Varpunen jouluaamuna

Olimme eilen perheenä samassa kappelissa kuuntelemassa kauneimpia joululauluja, jossa sinut siunattiin haudan lepoon. Esikoinen ei kauaa malttanut ja juoksi kappelin eteisessä innokkaati,jopa seiniä päin. Sattumien kautta vieressäni oli laulamassa vertaisäiti, sinun hautausmaan kaverisi äiti. Kun varpunen jouluaamuna oli lauluvuorossa, itku alkoi kuristaa kurkkua. Viimeisen säkeistön aikana, jossa lauletaan: olen pieni veljesi, tulin taivahasta, itku ei enää kuristanut, vain ryöppysi vuolaina kyynelinä. Vauva sylissä, vertaisäitiä halaten, olit kanssamme pienenä laulun varpusena.

Lähin pikkusiskosi kanssa kävelemään haudallesi, isi ja isoveli menivät edellä. Viimeksi kävelin sitä pitkää kuusikujaa isin käsipuolessa, hänen selkäänsä silittäen, kun isi kantoi sinua hautaan. Miten pitkä matka olikaan. Pitkä matka ja pieni arkku.

Veimme haudallesi monta kynttilää ja rakensimme lumiukkoja. Itkin ja kerroin, kuinka sinua kaipaan. Tuntui ihanalta olla lähellä sinua koko perheenä joulua tuomassa.  En muuttunut ehjäksi, vaikka sait pikkusiskon. Suru ei loppunutkaan.  En lakkaa kaipaamasta. Yksi rakas puuttuu aina. Hyvää joulua enkeleiden maahan lintuseni. Äiti rakastaa sinua.

Hän on täällä

Raskausaika on onnellisesti ja ohi ja saimme tiistaina syliimme ihmeellisen tytön. Hän osasi tulla meille, omaksemme.

Elämä tuntuu jälleen ihmeelliseltä. Vauva tuntuu tutulta, vaikka raskaus oli pelkoa täynnä. Onneksi kaikki meni hyvin. Olen niin kiitollinen, huojentunut ja onnellinen.

Luottamus

Haluaisin kertoa teille raskaudesta ja sen etenemisestä. Haluaisin jakaa jokaisen pelkoni, jokaisen paniikkini, jokaisen kohtaamiseni terveydenhuollon kanssa, jokaisen googlettamani asian. En kuitenkaan osaa ja toisaalta, en tiedä haluanko, että tästä raskaudesta päällimäisenä muistona jää pelko, koska peloissani olen, koko ajan. Pelkään niin monta asiaa ja pelkään niitä niin paljon, etten edes uskalla niitä kirjoittaa. Puhun "tästä raskaudesta" luontevammin kuim vauvasta. Ymmärrän toki, että sisälläni kasvaa uusi ihminen, kuulen hänwn sydämen sykkeensä ja näen hänet ultrassa. Voin ajatella nimeä ja valita vaunuja. Tunnen potkut ja mieskin tuntee. Silti ajatus siitä, että meillä on pian toinen elävä lapsi, tuntuu todella kaukaiselta ja epätodelliselta.

En ole toivonut mitään muuta ja suojelen tätä lasta jokaisella teollani ja käyn tiiviisti seurannassa. Huolehdin ja toivon. Pelko vain varjostaa niin suurena, että luottamuksen rakentaminen käy vain hauraana lankana, silmukka kerrallaan. Se rakentuu hetken, kunnes pelko purkaa kudelmaa taas. 

En olisi ikinä uskonut, kuinka vaikeaa pelko on pitää aisoissa ja kuinka lamaannuttavaa se on. Teen kaikkeni, pitääkseni pelon aisoissa, mutta luottamus on näistä kilpakumppaneista usein alakynnessä. Laitoin jääkaapin oveen lapun, jossa lukee, että saamme elävän vauvan 2017. Näen sen siitä päivittäin. Teen hengitysharjoituksia, jossa sisään hengityksellä ajattelen, että raskaus sujuu.hyvin ja uloshengityksellä, että saamme elävän ja terveen vauvan. Ajattelen aktiivisesti, että olen onnellinen tästä raskaudesta ja että rakastun tähän vauvaan päätä pahkaa. Tämä hauras rakennelma yrittää pitää pelon ulkopuolella, mutta jostain raosta se aina tulee ja valtaa tilaa, mustana ja kuristavana.

Onneksi olen saanut mielettömän tiiviin ja upea tuen, jolla olen saanut pidettyä pää parkani jotenkin kasassa.

Saamme pian terveen ja elävän vauvan. Raskaus sujuu loppuun asti hyvin. Kaikki menee hyvin. Luotan siihen.  

Esikoisen reaktiot

Mietimme toki paljon, miten ja missä vaiheessa kertoisimme esikoiselle, että odotamme vauvaa. Kateus ja pettymys Rauhan kuoleman jälkeen on ollut selvä myös esikoisen reaktioissa. Toivomme miehen kanssa todella paljon, että saisimme tämän vayvan kotiin esikoisenkin vuoksi, sillä esikoisella ei ole kokemusta isoveljeydestä kuin hautausmaalla.

Esikoinen aloitti samat raivo-ja tottelemattomuuskohatukset kuin Rauahan kuoltua, kun emme vielä oleeet kertoneen hänelle. Ajattelimme, että hän vaistoaa, että perheessä on jokin salaisuus, jota hänelle ei kerrota ja siksi häne reagoi niin. Kun lopulta kerroimme, esikoinen oli todella onnellinen. Hän puhui koko ajan siitä, mitä hän tekee vauvan kansssa ja mitä hän opettaa vauvalle. Yksi ensimmäisistä asioista, jonka hän aikoo opettaaa vauvalle on opettaa hänet laulamaan: mun on pakko twerkkaaa, että saisin fyrkkaa. Päiväkodissa esikoinen kertoi heti aamulla ensimmäiselle päiväkotikaverille, jonka näki, että minun äiti ja isi ovat todenneet, että äitin mahassa kasvaa vauva. Joinain iltoina esikoinen on istunut pöydän ääressä ja mittaillut käsillään eri pituuksia ja kertonut miettivänsä, minkä kokoinen se vauva on.

Ei kestänyt kauaakaan, kun esikoinen kysyi, että entä jos tämäkin vauva kuolee. Sanoin, että yleensä vauvat eivät kuole, meille on vain käynyt todella huono tuuri. Hän jatkoi kysymistä, mutta entä jos. Sanon, että olemmme sitten taas todella surullisia, mutta selviydymme kyllä yhdessä. Olen joutunut olemaaan myös muutaman kerran sairaalassa ja kerran sairaalasta tultuani, esikoinen sanoi, että toivottavasti tämä vauva ei ole niin sairas, ettei se voi elää. Selitin, että siksi äiti aina käy sairaalassa, ttä yritetään varmistaa, että vauvalla ja äidillä olisi kaikki hyvin.

Toki vauva on ollut myös uhkialun välineenä. Keran esikoinen sanoi, että jos hän ei saa sitä tai tätä, hän lyö sitä vauvaa ja toisella kertaa, etttä hän ei välitä enää siitä vauvasta, jos joku ei mene hänen mielensä mukaan.

Tässä on monenlaista mietittävää ja uusia kysymyksiä tulee koko ajan. Emme voi vain keskittyä siihen, että meille tulee vauva ja esikoisen valmistamiseen siihen. Olemmehan tehneet sen jo kerran, vaan myös kohtaamaan myös hänen pelkonsa. Onneksi hän on lapsen lailla luottavainen ja tuo valoa ja toivoa odotukseen suunnitelmillaan.

Harmittaa, kun en ole pystynyt keskittymään esikoiseen juurikaan, kaikki ajatukset ovat raskaudessa. Välillä kuitenkin yritän ihan tietoisesti keskittyä painamaan mieleeni, miltä hän näyttä ja kuu

Hoitojen tulos

En ole aiemmilla hoitokierroilla tehnyt raskaustestiä kuin vasta uskollisesti sovitus testipäivänä. Nyt en vain millään malttanut odottaa. Tein testin jo viikkoa ennen testipäivää ja testiin piirtyi haalea, vaalea viiva. Tein vielä useamman testin parin päivän välein ja viralliseen testipäivään mennessä viivat vahvistuivat. Olin raskaana.

Olen ollut raskaana nyt jo jonkin aikaa, mutta en ole halunnut aikaisemmin kertoa siitä. Blogin sisältö muuttuu enemmän raskauspainotteikseksi ja pyrin käsittelemään raskauteen liittyviä asioita teemoittain, en niinkään aikajanalla. Raskauden takia blogi on ollut hiljaisempi, kaikki henkinen kapasiteettini on vain mennyt selviytymiseen huolen kanssa. Nyt ajattelen, että ehkä tästä raskaudesta olisi hyvä jäädä jotain muistoja. Kirjoitan niitä teille, voin palata muistoihin blogin avulla.

Lapsen kuolema ei jää blogissa sivuosaan, päin vastoin, raskaus tuo mukanaan paljon käsittelemätöntä surua Rauhan kuolemaan liittyen.

Tuntematon tyttö

Olen miettinyt lähiaikoina paljon sitä, miten raskasta Rauhan kuolemassa on se, etten tunne häntä lainkaan. En tunne lasta, jota kaipaan päivittäin valtavasi. En tunne häntä, jota rakastan paljon. En ole koskaan saanut katsoa lastani silmiin ja ihastella hänen ainutlaatuista katsettaan.

On vaikeaa, kun ei voi päättää, että tehdään tänään Rauhan lempiruokaa tai viedään haudalle Rauhan suosikkikukkia. Emme voi muistella tekemällä Rauhan lempijuttuja, koska kukaan ei tiedä, mistä Rauha olisi pitänyt. Kaikki on vain meidän mielikuviemme ja arvailujemne varassa.

Esikoinen sanoi, että hänen mielestään Rauha on keltainen ja olen samaa mieltä. Rauha on keltainen. Rauha on pieni tuntematon tyttö taivaalla, jokaisessa keltaisessa auringon säteessä ja tähden tuikkeessa. Vaikken tunne häntä eikä minulla ole hänen elämästään juurikaan muistoja, ajattelen, että hän on joka puolella ja hän saa kauttani tutustua maailmaan. Saan silti joka päivä uuden muiston hänestä, surun säikeenä ja pohjattomana rakkautena arjessani.

Hoidoista, jälleen

Verta. Siirrosta ei ehtinyt kulua kuin viikko, kun vuoto alkoi. Eikä kysymys ollut mistään pikku tiputtelusta, vaan kunnon vuodosta. Ei jäänyt epäselväksi, että siirrosta ei alkanut raskautta. Olin ollut niin toiveikas ja tehnyt kaikkeni, joten pettymys oli valtava. Miten kroppani ei voinut toimia? Odotin vielä viralliseen testipäivään ja tuloksena on puhdas negatiivinen. Viiherjuoman juominen päättyi siihen ja join perinteiset kaatokännit ja höystin paskan fiiliksen askillisella tupakkaa ja tuhdilla määrällä valkaistua sokeria eri muodoissa.

Soitin klinikalle ja kerroin testin tuloksen. Piti odottaa yksi kierto, jonka jälkeen voisimme taas yrittää alkion siirtoa. Onneksi pakkasessa oli kaksi alkiota. Kuukaudet ja päivät kuluivat madellen. Joogaan, venyttelin, join vadelmalehtiteetä ja yritin noudattaa sokeritonta ruokavaliota.

Viimein siirtokierto​ alkoi ja aloitin zumenonit kolmesti päivässä. Minulle oli yllätys, ettei oma hormonitoiminta välttämättä lopu zumenonlääkityksen aikana ja aloin pelkäämään, että niin käy taas. Kierron puolivälissä oli kontrollikäynti lapsettomuusklinikalla. Minulla oli vahvoja ovulaatiotuntemuksia ja ajattelin ettei siirtoon päästä. Yllätys oli suuri, kun lääkäri kertoi, että kaikki on kunnossa ja siirto tehdään muutaman päivän päästä.

Siirtopäivä oli kamala. Klinkalta sanottiin, että sieltä soitetaan, mikäli siirtoon ei päästä. Pelkäsin, että alkio ei selviäisi sulatuksesta. Pelkäsin, ettei se lähtisi jakautumaan. Siirtopäivänä puhelin soi, mutta se olikin ystäväni, joka kysyi, päästäänkö siirtoon ja tarjosi kyytiä sairaalalle. Kuuntelin odotusaulassa mediataatiomusiikkia ja hengittelin. Siirto oli vaikea. Katetri otti kiinni sektioarpeen eikä sitä meinattu saada tarpeeksi syvälle . Lopulta siirto onnistui ja järkyttävän piinaava kahden viikon odotus alkoi jälkeen.

lisää hoitoja

Pääsin tosiaan pistämään. Pistin Menopuria ensin kuusi päivää ja sitten oli kontorilli klinikalla. Kaikki näytti hyvältä. Follikeleja oli tulossa reilusti. Toiselle puolelle 10, toiselle puolelle 12. En ole koskaan kokenut itse hoitoja kovin rankoiksi, koska olen vain halunnut, että saamme lapsen ja olen ollut valmis tekemään mitä vain sen eteen. Nyt pistokset tuntuivat vaikealta. Ikävä Rauhaa kohtaan vaivasi koko ajan ja tuntui edelleen, että eihän minun pitäisi olla tässä tilanteessa jälleen. Ensimmäistä kertaa myös pelkäsin hoitoihin liittyviä komplikaatioita. Olin ensinnäkin todella kipeä ja turvoksissa, enkä muista tällaista oloa aikaisemmista hoidoista lainkaan. Pelkäsin myös munasarjan kiertymistä.

Mikään peloistani ei onneksi käynyt toteen ja kahdentoista pistospäivän jälkeen oli puntkio. Meinasin vielä unohtaa pistää irrotupiikin ja pistin se puoli tuntia myöhässä. Onneksi se ei aiheuttanut mitään ongelmia itse punktioon. Punktio sattui aikaisempiin punktioihin verrrattuna todella paljon. Onneksi nykyisin saa hyvän kipulääkityksen. Esikoisen raskauteen johtavassa punktiossa ei saanut muistaakseni muuta kuin panadolia. Rauhan raskauteen johtanut puktio ei muistaakseni sattunut yhtään, mutta tämä puntio teki kipeää. Puntiosta saatiin 20 follikkelia. Hyperstimulaation riskeistä varoitettiin suuren follikkelimäärän vuoksi. Tuoresiirto tehtäisiin viidentenä päivänä punktiosta. Olin pari päivää puntion jälkeen edelleen todella kipeä. Join vettä ja yritin rauhoittua.

Vihdoin koitti siirtopäivä. Olin todella jännittynyt. Yritin juoda edellisenä päivänä paljon viherjuomia ja vadelmanlehtiteetä, jotta kehoni olisi vaataanottavainen ja emäksinen. Tein ennen siirtoa rentouttavaa kehomeditaatiota ja pidin lämmintä käärettä vatsan päällä.

Itse siirto sujui ongelmitta. Viiden päivän ikäinen hyvälaatuinen alkio siirettiin. Olin toivoa täynnä. Saisimmeko tästä uuden toivon ? Rauhakin sai alkunsa lyhyen kaavan tuoresiirrosta. Pakkaseenkin saimme tällä kertaa kaksi alkiota. Ehkä munasoluni olivat parempi laatuisia kaiken kikkailun ja hörhöilyn vuoksi? Kuka tietää.

Kahden viikon odotus, piinaviikot alkoivat. Täynnä toivoa.

Hoidot jatkuvat

Olin taas lapsettomuusklinikalla. Arvioimme jälleen, koska pääsisimme aloittamaan kauan odotetun ivf-hoidon. Ja jälleen lääkäri kysyy ultratessa:Niin, olitko siis sumuttanut Synarelaa molempiin sieraimiin? Ja kaksi kertaa päivässä? Kyllä. Kyllä. Kohdun limakalvo oli jälleen paksu ja johtofollikkeli näkyvissä. Purskahdin itkuun jo tutkimuspöydällä. Tämä ei voi olla totta. Lääkäri sanoi, että voisin puhua psykiatrsien sairaanhoitajan kanssa, jos hoidot käyvät minulle liian raskaaksi. Selitin, että ei nämä hoidot käy raskaaksi, vaan tämä koko tilanne. Kuollut lapsi. Jatkuva kokemus epäonnistumisesta. Miksei tämä keho voi toimia? Miksei mikään voi onnistua?

Lääkäri päätyi muuttamaan hoitosuunnitelmaa. Jostain syystä kehoni ei totellut pitkän kaavan vaatimaa hormonitoiminnan alasajoa, joten seuraavaksi hoitoihin päätettiin lähteä lyhyellä kaavalla. Kahden kuukauden sisään aloittaisin kolmannet kuukautiset Primolut valmisteella. Pelkäsin valtavasti lyhyttä kaavaa, jos sen tukoksena olisikin heikkoja alkioita. Tai jos punktio osuisi viikonlopulle. Lannistuneena menin jälleen apteekkiin ostamaan jälleen uudet hormonivalmisteet.

Näiden Primolut-kuukautisen jälkeen menin jälleen klinikalle. Minula oli vahvoja tuntemuksia siitä, että oma hormonitoiminta oisi taas sekaisin ja hoitoihin ei päästäisi. Mutta mitä ihmettä! Lääkäri sanoi, että kaikki näytti olevan hyvin ja pääsisin pistämään. Pistospäiviä tulisi 10-12,jonka jälkeen olisi punktio. Olin jälleen toivoa täynnä. Voisin olla ensi kuussa jo raskaana!

Hoitojen alku

Lopulta tuli se aika, että olimme fyysisesti ja psyykkisesti valmiita aloittamaan lapsettomuushoidot uudelleen. Rauhan raskaudesta pakkaseen ei ollut jäänyt yhtään siirrettävää alkiota, joten ivf-hoidot täytyi aloittaa alusta.

Esikoisen raskaudessa ivf tehtiin pitkällä kaavalla, eli ensin oma hormonitoiminta ajettiin alas ja sitten munasarjoja stimuloitiin pistoksin. Tuloksena oli tuolloin useita alkioita, joista yksi siirrettiin tuoreelta ja kolme pakastettiin. Ensimmäisestä pakastealkion siirrosta alkoi esikoisen raskaus. Loput pakastetut alkiot siirrettiin myöhemmin tuloksetta.

Rauhan raskaudessa ivf-hoito tehtiin lyhyellä kaavalla, jolloin munasarjojen stimulointi ajoitettiin luonnolliseen kiertoon. Yksi alkiot siirrettiin tuoreena ja Rauhan raskaus alkoi. Loput seitsemän alkiota lopettivat kehittymisen jatkoviljelyssä.

Lapsettomuusklinikalla päädyttiin, että hoidot aloitettaan pitkällä kaavalla, sillä minun kohdallani pitkällä kaavalla saatiin laadukkaampia alkioita. Aloitin siis Synarela sumutteet hormonitoiminnan lakkauttamiseksi. Olin onnellinen, saattaisinhan olla seuraavassa kuussa raskaana. Oloni oli myös ristiriitainen. Eihän minun olisi kuulunut enää joutua tulemaan lapsettomuusklinikalle, olinhan jo saanut toisen lapsen.

Sumutin Synarelaa pari viikkoa aamuin ja illoin ja lopulta tuli se päivä, kun pääsin klinikalle kuulemaan, milloin saisin alkaa pistokset. Lääkäri katsoi ultralla ja kysyi: Oletko nyt käyttänyt Synarelaa? Aamuin illoin? Molempiin sieraimiin? Vastasin kaikkeen kyllä. Synarela ei ollut toiminut, kohdun limakalvo oli paksu ja johtofollikkeli kehittymässä. Miten tämä on mahdollista? Eihän näin voi tapahtua? Juuri, kun raskaaksi tulo olisi ollut tärkeintä, hoidot, jotka ovat ennen toimineet hyvin, eivät toimineet. Miksei mikään voinut onnistua?

Lääkäri totesi, että kohtu täytyy tyhjentää. Aloittaisin Primolut kuurin, joka käynnistäisi kuukautiset ja jatkaisin Synarelan sumuttamista koko ajan. Aloitimme hoidot taas nollasta.

Mitä olen tehnyt edistääkseni raskaaksi tuloa?

Yhdessä blogissa (http://enemmankuin9kk.blogspot.fi/2014/08/mita-olet-tehnyt-tullaksesi-raskaaksi.html?m=1) kirjoittaja oli luetellut asioita, joita oli tehnyt tullakseen raskaaksi. Viime vuoteni oli totta kai täynnä surua Rauhasta, mutta samalla myös pakkomielteistä uuden raskauden toivomista. Sektion vuoksi piti odottaa vuosi, että yritys ylipäänsä oli mahdollista. Halusin käyttää ajan niin, että ruumiillinen tomumajani olisi mahdollisimman vastaanottavainen uudelle raskaudelle. Toki Rauhan kuoleman myötä arvoni muuttuivat ja halusin myös satsata puhtaampaan ja terveellisempään elämään, mutta osa muutoksista liittyi myös raskaustoiveen toteuttamiseen. Kerron nyt asiat, joita olen tehnyt edistääkseni raskautta ja myös parantaakseni elämäntapojani.

Osa muutoksista oli pitkäaikaisia, osa vain kokeiluita
-kundaliinijooga, jotta olisin rento ja positiivinen
-meditointi, jotta en stressaisi ja enkä huolehtisi
- siirryin muovisista säilytysrasioista lasisiin, jotta kemikaalikuormani vähenisi
- siirryin luonnonkosmetiikkaan, jotta kemikaalikuormani vähenisi
- samasta syystä siirryin myös luonnollisiin pesuaineisiin
- lopetin sokerin ja gluteenin käytön, jotta munasolujeni laatu paranisi
-vähensin lihan ja maitotuotteiden käyttämistä, jotta elimistöni ei olisi hapan
- lisäsin ruokavalioon ituja ja viherjauheita, jotta elimistöni olisi emäksinen (luin, että emäksisyys, voi auttaa alkion kiinnittymistä)
- kävin vyöhyketerapiassa, akupuntiossa ja kalevalaisella jäsenkorjaajalla ja hierojalla, jotta olisin rennompi ja jotain salaisia lukkoja poistuisi
-lopetin hiusten värjäämisen (se kemikaalikuorma)
- rupesin syömään ubikinon q10, raskausmonivitamiinia, foolihappoa, sinkkiä, magnesiumia, d-vitamiinia, Royal jellyä ja omega 3 (kourallinen päivässä)
-lopetin kahvin juonnin ja siirryin yrttihaudukkeisiin, mm. Vadelmalehtiteetä litrakaupalla
- tein akupunktioon perustuvia kehollisia mielikuvaharjoituksia (EFT tapping), jotta huoleni vähenisivät
-aloin venyttelemään, jotta olisin rento
-rupesin laittamaan puhelimeni kiinni yöksi, jotta en saisi säteilyä

Siinä kai tärkeimmät. Jokunen.

Paras ystävä

Olen kirjoittanut ihmissuhteista jonkun verran. Yhdestä ihmissuhteista en ole, sillä se ollut niin kipeä aihe. On toki edelleen, mutta nyt asia on saatu jonkinlaiseen päätökseen.

Paras ystäväni oli raskaana, kun Rauha kuoli. En osannut, enkä halunnut kohdata hänen raskauttaan ja pidin silloin hänen yhteydenpitoaan ja tukeaan riittämättömänä.  Ystäväni lapsen syntymä ajoi meidät lopulliseen välirikkoon. En vain halunnut kohdata hänen vauvaansa. Lisäksi minulla oli sellainen kokemus, ettei hän kohdannut minua Rauhan kuoltua. Ei ollut mahdollisuutta näyttää valokuvia, emme käyneet haudalla, emme käyneet läpi tapahtumia uudelleen ja uudelleen, emme keskustelleet elämän tarkoituksesta. Ei minulla ollut voimia pyytää, eikä hän osannut tarjoutua.

Otin häneen yhteyttä nyt vuoden jälkeen ja päädyimme laittamaan ystävyytemme hyllylle. 

Olen ollut myös tästä asiasta todella surullinen. Nyt minun maailman rakkaimman Rauhan kuolemasta aiheutuneen surun rinnalle jää myös suru menetetystä ystävyydestä. Syyllisyys, etten osannut paremmin. Mutta myös suru menetetystä yhteisestä tulevaisuudesta. Esikoisella ei ole enää kummia. Minulla ei ole sitä ihmistä, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Ei ole enää sitä ainoaa ystävää, johon tukeutua täysin ja joka tuntee minut läpikotaisin. Ei ole enää sitä ihmistä, jonka kanssa  voisimme vanhoina muistella nuoruuttaamme. Menetin hänetkin. Luovun hänestäkin​.

Kuolleiden lasten kevätjuhla

Tällä viikolla oli vertaisten kesäjuhla ja ajattelin, että se on Rauhan kevätjuhla. Ei siellä suvivirttä laulettu, eikä todistuksia jaettu. Vaikka jokainen meistä vanhemmista olisi todistuksen ansainnut. Kiitettävä arvosana elämän jatkamisesta julmassa maailmassa. Kiitettävä arvosana lapsen hautaamisesta, vaikkei sellaiseen tilanteeseen pitäisi joutua. Kiitettävä arvosana hengittämisestä.


Kevätjuhlissa oli hauskaa. Toki paljon mieluummin olisi viettänyt kevätjuhlaa kanssasi päiväkodissa tai kerhossa. Mutta tässä tilanteessa, juhlasi olivat parhaat mahdolliset. Sait oman oranssin kynttilän. Sain ajatella sinua arjen kiireessä koko illan ja puhua sinusta. Mielessäni annoin itselleni kympin todistuksen. Olen elänyt ensimmäisen vuoden ilman sinua. Elän edelleen. En musertunutkaan. En  saa laulaa juhlissasi koskaan Suvivirttä, ikävä ei koskaan lopu, mutta elän. Elän sittenkin. Se riittää.




Rauha

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?


Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou’ot muut.


Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.


Eino Leino

Rauha, tuu keinumaan!

Olin esikoisen kanssa puistossa ja kuulin, jonkun kutsuvan sinua, rakkaani. Pyysi sinua keinumaan. Hätkähdin. Olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, että kuulin nimesi jollain toisella lapsella. Ethän toki vielä olisi niin iso, että voisit juoksennella puistossa ja mennä halutessasi keinumaan. Sinulle se ei ole mahdollista. Jollekin toiselle Rauhalle on.


Miten erilainen puistoreissu olisikaan ollut, jos sinä olisit ollut kanssamme? Miten erilaista elämämme olisikaan? Nyt saan siitä vain pieniä aavistuksia, kun joku muu huutaa nimeäsi. Onni läikähti minussa, kun kuulin kauniin nimesi, mutta samalla tulin hyvin surulliseksi. Minä en voi koskaan kutsua sinua. Joku toinen saa viettää päivää puistossa oman maailman rakkaimman Rauhan kanssa.

Mitä kuuluu?

Minusta tuntuu, että minulle ei kuulunut ensimmäiseen vuoteen Rauhan kuoleman jälkeen muuta kuin Rauhan kuolemaa. Toki elämässäni tapahtui muutakin, mutta kaikki tekemiset ja menemiset liittyivät jotenkin Rauhaan. Jatkoin opintoja. Koska en pystynyt olemaan töissäni sen kuormittavuuden vuoksi. Vaihdoin alaa, jota opiskelen. Koska tajusin Rauhan kuoleman myötä, että unelmia täytyy seurata. Kun minulta kysyttiin, mitä kuuluu, kerroin, miten perheemme voi ja mitkä asiat ovat olleet vaikeita Rauhan kuoleman jälkeen. Oikeastaan vuosi elämästäni hautautui pääasiassa surun alle. Kuulumiseni olivat surua ja siihen liittyvää.


Näin jälkikäteen ole huomannut sen, että myös ne ystävyyssuhteet jotka ovat jäljellä, ovat suruni sävyttämiä. Minun kuulumiseni ovat olleet ystävyyssuhteissa pääosassa ja minulla ei ole ollut ystävieni kuulumisista juurikaan käsitystä. Toki niiden ihmisten, joita näkee viikoittain, arkikuulumiset tiedän, mutta syvällisemmät kuulumiset ja voinnit ovat menneet minulta ohi. Harvemmin tapaamien ystävien eroista, sydänsuruista, syntymäpäivistä, haaveista, työstressistä ja asunnon ostoista olen ollut autuaan tietämätön.


Tajuan olleeni paska ystävä. En vain ole kyennyt muuhun. Olen hädin tuskin pystynyt olemaan puoliso miehelleni ja äiti esikoiselle. Ensisijaisesti ole ollut äiti vain Rauhalle. Ymmärrän myös, että ystäväni ovat suojelleet minua kuulumisiltaan. Eivät joko ole halunneet huolestuttaa ja kuormittaa tai ovat pitäneet omia kuulumisiaan vähäpätöisempinä minun kuulumisiini nähden. Nyt alan olemaan siinä kunnossa aidosti, että olen kiinnostunut muiden asioista. Siihen on mennyt yllättävän kauan. Ehkä jonain päivänä pystyn olemaan edes jonkinlainen ystävä.

naisen tehtävät

Jos ajatellaan ikiaikaisia ja puhtaasti biologisia naisen tehtäviä, joihin mies ei pysty, niin raskaaksi tulo ja synnyttäminen ovat sellaisia. Minun naiseuteeni on vaikuttanut todella paljon se, etten ole kyennyt tulemaan kotikonstein raskaaksi niin, että raskaus olisi edennyt loppuun asti. Erityisesti ennen esikoisen syntymää, tunsin oloni täysin hyödyttömäksi. Raskaaksi tulohan on niin yksinkertaista, se onnistuu lähes kaikilta ja se on elämän jatkumisen ehto. Miksei se onnistu minulta? Miten voin olla niin totaalisen maho, että en onnistu raskautumaan?

Sitten se synnytys. Esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla. Tämän jälkeen haaveilin luomusynnytyksestä, mutta tuloksena olikin hätäsektio ja lapsen kuolema. Miten on mahdollista, että lapsia on synnytetty saunassa ja puun alla ja autossa ja lapset jäävät henkiin? Mutta keskellä päivää, yhtenä tiistaina, täydellisessä sairaalavalmiudessa, ei onnistu taaskaan luomusynnytys, eikä hätäsektiokaan auta pitämään lasta hengissä. Miten se on mahdollista?

Ajattelin itsekin, että lopulta synnytystavalla ei ole merkitystä, kunhan saan lapsen syliini. Sektiopettymyksen kestää, kun saa lapsen. Mutta en saanut. Kaikki luonnollinen lapsen saamiseen liittyen, oli luonnotonta. Hormonuhoidot, hätäsektio ja lapsen kuolema.

Ulkopuolinen omassa perheessä

Kun Rauha kuoli, hän oli minulle pitkään tärkein ihminen. Olin ensisijaisesti vain Rauhan äiti, ajattelin häntä taukoamatta ja surin. Mieleeni ei mahtunut mitään muuta. Mies pyöritti arjen toimintaa ja touhusi esikoisen kanssa. Minä vain tuijotin eteeni näkemättömin silmin ja itkin, mutta mies leikki, nauroi ja riehui esikoisen kanssa.

Kun kesä tuli, olimme esikoisen kanssa kaksi kuukautta lomalla päiväkodista ja töistä. Mies teki pitkiä työpäiviä ja ajattelin, että esikoinen saa nyt vähän äitiä takaisin.  Kuitenkin olin koko ajan väsynyt ja surullinen, olihan Rauhan kuolemasta vasta neljä kuukautta.

Kun arki taas kesän jälkeen jatkui, mies jatkoi esikoisen kanssa puuhastelua ja minä uppoduin kotitöihin. Laitoin ruokaa ja leivoin, enkä osallistunut muun perheen puuhiin. En osannut, enkä halunnut leikkiä. Tuudittauduin siihen, että minä en ole ihminen, joka leikkii lapsen kanssa, vaan teen muita juttuja. Ehkä en sitten lopulta tehnytkään. Hautauduin omiin hommiini ja ajtuksiini ja samalla muutuin ulkopuoliseksi omassa perheessäni.

Kuvittelin, että olen jo samanlainen kuin ennen, mutta huomasinkin, että esikoinen kääntyy ensisijiasesti miehen puoleen. Esikoinen ei ilahtunut, kun hain häntä päiväkodista, vaan rupesi itkemään ja juoksi karkuun. Kun yritin leikkiä, esikoinen ei halunnut, että tuöen mukaan. Hän ei halunnut, että minä luen iltasatua. Hän halusi isin. Ihan kuin olisimme taas olleet samassa tilanteessa, kun Rauha kuoli.

Minua on lohdutettu sillä, että ainakin lapsi saa kokemuksen minulta siitä, millaista on olla syvästi surullinen ja nousta surusta. Ainakin hän oppii, että erilaisia tunteita on. En minä olisi halunnut ensisijaisesti sellaista oppia lapselleni antaa. Olisin halunnut, että hänellä on naurava ja iloinen äiti. Olisin halunnut, että hänellä on huoleton lapsuus. En olisi halunnut tuntea, että ajoittain en kuulu perheeseeni, vaan kuulun yhteen vain  kuolleen tyttäreni kanssa.

Veroilmoitus

Miten yllättävässä paikassa tulitkaan tervetimään minua arjessani! Veroilmoituksessani luki alaikäisten lasten lukumäärä 2. Tulin siitä niin onnelliseksi. Minulla on hyvin pienen hetken ollut kaksi alaikäistä lasta huollettavana ja siitä on jäänyt merkintä noinkin jähmeään koneistoon kuin verotietoihin.

On niin uskomattoman ihanaa, kun tuollaisissa yllättävissä yhteyksissä kohtaan sinut pikkuiseni. Vaikka veroilmoituksen mukaan minulle tuli maksettavaksi mätkyjä huikea summa, se ei haitannut niin paljon, kun sinäkin olit mainittuna siellä.

Kun lapsi kuolee, hänestä puhutaan harvemmin. Varsinkin, jos kyseessä on vauva, joka ei ole ehtinyt konkretisoitumaan perheen ulkopuolisille jäsenille, lapsesta puhutaan todella vähän. Vaikkei minulla enää ole niin pakottavaa puhumisen tarvetta, minulle on tärkeää pitää Rauha osana meidän perheemme arkea aktiivisesti. Kun lapsi mainitaan, etenkin yllättävissä yhteyksissä, minussa läikähtää lämpö. Olet ollut olemassa muillekin. Muutkin muistavat.

Äitienpäivä

Äitienpäivä on minulle ja varmasti monelle muullekin lapsensa menettäneelle äidille ristiriitainen päivä. Toki itse olen siinä mielessä onnekas, että olen saanut viettää kolme äitienpäivää ennen Rauhan kuolemaa esikoisen syntymän jälkeen. Kolme äitienpäivä, jolloin ei käyty haudalla, eikä eletty tätä todellisuutta, jossa meidän lapsemme on kuollut.

Vaikka juhlittavaa on, olenhan saanut kaksi lasta, tuntuu äitienpäivä silti Rauhan kuoleman jälkeen ontolta. Onneksi saan toteuttaa vanhemmuutta muuallakin kuin hautausmaalla, mutta kiitollisuus siitä ei poista surua, jonka Rauhan kuolema minuun on jättänyt. Kaikki jäi kesken.

Vaikka liput liehuvat äitien kunniaksi, muista silti sitä lasta, jota en voi halata, lohduttaa ja suukottaa pipiä pois. Vaikka esikoinen on kotona, tuntuu se, että en voi toteuttaa vanhemmuutta Rauhallae niinkuin haluan, todella kipeältä. Minusta tuntuu, että Rauhasta päinvastoin on tullut minun lohduttajani. Kun elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta tai ihmiset eivät ymmärrä, menen usein haudalle. Rauha ei tuomitse. Haudalla on hiljaisuus ja siellä minä riitän. Riitän Rauhalle.

Suremisen vuosi

Kun Rauha kuoli, meille sanottiin, että ensimmäinen vuosi on vaikein. Ja että täytyy käydä läpi kaikki vuodenajat, että suru rupeaa helpottamaan. Minusta noista lausahduksista saa valheellisesti sellaisen käsityksen, että suru on vuoden jälkeen ohi. Tai ainakin minulle nuo lauseet ovat aiheuttaneet paineita, että muun maailman silmissä, minun täytyisi olla jo ennallaan ensimmäisen vuoden jälkeen.

Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta jollain tavalla päästä käsiksi surun käsittelyyn. Ensimmäinen vuosi kului lähinnä toipuessa shokista. Ensimmäisenä vuonna jokainen päivä ja jokainen vuodenaika ja jokainen juhlapyhä piti kohdata ensimmäistä kertaa ilman rakasta lasta ja kuolleen lapsen äidin identiteetillä. Ensinnäkin inhoan termiä "edistynyt surussa", koska siinä alati aaltoileva suru pyritään pusertamaan mitattavaan muotoon ja laittamaan kaikki ihmiset samaan suremisen karsinaan, jossa yksilölliset suremisen tavat ja yksilön elämän historia unohtuu. Mutta niin, kyllä ensimmäisen vuoden aikanakin syvin suru on helpottanut ja surua on saanut työstettyä hallittavampaan muotoon. Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta todella alkaa käsittelemään surua. Lisäksi vuoden jälkeen voin yrittää opetella luopumaan Rauhan kuoleman vastustamisesta ja aloittaa pitkän ja piinallisen hyväksymisprosessin.

Ei ensimmäinen suruvuosi tarkoita, että suremisen pitää olla "paketissa". Vasta vuoden jälkeen tapahtumiin saa vähän perspektiiviä, ja voi tarkastella itseään vuoden takaiseen minään verrattuna. Mutta ei se suru lopu. Enkä minä ole valmis lopettamaan suremista, vaikka syvimmästä surusta olenkin jo rämpinyt eteenpäin. Suru saa seurata mukana kaipauksen kanssa läpi elämän, mutta ei sen aina tarvitse hallita.

kohtaaminen hiekkalaatikolla

Kun Rauhan kuolemasta oli kulunut muutama kuukausi, olin esikoisen ja hänen kaverinsa ja kaverin äidin kanssa leikkipuistossa. Puistoon tuli isä isomman pojan ja pienten tyttöjen kanssa. Esikoinen oli kaverinsa kanssa hiekkalaatikolla ja isä oli näiden tyttöjen kanssa siinä myös jumissa, sillä työt eivät osanneet kävellä. Isä jutteli esikoiselle, että nämä ova tuon pojan pikkusiskot. Esikoinen sanoi isälle, että hänen pikkusiskonsa on kuollut. Isä ei reagoinut mitenkään. Silloin esikoisen kaveri tuli apuun ja meni aivan miehen kasvojen eteen ja sanoi, että minun kaverin pikkusisko on kuollut. Miehen kasvot olivat hämmentyneet ja hän vain mutisi jotain surullisesta tapahtumasta.

Esikoinen kertoi miehelle, että ensin se sisko oli sairaalassa, sitten se oli arkussa ja sitten se arkku laitettiin maahan. Esikoinen sanoi, että ei sisko enää ole siellä haudassa, vaan taivaassa enkelinä. Sitten hän vielä sanoi, että siellä hautajaisissa laulettiin näin ja alkoi laulamaan Jumalan kämmenellä. Mies ei sanonut mitään, mutisi vain.

Tilanne kesti vain noin minuutin, enkä itse ehtinyt esikoisen tueksi. Olen ollut ylpeä siitä, kuinka jäsentyneen tarinan esikoinen kertoi. Olemme varmaan jotain osanneet hänelle kertoa, sillä hän kertoi tarinan ulkopuoliselle. Jäin miettimään kohtaamisessa sitä, että miksi lapsen suruun ja menetykseen ei oikein kommentoida mitään. En siis tarkoita, että juuri tämän isän olisi tarvinnut sanoa mitään, mutta luulen, että päiväkodissakin on muutamia esikoisen mainintoja pikkusiskosta ohitettu. Esikoinen on myös menettänyt läheisen ja suree. Samoin hän ei ole mikään pelkkä minun ja miehen lohduttaja, vaikka lohtua meille tuokin. Vaan sureva lapsi. Luulen, että pikkusiskon kuolemaa käsitellään esikoisen jokaisessa kehitysvaiheessa jollain lailla ja toivon, että osaan auttaa häntä mahdollisimman hyvin.

Äidin ja isän suru

Olisipa joku kertonut minulle heti Rauhan kuoltua, että äidit ja isät surevat yleensä erilailla. Koimme mieheni kanssa todella tiiviin yhteenhioutumisen kauden ensimmäisten viikkojen aikana ja minulle jäi siitä oletus, että yhteys ja tiivis keskustelu jatkuisi samalla tavalla.

Minä halusin puhua Rauhasta, tapahtumista ennen ja jälkeen kuoleman sekä tunteistani koko ajan. Päivällä yritin tsempata esikoisen vuoksi, etten puhuisi ja romahtelisi koko ajan. Odotin iltaa, että pääsisin puhumaan miehen kanssa. Näin jatkui jonkin aikaa. Mutta sitten mies ei enää halunnut puhua. Olin pöyristynyt. Eikö hän sure lastamme, kun hän ei halua puhua Rauhasta? Haluaako hän vain unohtaa koko asian ja vain jatkaa elämää? Eihän suru voi olla ohi noin nopeasti?

Mies uupui. Hän uupui siihen, että esikoinen tarvitsi häntä joka asiaan, kun minä en jaksanut tai kelvannut. Mies halusi päivän päätteeksi laittaa kaikki ajatukset sivuun ja rentoutua. Mutta minä halusin silloin puhua. Jälkeenpäin tajusin, että yhdistelmä oli miehen kannalta kestämätön. Mutta silloin minä olin vihainen. Halusin säilyttää sen yhteyden. Halusin, että Rauha on keskustelussamme. Halusin käsitellä suruani puhumalla. Miten muuten voisin surra?

Mies teki töitä. Uusia projekteja pihalla. Pitkiä päiviä palkkatöissä. Paljon suunnitelmia. Ei hän kadonnut kotoa, vastuullinen mies kun on. Yhtälailla, kun minä ja esikoinen tarvitsimme häntä, hän tarvitsi meitä. Vaikka mies teki paljon töitä ja käsitteli varmaan osittain surua niin, ja minä puhuin, perheemme säilyi koko ajan vahvana. Teimme, ja teemme yhä,  yhdessä asioita enemmän kuin koskaan. Tilanne alkoi helpottaa, kun sain itselleni keskustelukontaktin ja sain puhua muidenkin kuin miehen kanssa.

En luullut, että kuolleesta lapsesta voisi riidellä. Mutta kyllä me riitelimme, kun emme ymmärtäneet toistemme tarpeita ja erilaisia surun tapoja. Tajusin vasta kuukausien päästä Rauhan kuolemasta, että mies ei ole hullu ja sekaisin, jos hän ei halua puhua taukoamatta. Hän suree silti omalla tavallaan, vaikkei hän ota aktiivisesti Rauhaa puheeksi. Minun suruni on näkyvämpää. Me molemmat suremme, erilailla, mutta yhdessä.

Pääsiäinen

Viime vuonna pääsiäinen oli huomattavasti aiemmin kuin tänä vuonna. Kiirastorstaina hyvästelimme Rauhan viimeisen kerran. Lähdimme viettämään pääsiäistä mökille luonnon rauhaan miehen ja esikoisen kanssa.

Menimme samalle mökille myös tänä vuonna. En muistanut reittiä mökille. En muistanut myöskään mökistä juuri mitään. En muista paljonkaan, mitä teimme tai söimme. Mutta muistan sen olotilan. Sen syvän surun. Sen riipivän epäuskon, että minun elämässäni tapahtuu jotain näin hirveää. Sen kauhun siitä, että entä jos emme selviydykään. Tuijotin vain eteeni ja itkin. Halusin olla perheeni kanssa, mutta halusin olla yksin. Halusin pois, enkä halunnut. Halusin Rauhan ja olin tulla hulluksi ikävästä.

Tänä vuonna oli hyvä palata mökille. Kun palasimme paikkaan, jossa olimme olleet vain kerran tuskaisimman ja synkimmän surun aikana, näin nyt selvästi, että olimme menneet eteenpäin. Olen ottanut askeleita pois surun syvyydestä. Mökillä ajattelin Rauhaa enemmän ja erilailla. Aivan kuin joku ympyrä olisi sulkeutunut. Ensimmäinen juhlapyhä Rauhan kuoleman jälkeen oli pääsiäinen ja tämä pääsiäinen oli tunneilmapiiriltään aivan erilainen. Edelleen kiroan kevättä, se tuntuu minusta tuskaiselta, kun maailma herää eloon ja minun elämääni kuolema liittyy vahvasti. Pääsiäinen on minulle ensimmäinen kuoleman jälkeinen juhla, muille se taitaa olla kevään ensimmäinen juhla. Edelleen olen epäuskoinen, onko minulta todella kuollut lapsi? Nyt epäuskoon liittyy myös ajatus siitä, että miten voin olla tässä, vaikka minulta on kuollut lapsi. Elämä on jatkunut kuitenkin, vaikka minulta on kuollut lapsi.

Oma kuolema

Olen miettinyt omaa kuolemaani paljon Rauhan kuoleman jälkeen. Alussa halusin itsekin kuolla. Ajattelin, että minun olisi ollut parempi kuolla, jos Rauha olisi saanut elää. En meinannut kestää surua ja tuskaa ja ajattelin, että minun olisi helpompi olla, jos saisin kuolla. Ajatukseni eivät olleet missään tapauksessa itsetuhoisia. Kuolema  vaan tuntui  hyvältä vaihtoehdolta.  Mukavalta pikku boonukselta.

Suurimman shokin jälkeen ymmärsin toki, että minulla on merkitystä elävälle perheelleni. Mies ja esikoinen joutuisivat kärsimään, jos kuolisin. En halunnut, että he joutuisivat kärsimään yhtään. Päätin, että minun on päästä elämään kiinni vahvasti. Heidän takiaan. Myös toive uudesta raskaudesta tuntui vetävän elämään. En voisi saada toista elävää lasta, jos kuolisin. Minun täytyy elää.

Yksi lapsensa menettänyt isä kirjoitti, ettei lapsensa kuoleman jälkeen enää pelkää omaa kuolemaa. Jos pieni poika pystyy kulkemaan kuoleman porttien läpi, kyllä se onnistuu raavaalta mieheltäkin, hän kirjoitti. En myöskään enää pelkää kuolemaa. Pieni, henkäyksen verran elämässä kiinni ollut tyttäreni joutui kuolemaan ja jätti silti niin suuren merkityksen monen elämään. Kyllä minäkin, sitten kun aikani on, voin seurata lastani selkä suorana. Sanotaan, että lapsensa menettänyt äiti kuolee hymy huulillaan. Vaikka haluan elää, enkä todellakaan ole valmis kuolemaan, ei kuolema pelota minua. Ehkä tapaan Rauhan. Ehkä ikävä häntä kohtaan sammuu. Ehkä. Ja edelleen, onneksi elän. Onneksi saan jakaa aikani miehen ja esikoisen kanssa. Onneksi saan elää elämäni ymmärtäen sen arvon. Sinä olet sen minulle opettanut, lintuseni.

Arki jatkuu

Kävin sopimassa töihin paluusta. Palaan samaan paikkaan, samaan työhön ja samaan työyhteisöön. Ainoa, mikä ei ole samaa, olen minä. Kun Rauha kuoli, ajattelin, etten voi koskaan palata työhöni. En koskaan tehdä työtä, josta pidin. En koskaan tulla nähdyksi näin epäonnistuneena ja häpeällisenä. Mutta nyt se päivä tulee. Menen töihin.

Kaksi työkaveria odottivat vauvaa samaan aikaan. Miten voisin osallistua keskusteluun lapsista viime vuonna syntyneistä? Ai, teillä on korvatulehdus? Joo, meillä ei meinaa oikein palaa haudalla ne Rainbown hautakynttilät.

Tulen vastaamaan töissä useita kertoja kysymykseen, mitä kuuluu? Lapseni kuolema on muille jo old news, mutta minulle kuuluu edelleen sitä, että lapseni on kuollut. Toki muutakin, mutta kyllä se määrittää edelleen sitä kaikkea muuta. Tuskin kukaan enää edes kysyy minulta mitään Rauhaan liittyvää, en odota sitä. Tähän asti olen saanut tehdä opintoja omaan tahtiin, nyt päivät ovat muiden määrittämiä. Tuntuu, että töihin paluu erottaa minut Rauhasta. En ole enää siinä lapsen kuoleman jälkeisessä statuksessa, vaan palannut töihin. Arki jatkuu. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Olinko ahne?

Olimme kärsineet lapsettomuudesta jo useita vuosia. Päätin, että, jos saamme lapsen, olen saanut elämältä kaiken. Esikoisen ollessa vaille kaksi vuotias, tulin luomusti raskaaksi ja raskaus meni kesken. Olimme puhuneet toisen lapsen yrittämisestä, mutta keskenmeno sai meidät lähtemään taas hoitoihin. Ensimmäisestä ivf-hoidosta pakkaseen oli jäänyt kolme alkiota, jotka siirrettiin tuloksetta. Olin todella pettynyt ja itkin hoitojen epäonnistumisen myötä taas lapsettomuuden nostamia tunteita. Entä jos emme saa esikoiselle sisarusta? Kuulin tarinoita, että ensimmäinen raskaus oli onnistunut, mutta toista ei koskaan saatu alulle. Olin peloissani tästä mahdollisuudesta.

Aloitimme uuden ivf-hoidon, josta Rauhan raskaus alkoi. Kun Rauha kuoli, mietin, olinko ollut ahne, kun lapsettomuuden jälkeen halusin toista lasta? Miksei yksi riittänyt? Ahneuteni vuoksi asetin perheeni ja itseni hirvittävään suruun. Koko perheemme voisi hajota. Esikoinen saattaisi hajota, kun joutuu käsittelemään siskon kuolemaa noin pienenä. Suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää.

Mutta enkö saa tehdä suunnitelmia perheeni muodosta, vaikka lapseni saavat alkunsa hoidoilla? Eikö minullakin ole ollut oikeus? Ahneuteni vuoksi saimme sinut Rauha, lintuseni. En vaihtaisi sitä pois. Toki suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää, mutta sinä sait minussa muutoksen aikaan. Sain toisen lapsen. Olisin halunnut sinut kotiin, mutta kun en saanut, kunnioitan elämäsi merkitystä jokaisena päivänä, jokaisena päivänä muutat elämäni merkitystä. Se on surullisempaa, mutta syvempää.

Aprillia!

Eilen oli aprillipäivä, hautajaistesi vuosipäivä. Olisipa hautajaisesi ollu vain todella julma ja kieroutunut aprillipila. Tuntuu niin irvokkaalta, että muu maailma keski toisilleen hauskoja jekkuja ja minä pukeuduin mustaan mekkoon ja laskin sinut maahan. Halusin kaivaa sinut pois maasta, sielä kylmästä ja pimeästä. Ei sinun paikkasi ole siellä, vaan sylissäni, vieressäni, elämässäni.

Lapsen kuolema Suomessa on todella harvinaista. Noin sata lasta kuolee vuosittain alle vuoden ikäisenä. Minun huoltani synntyksestä lohdutettiin, että älä viitsi huolehtia, me ollaan Suomessa, ei täällä mitään tapahdu.

Se, että sellaisen ihmisen lapsi, joka on huolehtinut koko raskauden ja pelännyt kuolemaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsi, jolle lapsenteko on työtä ja vaivaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsen kuolema tuntuu maailmankauikkeuden suunnitelmassa vain todella sairaalta vitsiltä. Minä olen se ihminen. Elämäni mustuus, tuntuu huonolta komedialta. Mutta kukaan ei ole huutanut, aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle! Kaikki on totta, totisinta totta.

kastemekko

Suvussamme on kastemekko, jossa on kastetu äitini sisaruksineen ja kaikki meidät serkukset. Kastemekkoon on kirjailtu siinä kastettujen nimet. Esikoinen oli ensimmäinen uutta sukupolvea, joka kastemekossa on kastettu. Olen säilyttänyt kastemekkoa kotonani, koska sitä ei ole tarvittu esikoisen syntymän jälkeen. Rauha oli määrä kastaa siinä myös.

Nyt mummoni kertoi serrkuni odottavan vauvaa ja serkku haluaisi sen kastemekon oman vauvansa ristiäisiin. En halua antaa sitä. En halua, että joku muu kastetaan siinä, kun Rauhaakaan en saanut siinä kastaa. Sain hysteerisen itkukohtauksen. Olen niin kateellinen ja katkera. Miten kukaan voi jo ennen lapsen syntymää olla niin luottavainen, että kaikki menee hyvin, että pyytää jo kastemekkoa? En enää koskaan voi olla niin luottavainen ja toiveikas. Normaali. Itselleni päälimmäisinä ovat synkät tunteet ja mielikuvat hautajaisista, kun kuulen jonkun odottavan vauvaa.

Rauhan nimeä ei ole kirjailtu kastemekkoon. Haluan, että se kirjaillaan siihen, ennen kuin serkun vauva siinä kastetaan. Jos olisin elänyt samaa elämää silloin, kun vielä odotin Rauhaa, olisin ottanut kastemekon sairaalaan varmuuden vuoksi. Hätäkasetta varten. Hätäkastehan on normaalia meille. Silloin Rauha olisi kastettu siinä. Ei mekkoa olisi voinut pukea Rauhan päälle, koska hän oli kiinni elämää ylläpitävissä laitteissa, mutta mekko olisi ollut siinä hänen päällään. Jos elämä olisi ollut kohtuullinen ja Rauha olisi saanut elää, hänet olisi kastettu siinä mekossa. Rauha on viimeisin sukuun kastettu jäsen. Suku ei juhli hänen syntymäpäiviään, rippijuhliaan tai ylioppilasjuhliaan. Hänen koulukuvansa eivät ole hyllyn reunalla. Mutta aina, kun sukuun syntyy vauva, hänet muistetaan kastemekon vuoksi. Edes silloin hän on muillekin konkreettisesti ollut olemassa. Sen ansaitset, lintuseni.

Hautausmaalla kolmevuotiaan kanssa

Mietimme paljon, miten paljon otamme esikoista Rauhan haudalle mukaan ja millaisia ne tilanteet ovat. Olisiko esikoinen mukanan vain merkkipäivinä ja jouluna? Lopulta tulimme siihen tulokseen, että esikoisen on tärkeä osalistua. Me toteutamme miehen kanssa vanhemmuutta hautausmaalla, miksei esikoinenkin voisi toteuttaa siellä isoveljeyttään?

Olen rohkaissut esikoista tuomaan haudalle omia piirrustuksia, kortteja tai jotain pikkuesineitä. Kerran veimme pihaltamme esikoisen kanssa rattailla haudalle luonnon kiviä hautakukkia reunustamaan. Kerran laitoimme ilmapallot kiinni ristiin.

Usein haudalla käynti on ollut esikoisen kanssa todella huvittavaa. Ensimmäisinä kertoina esikoinen ei oikein muistanut, missä Rauhan hauta on, ja juoksenteli pitkin hautausmaata huudellen: Missä meidän hauta on? Esikoinen on tottunut käymään minun ja ukkinsa harrastuksen vuoksi puhallinorkesterin konsterteissa. Puhallinorkesterilla on usein tummat puvut esiintymisasuina. Kerran esikoinen huusi suureen ääneen hautausmaalla: Kato äiti! Soittokunta! Muutaman rivin päässä oli hautajaiset meneillään.. Usein esikoiselle on myös tullut hautausmaalla pissahätä. Ja minkä sille voi, kun kolmevuotiaalle tulee pissahätä ja hän laittaa housut kinttuihin ja pissaa, no, siihen, missä sattuu olemaan.

Ei esikoinen käy haudalla niin usein kuin minä, eikä tarvitsekaan. Haluan yleensä niillä kerroilla,nkun hän on mukana antaa hänen valita kukat tai tuomaan haudalle kortin tai rakentamaan talvella haudalle lumiukon. Kerran hän sanoi, ettei halua lähteä haudalta pois, kun hänellä on niin ikävä siskoa. On niin surullista, kun hän ei tieedä muunlaista isoveljeyttä, kuin hautausmaaisoveljeyden. Minä saan olla äiti myös elävälle lapselle, hän veli vain kuolleelle sisarukselle. Ehkä osittain siksi haudalla on helpompi käydä yksin. Sydämeni särkyy joka kerta, kun näen hämmennyksen esikoisen kasvoilla haudalla käydessämme. Ne vakavat kasvot ja kirkkaat silmät. Miten voisin pyyhkiä surun niistä pois? Miten voisin auttaa omaa rakasta pientä poikaani ymmärtämään ja hyväksymään, kun en tee sitä itsekään?

sitruunaperhonen

Rauha kuoli 8.3. Kolme viikkoa hänen kuolemansa jälkeen oli ulkoilemassa metsässä. Polulla viereeni lennähti sitruunaperhonen. Se lensi vierelläni jonkun matkaa, kunnes lensi pois. Ajattelin, että se oli Rauha. Hän tuli tervehtimään maaliskuisena päivänä perhosen muodossa, lumen ollessa osittain vielä maassa.

Kerroin miehelle perhosesta. Hän osti minulle Rauhan hautajaisiin korvakorut, joissa on sitruunaperhosen värinen pisara. Hautajaisten jälkeisenä aamuna esikoinen istui aamupalalla keittiön pöydän äärellä. Hän joi kaakaota nallemukista. Yhtäkkiä esikoinen sanoi, että äiti, minä näin perhosen. Kysyin, siellä mukissako, koska muistelin mukin sisällä olevan jonkun kuvan. Esikoinen sanoi, ettei perhonen ollut mukissa, vaan täällä keittiössä. Kysyin, että missä täällä. Esikoinen sanoi, ettei perhonen enää ollut keittiössä. Kysyin, minkä värinen perhonen oli ja esikoinen kertoi perhosen olleen keltainen. Pikkusisko kävi tervehtimässä.

Sitruunaperhosesta on tullut perheemme symboli Rauhalle. Jos olemme jossain perheenä ja sitruunaperhonen lennähtää paikalle, ajattelen, että Rauhakin tuli paikalle. Esikoinen sanoi juuri eilen pukiessaan keltaisia housuja, että nämä ovat Rauhan väriset housut ja hänen mielestään keltainen on Rauhan väri. Niin minunkin mielestäni. Pienen sitruunaperhosen väri. Onhan se tympeää, että ei saa hoitaa vauvaa, vaan saa lohtua sitruunaperhosesta. Mutta minulle on tärkeää saada juuri siitä lohtua. Se on meidän perheemme tapa.

uusia asioita

Kun Rauha kuoli, minulle tuli elämän monella eri osa-alueella tahto tehdä toisin kuin ennen. En saanut hoitaa vauvaa, en saanut sellaista muutosta perheeseemme, jota olin odottanut. Jonkun täytyi muuttua.

Suurimmat muutokset liittyivät ruokaan. Sen vuoksi osittain on myös blogin nimessä sana kokki. Halusin ryhtyä panostamaan laadukkaaseen ruokaan. Rupesin ostamaan lähi-ja luomuruuan tuottajila mahdollisimman paljon kuluttamastamme ruuasta. Rupesin panostamaan kasvisruokaan. Opettelin tekemään leipää itse. Vaaleaa leipää ja ruisleipää juuresta. Leikkasin hiukseni siiliksi (se ei ollut kovin järkevää). Lopetin hiusten värjäämisen. Rupesin käyttämään luonnon kosmetiikkaa ja kemikaalittomia kodin puhdistusaineita. Aloitin joogan. Opettelin vaihtamaan polkupyörän kumin ja ketjut. Ratsastin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden.

Minusta tuntui tärkeältä panostaa asioihin, joita olin halunnut tehdä, mutten ollut koskaan saanut aikaiseksi. Halusin olla parempi ihminen. Toimia toisin. Halusin tehdä hyvää, kun meille oli tapahtunut niin kamalia asioita. Sisältä minusta tuntui ja tuntuu edelleen kamalalta, mutta ajattelin, että jos teen hyviä asioita, voi sisäinen maisemanikin muuttua. Jos ulkoinen motivaatio muuttuisi sisäiseksi motivaatioksi. Jos tekisin jotain hyvää elämssäni, vahvistaisiko se hyvää, ja oloni rupeaisi tuntumaan paremmalta? Halusin tuoda elämääni jotain hyvää ja mielihyvää tuottavaa. Ajattelin, että Rauha ei haluaisi äidin lopettavan elämää. Ja minä haluisin näyttää Rauhalle kauttani elämää. En halunnut lamaantua joka asiassa, vaikka monessa lamaannuinkin.  Halusin jatkaa elämää.

ensimmäinen päivä kotona

Vuosi sitten tänään kotiuduimme sairaalasta. Meillä ei ollut mukana turvakaukaloa, vaan muovipussi, jossa oli kuvat kuolleesta lapsestamme, sekä paita, joka minulla oli päälläni Rauhan syntyessä.

Koti tuntui paljon tyhjemmältä, kun Rauha ei tullut mukanamme. Vaikkei hän koskaan päässyt kotiin, hän oli mukana mahassani, selvänä merkkinä, että perheeseemme tulee uusi jäsen. Koti tuntui vieraalta ja väärältä. Olemme remontoineet kotiamme vuosia ja mies kiirehti viimeisimpiä remontteja, jotta kaikki olisi valmista vauvaa varten. Mietimme, pitäisikö meidän muuttaa. Muuttaa pois koko kotikaupungistamme. Mutta sitten olisimme eri paikkakunnalla haudan kanssa ja se tuntui vielä haikeammalta ajatukselta, kuin totutella uudelleen kotiimme. Ristiriita tutun ja kotoisan sekä sen hetkisen olotilan välillä tutussa kodissa oli valtava. Olin täynnä häpeää. Miten voisin ikinä jatkas elämääni entisessä ympäristössäni?

Rauhan sänky oli valmiina pedattuna huoneessamme. Olimme pedanneet sen esikoisen kanssa jo aikoja sitten. Kun menimme sairaalaan, sanoin miehelle, että ajattele, että seuraavan kerran, kun käymme kotona nukkumaan, meillä on vauva vieressä. Meillä olikin vain tyhjä sänky ja tyhjä koti ja tyhjä syli. Miten ihminen, joka ei koskaan kotona käynytkään, saa kodin tuntumaan niin tyhjältä ja vieraalta? Siksi kuvasi on esillä. Olet aina täällä, vaikka joudumme elämään ilman sinua.

Vuosi sitten

Vuosi sitten oli uuden ajanlaskuni ensimmäinen aamu. Eilisiltana olimme jättäneet sinut teho-osaston kappeliin laatikkoon ja menneet itse osastolle. Silloin sanottiin, että ensimmäinen vuosi on vaikein ja vuoden päästä on jo helpompaa.

Nyt se vuosi on kulunut. Vietimme eilen ensimmäistä sytymäpäivääsi. Emme menneet arkisiin menoihimme, töihin, kouluun tai päiväkotiin. Rauhoitimme päivän sinulle. Emme voineet antaa sinulle lahjaa, joten annoimme isoveljellesi lahjan isoveljeksi tulon kunniaksi. Teimme sinulle kortin, johon isoveljesi piirsi sinut ja sinulle siivet. Enkelisisko. Veimme haudallesi uuden lyhdyn ja kukkia ja paljon kynttilöitä. Lauloimme sinulle paljon onnea vaan. Toivottavasti kuulit. Teimme sinulle kakun ja puhalsimme yhden kynttilän.

Itkin koko päivän, aamusta iltaan. Olen niin pohjattoman surullinen, että jouduimme viettämään syntymäpäivääsi ilman sinua. Sinun lyhyt, kokonainen elämäsi on koskettanut niin monia ja muuttanut meitä kaikkia.  Kaikki, mitä tähän vuoteen on mahtunut, on jollain lailla liittynyt sinuun. Kaikki teot, muistot ja ajatukset ovat liittyneet sinuun tai sinun kaipuuseesi tai siihen, millainen olisit. Ei vuoteeni ole muuta mahtunut. Onko nyt helpompaa? Ei. Suru on edelleen yhtä suurta, ei se varmaan pienene koskaan. Toimintakykyni se on antanut takaisin, mutta suru on läsnä edelleen yhtä suurena.  On vaikeaa ymmärtää, että tämä ei ollut viimeinen vuosi ilman sinua, vaan ensimmäinen. Ja puutut myös kaikkina tulevina vuosina.

Mukanasi menetimme haaveemme ja toiveemme elämästämme, jossa sinä olisit ollut. Vaikket ole kanssamme, puutut joka asiasta. Sinä olet tärkeä perheemme jäsen, vaikket koskaan saanut elää kanssamme. Kasvatat meitä joka päivä, vaikka me emme saaneet kasvattaa sinua. Äiti rakastaa sinua ihan hirveästi.

Haudalla käynti

Rauhan hautajaisten jälkeen, en halunnut käydä haudalla. Minusta tuntui vastenmieliseltä, että meillä on hauta, jota pitää hoitaa. Haudalla käynti tuntui kamalalta. En ollut koskaan ollut kyseisellä hautausmaalla, ennen Rauhan hautajaisjärjestelyitä. Paikka ei ollut tuttu, eikä kotoisa. En kokenut saavani mitään yhteyttä Rauhaan siellä, koska en ollut käynyt siellä hänen eläessään raskausaikana. Meillä ei ollut hänen kanssaan sieltä muistoja. Ennen hautajaisia. Luonnollisesti podin huonoa omaatuntoa siitä, kun en halunnut käydä haudalla. Luin, että toiset kävivät haudalla päivittäin ja monta kertaa päivässä ja minusta tuntui, että olen huono äiti, kun en käy. Hauta oli mielestäni kamala asia. En halunnut, että eläämäni kuuluu lapseni haudala käynti ja tuttu hautausmaa. Pastori sanoi hautajaisissa, että hautausmaasta tulee meille tärkeä paikka. En uskonut häntä. Inhosin hautausmaata.

Kevään tullessa, rupesin tottumaan haudalla käyntiin. Menin sinne arkaillen, mutta menin. Halusin, että Rauhan hauta on kaunis. Halusin hoitaa hautaa. En edelleenkään käynyt siellä kuin muutaman viikon välein. Istutin osaamattomana kukkia. Yritin muistaa kastella niitä. Istutin kesäkukat. Istutin syyskukat. Kun pimeä vuodenaika alkoi, istutin talvikukat ja halusin, että haudalla palaa kynttilät mahdollisimman usein. Kynttilöitä pitää olla paljon ja niiden pitää olla värikkäitä. Nyt olen tottunut käymään haudalla ja haluan käydä siellä. Haluan, ettei haudalla ole pimeää.

En oikein vieläkään tiedä, mitä haudalla kuuuu tehdä. Jutellako? Vai laulaa? Vai sytyttää kynttilä ja lähteä? En osaa vain seisoskella siellä, mutta en osaa lähteä poiskaan. Lapsen kanssa sai niin vähän aikaa, että haudalta ei malttaisi lähteä pois. Olen suunnitellut, että veisin kesällä haudalle tuolin, ottaisin termospulloon teetä ja jäisin haudalle lukemaan kirjaa. Viettäisin aikaa lapseni vieressä. Rauha eli kohdussa elämänsä sydämeni alla. Kohdun ulkopuolella olin hänen kahdeksan tunnin elämänsä hänen vieressään. Miksen kuoleman jälkeenkin viettäisi aikaa hänen vierellään? Kaipaaan sinua niin.


Olin ajatellut
että levottomin
viiltävin
epätoivoisin
on ikävä
kun pari mannerta välillä.
Ja paljon merta.

Mutta kun koin
kun elin todeksi
mitä on ikävä
kun vain pari askelta välillä
ja sylillinen multaa
ruusuin ruohoin
peiteltynä
ja matka mahdoton kulkea
Voittamaton.
Vasta sitten tiesin
mitä on ikävä
ylitsekäymätön

-Maaria Leinonen

uusi raskaus

Kun Rauha kuoli, ajattelin melkein heti, että tämä ei voi jäädä tähän. Uudelleen äidiksitulokokemukseni ei voi päättyä lapsen kuolemaan. Minun täytyy saada elävä vauva. Mies ollut sitä mieltä, että hänelle riittäisi kaksi lasta, esikoinen ja Rauha. Mutta kyllä hänkin on ruvennut haaveilemaan elävästä vauvasta, kun aikaa on kulunut.

Ajattelin, että olen huono äiti ja koin syyllisyyttä siitä, että ajattelin heti uutta raskautta, vaikka Rauhaa ei oltu vielä edes haudattu. Häpesin ajatusta. Miten voin orientoitua jo tulevaan, niin pian lapsen menettämisen jälkeen? Onneksi kuitenkin tukihenkilöni sanoi, että toive on kuuluu asiaan ja että hän ei tuntenut yhtään vauvan menettänyttä, joka ei olisi toivonut uutta raskautta mahdollisimman pian. Vauvanhoitokaipuu on fyysinen. Koko keho odottaa vauvaa. Tarve tuntuu aivan alkukantaiselta. Järki sanoo, että kannattaako altistaa itseään raskaudelle ja pelolle. Päällimmäisenä tunteena on pohjaton suru ja kaipuu menetettyä lasta kohtaan. Mutta uusi raskaus näyttäytyy toivoa tuovalta asialta ja tuo jonkun ajatuksen tulevaisuudesta.

Me emme ole voineet edes ajatella uutta raskautta ensimmäiseen vuoteen sektiohaavan vuoksi. Nyt kun vuosi rupeaa olemaan täynnä, toive raskaudesta ei ole enää niin painostava, pakkomielteinen ja alkukantainen. Rinnalle on noussut pieni sopeutuminen siihen, että lapseni on kuollut ja tällainen perheeni on nyt. Totuttelu kuolleen lapsen äitinä olemiselle. Voimakkaana on noussut myös pelko. Tietenkin kohdallamme lapsettomuustausta mietityttää, miten tulemme onnistumaan? Nyt kun fysiikan puolelta uusi raskaus voisi olla mahdollinen, henkinen puoli alkaa jarruttaa.

Miten kaiken voi jaksaa uudelleen? Kaiken alusta asti? Kun kerran on jo päässyt tässä kamppailussa maaliin ja palkinto on viety väkisin käsistäni. Miten kamppailuun voi jaksaa lähteä uudelleen?

Muisti

Rauhan kuoleman jälkeen olen kärsinyt pahoista muistivaikeuksista. En ole ennen tarvinnut käyttää kalenteria, jotta muistaisin henkilökohtaiset menoni ja töissäkin olen muistanut suurin piirtein viikon työt ja asiakkaat kerrallaan. Olen muistanut, missä tavarat ovat. Olen muistanut ihmisten nimet ja lisäksi minullakin ollut todella hyvä kasvomuisti.

Rauhan kuoleman jälkeen en ole muistanut minulle varattuja psykologi, lääkäri tms. aikoja, vaan ne ovat sähköpostimuistutuksena, kalentrimuistutuksena ja jos on ollut mahdollista saada tekstiviestimuistuts, olen ottanut senkin. Silti on käynyt niin, että minulla on mennyt aikoja ohi. Puhelin hälyttää, että on psykologiaika, mutta en ole älynnyt sen koskevan tätä päivää. Olen nähnyt kaupassa minulle tutun ihmisen, mutta en ole tunnistanut häntä. Kun minulta kysytään, mitä teitte viikonloppuna tai viime viikolla, en muista. Joudun käyttämään vastaamiseen energiaa ihan erilailla. Pienen töissäoloni aikana nimet eivät jääneet mieleeni, vaan jouduin tarkistamaan ne useita kertoja. Opiskeluiden alussa en muistanut päivän ohjelmaa, vaikka olin illalla sen tarkastanut. Varsinkin alussa kaupassa en muisttanut, mitä menin ostamaan. En löytänyt haluamiani tuotteita. Vaikka kauppalista oli mukana, osa tavaroista jäi ostamatta. Nämä asiat ovat hiukan helpottaneet, mutta edellenkään en meinaa löytää autoa parkkipaikalta.

Minusta tuntuu, että koska lapsen kuolema on niin kokonaisvaltainen, ettei päähän mahdu juuri mitään muuta. Päässä hakkaa vain ajatus, että minun lapseni kuollut. Päivät ovat suoriutumista surun kanssa. Tuntuu, kun mieli ei haluaisi ottaa vastaan mitään muuta tietoa. Lapsen kuolema on niin luonnotonta, että tarvitaan koko aivokapaisteetti käsittämään, mitä on tapahtunut. Muulle ei jää tilaa.

puhumattomuudesta

Kuolemasta ei haluta puhua. Eikä varsinkaan, jos kuollut on lapsi. Olen huomanut, että lapsen kuolema voidaan sivuuttaa täysin. Olen luullut, että sanat "otan osaa" kuuluisivat ihan peruskohteliaisuuteen tai edes small talkiin. Tai sanat "olen pahoillani". Ei tarvita enempää.

Olen joutunut kokemaan sen, että nuo kohteliaisuuslauseetkin ovat monelle liikaa. Jos itse kuulen jonkun tuttavan sukulaisen kuolleen, esitän pahoittelut. Työyhteisöissäkin olen kokenut, kuinka työkavereiden menetykset on huomioitu pahoitteluin. Olen miettinyt selitystä, että miksi niin moni on ohittanut Rauhan kuoleman kokonaan, jättänyt pahoittelematta ja puhumatta siitä kanssani edes paria lausetta. Minulle on ehdotettu selitykseksi, että kukaan muu ei nähnyt Rauhaa, niin siksi voi olla vaikea ymmärtää millaisesta surusta on kysymys. En minäkään ole tavannut kaikkia ihmisiä, joita tuttavani ovat menettäneet, mutta pystyn silti ajattelemaan jollain tasolla, miltä menetys voi tuntua. En odota, että kukaan yrittäisi asettua asemaamme, mutta odotan, että menetyksemme huomioitaisiin jotenkin.

Minulle on myös ehdotettu, että jos on itsellä lapsia, voi olla vaikea kohdata silmäkkäin sitä asiaa, että lapsi kuolee. Myönnän, että en ole itsekään aiemmin osannut kohdata lapsen menettäneitä, olen siitä pahoillani. En tiedä, osaanko kohdata nyt yhtään sen paremmin, mutta yritän ainakin. Mutta se, että lapsi kuolee, ei tartu. Se ei tarkoita, että minun kanssani puhumalla lapsen kuolemasta niin kävisi myös sinulle. Mutta se ei myöskään tarkoita sitä, että minun kanssa lapsen kuolemsta puhumatta jättämäminen takaisi sen, että niin ei kävisi sinulle.

En voi, enkä haluakaan jatkaa ihmissuhteita, ellei Rauhan elämää ja kuolemaa käsitellä jollain tavoin. Aluksi halusin kaataa kaiken kaikkien mahdollisen ihmisten niskaan, jotka vain viitsivät kuunnella. Nyt olen ruvennut valikoimaan, ketkä ihmiset ovat tarpeeksi läheisiä tai minulle merkittäviä, joille haluan pienen lintuseni, tyttöseni tarina kertoa. Tämän vajaan vuoden aikana olen kohdannut lähes kaikki ihmiset, joiden kanssa olen muutenkin ollut tekemisissä. Ne, joita en ole kohdannut, tuskin ihan pian kohtaankaan. Jos elämäni suurin tragedia ei ole saanut tuttaviani ja ystäviäni jatkamaan yhteydenpitoa kanssani, se kertoo paljon ihmissuhteen laadusta. Tietyllä tavalla minusta on tullut itsekäs, valikoiva ja kylmä ihmisten suhteen. Jos heitä ei kiinnosta, ei minuakaan.

Hiljaisuus on pahinta. Hiljaisuus mitätöi kuolleen lapsen hänen vahemmilleen. Hiljaisuus tarkoittaa vanhemmille, että lasta ei muille ollutkaan. Hiljaisuus rikkoo.

Synttärimuistoja

Eilen vietimme esikoisemme syntymäpäiviä. Ihanaa, että saan toteuttaa äitiyttä hänen kanssaan ja viettää myös elävän lapsen syntymäpäiviä. Juhlasankari kiteytti tunnelmat, että minä olen nyt iloinen.

Viime vuonna naureskelimme sitä, että ensi vuonna voimmekin viettää kaksia synttäreitä samaan aikaan, kun raskausviikkoja oli 38+ ja Rauha olisi siis voinut syntyä koska vain. Pohdiskelimme, että varmaan ensimmäiset synttärit vietetään yhdessä, mutta joskus varmaan lapset haluavat synttärit erikseen. Viime vuonna järjestelin esikoisen synttäreitä viimeisillään raskaana ja hykertelevän onnellisena siitä, että kohta perheemme olisi yhtä jäsentä suurempi. Viime vuonna esikoisen synttärit olivat viimeiset meidän perheemme normaalit juhlat. Viime vuoden viimeiset onnelliset juhlat.

Väkisin esikoisen merkkipäivä sai minut palaamaan viime vuoden tunnelmiin ja siihen, kuinka onnellinen silloin olin. Kaikki oli vielä hyvin ja elämä täynnä odotusta. Ilmassa oli kevään tuntua.

Toivon, että vain tämä esikoisen syntymäpäivä tuntuu Rauhan kuoleman vuoksi vaikealta ja että jo ensi vuonna voisin olla täysipainoisempi äiti. Olen äärimmäisen onnellinen esikoisesta. Hän on tehnyt minusta ensi kertaa äidin. Onneksi kasvat. Pieni kultalapseni.

Jos häntä ei olisi ollut

Olisinko vaihtanut elämäni sellaiseksi, johon ei kuulu Rauhaa? En. Lapsi on niin rakas kuolleenakin, että hänen olemassaolonsa ja kuolemansa on ehdottomasti parempi vauhtoehto, kuin jos häntä ei olisi ollut lainkaan.

Pohdin paljon sitä, että olisinko elämäni ollut helpompaa, jos emme olisi koskaan saaneetkaan toista lasta. Jos olisimmekin lopettaneet lapsettomuushoidot, lopettaneet toisen lapsen yrittämisen? Varmasti suru siitä, että toista lasta ei tullut olisi ollut helpsmpi kestää. Vamasti elämäni olisi ollut joiltain osin huolettomampaa. Varmasti perusturvallisuuteni olisi ollut paremmissa kantimissa.

Mutta elämä ilman, että Rauha ei olisi tullut.. Sekin tuntuu vaikealta. En olisi saanut olla hämillsen onnellinen huomatessani olevani raskaana. En olisi saanut ihanaa jännitystä saatuamme tietää odottavamme tyttöä ja pohdiskelua siitä, millaista tytön kanssa olisi. En olisi saanut ihanaa raskausvatsaa ja tuntea Rauhann vilkasta liikehdintää, aivan sydämeni alla.  En olisi sanut niitä yhdeksää kuukautta, jolloin Rauha kasvoi, eli ja jolloin hänet tunsin. Emme olisi saaneet omaa lastamme.

Toki meille jää mysteeriksi, millaista tytön kanssa eläminen olisi ollut. Moni muukin asia jää mysteeriksis.  Joudun elämään loppu elämäni ilman Rauhaa. Se tuntuu loputtoman pitkältä ajalta ilman rakasta lasta. Mutta onneksi hän tuli. Onneksi saimme hänen kanssaan edes sen lyhyen hetken, hänen kokonaisen ja arvokkaan elämänsä. Minun sydämeni allla ja meidän käsivarsillamme.


Niin pieni
viaton
kevyt kuin perhosenlento
puhas kuin enkeliuni

Äitisi kyyneleet
runsaat
polttavat
kuka laskisi niiden määrän
kuin suurinta iloaan
suurinta suruaan vuotavat

Mutta kukiksi puhkeavat
ruusuiksi hehkumaan
kieloiksi tuoksumaan
siellä missä kuljet
silmänkantamattoman
kyynelkukkameren keskellä
ihmettelet
näinkö rakas olit
vaikka päiväsi niin lyhyt
-Maaria Leinonen

Lapsettomuus

Vaikka olen saanut kaksi lasta ja yhteensä kuusi eri pituista (hyvin lyhyitä ja pitkiä)raskautta, Rauhan kuoleman jälkeen lapsettomuuden tunne on muuttunut jotenkin kokonaisvaltaisemmaksi. Tiedän olevani onnekkaampi kuin moni, sillä onhan minulla esikoinen kotona. Olen hänestä äärimmäisen kiitollinen, hän on tehnyt minusta äidin.

Rauhan kuoleman jälkeen olen kokenut järjyttävää itseinhoa ja erityisesti se, että en kyennyt pitämään lastani hengissä, on tuntunut mahouttani ja lapsettomuuttani korostavalta asialta. En tiedä miksi, mutta nyt olen erityisesti kärsinyt lapsettomuustaustani aiheuttamista tunteista.  En haluaisi tietää kiertopäivien kyttäömisistä, ovulaatioista, kevyistä ja raskaista lapsettomuushoitomuodoista, piikkittämisistä, sumuttamisista, alkioista ym. Haluain vain, hups hei, yllättäen tulla raskaaksi, synnyttää elävän lapsen ja unohtaa lapsenteon ja siihen liittyvät asiat.

Mutta kun minä yritän tulla raskaaksi, tarvitaan useita lääkkeitä, kivuliaita toimenpiteitä, useita eri lääketieteen erikoisasiantuntijoita ja niin, sairaala. Ei lasillista hyvää punaviiniä, himmeitä valoja ja hekumaa. Vaan kirkkiat valoja, kliinisiä toimenpiteitä, paperilla annettuja ohjeita ja toivon epätoivon vuoristorata, jopa kestää 14 päivää. 14 päiviää jolloin kytätätään kaikki mahdolliset ja mahdottomat oireet, eletään toiveikkaana, peltään pahinta ja lopulta se jännitys päättyy negatiiviseen tulokseen. Kyllähän niin käy monille, jotka tekevät kotona lapsia, mutta minusta tuntuisi ajatuksena äärimmäisen vaivalloiselta soitella saraalaan, samaan paikkaan, jossa Rauha kuoli. Aloittaa uudelleen kaikki pistokset ja kyttäämiset. Tämänhän piti loppua jo.

Kaipaisin tukea lapsettomuuden tunteisiin. Olen käynyt keskustelua anonyymisti lapsettomien ihmisten kanssa neitssä, mutta siinä porukassa olen kuin punainen vaate. Tukea ei juuri saa, koska lapsettomuuden kontekstissa mahdollisuus, että vaivalla saatu lapsi kuolee, tuntuu varmasti asialta, jota ei halua edes ajatella. Silti niin käy.

Olen lapseton, olen äiti, olen kahden lapsen äiti, olen kuolleem lapsen äiti, olen elävän lapsen äiti. Kärsin lapsettomuudesta ,vaikka olen äiti. Nyt kärsin lapsettomuudesta erityisesti, kun jouduin hautaamaan lapseni. Lasken eri ikäisten naisten iät, jolloin he ovat saaneet lapsia. "Jaa, tuo on saanut ensimmäisen lapsen  kuusi vuotta vanhempana kuin, minä", "Tuolla on jo kouluikäinen lapsi, vaikka on minua nlejä vuotta nuorempi.."  jne. Määritän itseäni lapsentekoikän kautta. Lasten ikäerojen kautta. Ja vaikka joskus aloittaisimme hoidot ja saisimme lapsen, silti yksi aina puuttuu. Silti Rauha on aina kuollut ja olen aina myös kuolleen lapsen äiti.

jooga

Ehkä nyt saan jonkun sanan aikaiseksi elämään kiinnittävistä asioista. Ensinnäkin minulle oli tärkeää Rauhan kuoleman jälkeen tehdä eri lailla kuin ennen. Jooga oli niistä yksi asia. Olin ennen vannonut salilla käynnin nimeen ja pitänyt joogaa liian hitaana minulle.

Heti kun sektiohaavan puolesta sauna, rupesin käymään kundaliinijoogassa. Se on loistava joogamuoto kelle tahansa, koska se sopii kaikille ja kaiken kuntoisille. Mutta mikä tärkeintä, joogaharjoitukset tehdään silmät kiinni. Kaikilla on lähes koko ajan silmät kiinni. Istuin siellä monet kerran itkien ja se ei haitannut, koska kukaan ei nähnyt, vaikka olin julkisessa tilassa. Erityisesti ensimmäisten kuukausien aikana itku yllätti minut lupaa kysymättä (toki se tekee niin vieläkin, mutta harvemmin). Oli hienoa, että jonnekin pystyi lähtemään. Kävin siellä kolme tai neljä kertaa viikossa laulamassa mantroja ja kumartamssa sisäiselle opettajalle. Itkemässä ja juomassa teetä.

Kyllähän se tuntui ihan hörhöilyltä, mutta ajattelin, että tämä on nyt sitä mitä teen. En hoida vauvaa, en käy töissä, en opiskele, joten joogaan. Joogafilosofia perustuu kovin positiiviseen elämän asenteeseen ja siihen, että oman mielentilansa voi valita. Voi valita onnen, mutta myös negatiivisuuden. Yhtälailla negatiivisista tunteista voi päästä irti ja jättää ne taakseen. En todellakaan kykene moiseen mielen hallintaan, enkä osaa päästää irti. Mutta joogatunneilla saa aina välillä pienen hetken kokea, millaista on sisäinen rauha ja keskittyminen hetkeen. Minulla on kokemus, että ajatus lapsen kuolemasta on koko ajan hakkaavana ajatuksena päällimmäisenä tai surumielisenä ja välillä karmivanankin musiikkina taustalla, joka välillä yltyy ja välillä hiljenee, mutta koko ajan se kuuluu. Joogassa sain aina pieneksi hetkeksi ajatukset hiljenemään. Se saattoi olla sekunti tai kaksi. Mutta mielen hiljaisuus tuntui hyvältä ja rauhoittavalta.

Olen jatkanut joogaamista. Tunnit ovat todella vaihtelevia ja filosofia mielenkiintoinen, erikoinen, mutta mielenkiintoinen. Minusta on ihanaa rauhoittua tietoisesti. Silloin tuntuu myös välillä, että saisin yhteyden Rauhaan. Ihan kuin olisin häntä lähellä, kun muu ympärillä ja pään sisällä hiljenee. Ihan kuin saisin hetken hoitaa häntä.

May the long time sun shine above you. All love surround you. And the pure light within you, guide you way on. Sat nam.

kiinni elämään?

Minun on tehnyt mieli kirjoittaa jo pidempään niistä asioista, jotka ovat auttaneet minua, vieneet eteenpäin ja saaneet ottamaan pienen otteen elämästä. Nyt ei kuitenkaan ole sen aika. Minulla on ollut niin tympeitä viikkoja monta peräkkäin, että en oikein jaksa löytää iloa mistään. Tänään on tasan kuukausi Rauhan ensimmäiseen syntymäpäivään. Kävin viemässä haudalle kynttilöitä ja tuijottelin taivaalle. En minä tällaista pyytänyt, en todella. Elämä on epäreilua, mutta miksi sen piti olla juuri meidän kohdalla näin helvetin epäreilua ja kohtuutonta? Lapsen kuolema on Suomessa äärettömän harvinaista, mutta meidän kohdallle se sattui sadan prosentin varmuudella. Juuri meidän pienen tuhansista vuosittain syntyvistä lapsista täytyi mennä.

"Jos sykkeet ei tämän jälkeen nouse, mennään sektioon ja se on sitten hätä". Tämän lauseen kuulen uudelleen ja uudelleen ja nään ulkopuolisin silmin, kuinka minut viedään. Olisiko minun pitänyt tietää, että näin käy? Olisin voinut estää kaiken tapahtuneen vaatimalla suunniteltua sektiota. Millä perusteella ja miksi olisin? Entiedäentiedäentiedä! Mutta olisihan minun äitinä pitänyt jotain aavistaa. Olisiko?

Aina, kun minulle tulee huonoja päiviä ja viikkoja pyörittelen mielessäni "olisihan minun pitänyt tietää"-ajatukset, vihan kaikkia onnellisia ihmisiä kohtaan, vihan kaikkia meidät hylänneitä ihmisiä kohtaan, kauhun töihin paluuta kohtaan ja miljoona pelkoa, joita en uskalla luetella. Inhoan sitä, kun ajatukset eivät jätä rauhaan ja ne pyörivät päässä uudelleen ja uudelleen, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Vuodesta toiseenkin?

Entä jos jään tällaiseksi, ihmiseksi, josta valo on kadonnut? Tuijotan eteeni, enkä sano mitään. Itken. Vihaan. Kadehdin. Katkeroidun. Inhoan itseäni. Enkä välitä itsestäni. Entä jos nämä ajatukset eivät jätä rauhaan? Entä jos ote elämästä lipeää joka kerran, kun suru tempaisee mukaansa. Entä jos muutun ihmishirviöksi?

Ja toisaalta. Suru on ainoa asia, joka minulla on rakkaasta Rauhasta jäljellä. Haluanko edes siitä eroon?

Pelko

Pelkäsin koko Rauhan raskausajan, että jotain pahaa tapahtuu. Lähinnä pelkäsin lapsen menettämistä. Sitten se tapahtui. Pelkoni kävi toteen. Se tuntuu minusta todella irvokkaalta. Se tuntuu myös siltä, että olen itse manannut lapseni kohtalon. Ihan kuin olisin saanut sen aikaan ajatuksillani.

Rauhan kuoleman myötä olen ruvennut pelkäämään käsittämättömän paljon. Pelkään niin monia asioita, etten ole ymmärtänytkään, että näin monia asioita voi pelätä. Lisäksi olen ruvennut pelkäämään pelkäämistä. Entä, jos pelkoni konkretisoituvat taas? En luonnollisestikaan uskalla luetella tähän kirjoitettuun muotoon mitään pelkojani.

Kun esikoinen syntyi, olin hysteerinen ja hänestä huolissaan. Kävin pari kertaa neuvolapsykologilla ja hän sanoi, että lapsen kuolema on todella harvinaista. Hän sanoi, että jos kaikki vauvat laitettaisiin riviin ja ne lapset, jotka kuolevat ovat rivissä murto-osa. Se, että lapsen kuolema osuu kohdalle, on siis todella epätodennäköistä. Lohduttauduin silloin tuolla ajatuksella. Nyt tapaan samaa neuvolapsykologia. Hän ei luonnollisesti muistanut tuota keskustelua. Hän kysyi, mikä minua on aiemmin lohduttanut pelkojeni kanssa. Kerroin tästä vuosien takaisesta keskustelustamme. Psykologi vaikeni. Täytyy keksiä muita keinoja.

Se, että pelkää kaikkea, on todella uuvuttavaa. Aivan kuin eläisi viimeistä päivää ja hetkeä niin, että jokainen kohtaaminen voi olla viimeinen. Perusturvallisuus on kadonnut ja tunne siitä, että elämä kantaa haihtunut kaukaiseksi muistoksi. Kun pelkäämisen päälle lisää vielä sen, että pelkää pelkojaan ja tunteen, että voin ajatuksillani muuttaa pelot todeksi, on elämä todella kuormittavaa. Kun on menettänyt jo niin paljon, ajatus ei ole, että minulta ei varmaan enää viedä mitään, vaan pikemminkin, mikä vastoinkäyminen seuraavaksi kohtaa. Luottamuksen rakentaminen elämään on vaikeaa. Se on kovaa työtä, josta en yksin selviä millään.

Kateus ja katkeruus

Nämä ihanat kumppanukset kateus ja katkeruus ovat olleet matkatovereitani surun ja vihan kanssa melko tasapuolisesti. Niputan ne yhteen, sillä mitä enemmän kadehdin, sitä enemmän katkeroidun. Ja toisaalta, mitä katkerampi olen, sitä enemmän toisten onni minua kadehtituttaa.

Olemme kokeneet jo neljä keskenmenoa ja lapsettomuushoidot. Eikö siinä ollut riittävästi vaikeuksi. Miksi lapsemme piti vielä kuolla?
Miksi muut saavat lapsia helposti, tekevät niitä kotona ilolla ja heiltä ei kuole yhtään lasta?
Miksi toiset saavat lapsia, eivätkä huolehdi heistä?
Miksi toiset saavat lapset suunnitelulla ikäerolla?
Miksi muut onnistuntu ekalla yrittämisellä?
Miksi toisten ei tarvitse edes yrittää, vaan saavat vahinkovauvoja?
Miksi muut saavat huolettoman raskausajan, joka päättyy voimaannuttavaan luomusynntykseen?
Miksi minä saan paniikkia täynnä olevan raskauden, hätäsektion ja lapsen kuoleman?
Miksi muut saavat kasvattaa lapsiaan ja meidän perheestä puuttuu aina yksi?
Miksi tämän piti käydä juuri meille?

Viha

Suru on ollut suurin tuntemani tunne Rauhan kuoltua. Sen lisäksi olen saanut rypeä kattavassa skaalassa erilaisia rumia tunteita. Yksi suurimmista on ollut ja on viha. Vihan kohteena on vuorotellen jokainen.

Vihaan tätä elämää, jossa lapset kuolevat.
Vihaan sitä, että hoidan hautaa, enkä vauvaa.
Vihaan elämän epäoikeudenmukaisuutta.
Vihaan elämän arvaamattomuutta.

Vihaan sairaalaa.
Vihaan raskaana olevia.
Vihaan vauvoja.
Vihaan lastenvaunuja. Ja etenkin niitä tuplarattaita.
Vihaan Rauhan kuoleman jälkeen tulleita kaksilapsisia perheitä.

Vihaan ihmisiä, jotka saavat kaiken helposti.
Vihaan ihmisiä, jotka eivät ole kohdanneet suruamme.
Vihaan ihmisiä, jotka jatkavat elämäänsä, vaikka minun lapseni on kuollut.
Vihaan ihmisiä.

Vihaan sitä, millaiseksi olen muuttunut.
Vihaan itseäni ja näitä kammottavia tunteita.
Vihaan sitä, miltä näytän nykyisin.
Vihaan sitä, kun en pystynyt pitämään lastani elossa.
Vihaan itseäni.

En ole koskaan kokenut näin lamauttavaa vihaa. En ole koskaan kironnut elämää näin paljon. Viha on niin puristava, että se pelottaa. Itseäni minä sillä vihalla myrkytän ja sen tiedostaminen, tekee vihaamisesta vielä kamalampaa. Olen niin kyllästynyt olemaan vihainen.

Kokki

Haluan hiukan avata lapsikuolemablogille epätyypillistä nimeä. Vaikken saanut Rauhan kuoleman jälkeen syötyä, on ruuasta tullut minulle tärkeä arkeen ankkuroiva asia. Ruoka- ja lapsikuolemablogi olisi ollut vähintäänkin kyseenalainen yhdistelmä, mutta haluan tuoda blogissa ilmi vointiani kohentaneita asioita. Siksi siis blogin nimenssä on kokki.

En pystynyt pitämään huolta Rauhasta, joten halusin pitää entistä parempaa huolta elävästä perheestäni. Minulle oli kunnia tehdä perheelleni ruokaa. Muutamat ihmiset tarjoutuivat tulemaan meille tekemään ruokaa, mutta kieltäydyin. Halusin tehdä itse. Halusin huolehtia niistä rakkaista, joista voin.  En välttämättä itse syönyt juurikaan, mutta ruuanlaitto rauhoitti minua ja vei ajatuksia muualle.

Lapsen ruokkiminen on todella alkukantainen tarve. Varsinkin vastasyntyneen imettäminen on äidille tärkeä tapa toteuttaa äitiyttään ja koko keho valmistautuu siihen lapsen syntymän jälkeen. Kun vastasyntynyt kuolee jää äidiltä yksi perustarve toteuttamatta. Kun vauva kuolee, maidon nouseminen rintoihin estetään lääkkeellisesti. Koko tilanne on äidille luonnoton. Syli on tyhjä. Ei ole vauvaa, jota hoitaa, jota kantaa, jota tuuditella. Jolle hyristellä. Syli on niin tyhjä, että kädet kipeytyvät sen tyhjyyden painosta. Ei ole suuta, jota imettää, vaikka keho olisi siihen niin valmis, että sen toiminta joudutaan estämään. On vain raskaat rinnat ja poskilta valuvat kyyneleet, joiden virta kastelee paidankin.

Luulen, että ruokaan keskittyminen ja perheeni ruokkiminen on ollut alkukantaisen perustarpeen toteuttamista. Järjen kanssa hellan ääressä seisomisella ei ole ollut mitään tekemistä. Tunteen kanssa sitäkin enemmän. Teitä, joita eniten rakastan, haluan näin hoivata, kun muuhun en pysty.  Teille tarjoan ruuan, kun muuta en voi itsestäni antaa. Rakastan teitä teoilla, koska rakkauden osoittamisen keinot olen hetkeksi unohtanut. Opin ne vielä uudelleen, kunhan sydämeni syväjää hiukan alkaa sulaa.

Keskittyminen ja katoaminen

Kun Rauha kuoli, lähdin heti pois Facebookista. Tuntui älyttömältä, että olin tuhlannut arvokasta elämää niin loputtomasti Facebookissa roikkuen ja muiden kuulumisia kytäten. En myöskään halunnut, että ihmiset, jotka eivät muuten kuulu arkeeni, voivat olla minuun yhteydessä. Suurin syy oli silti se, etten vain olisi kestänyt ihmisten joutavia onnellisuus ja ruoka-päivityksiä. Mutta erityisesti en halunnut tietää kenenkään muiden vauvoista, raskauksista tai synnytyksistä. Halusin käyttää elämäni muuhun ja säästää itseäni kateudelta niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät kuulu elämääni muutenkaan. Samalla poistuin myös kaikkien porukoiden WhatsApp-ryhmistä. En halunnut olla muiden ilonpidon esteenä, enkä myöskään osallisena siihen.

En halunnut katsoa telkkaria, en tietää uutisia enkä pystynyt keskittymään kirjoihin tai elokuviin. Onneksi tv-palveluista oli katsottavana 30 jaksoa Britannian parasta leipomoa. Katsoimme miehen kanssa sen. Sitten katsoimme Grillit huurussa. Sitten muita ruoka- ja tosi tv-ohjelmia. En edelleenkään pysty seuraamaan mitään juonellista sarjaa ja elokuvien katsominen on harvinaista. En vain voi keskittyä tai juoni tuntuu merkityksettömältä tai sisältää raskauksia ja synnytyksiä.

Olen aloittanut varmaan 30 kirjaa. Niistä olen saanut luettua kaksi tai kolme. Vertaiskirjat olen saanut luettua loppuun, mutta muusta maailmasta kertoviin kirjoihin on ollut mahdotonta keskittyä tai ne ovat tuntuneet merkityksettömiltä.

Ennen toivoi aina, että voisi vain katsella ohjelmia ja lueskella kirjoja kaikessa rauhassa. Silloin kun olin kotona Rauhan kuoleman jälkeen, olisi ollut sitä aikaa, mutta mikään ei kiinnostanut. Keskittymisen on vienyt tuskainen ikävä ja ahdistus omista ajatuksista. Luulen, että lapsen kuolema on niin järisyttävä kokemus, että aivot eivät suostu ottamaan mitään muuta vastaan. Ne kytkeytyvät virransäästötilaan, jossa punaisen valona hehkuvat vain ajatukset kuolleesta lapsesta.

keskustelu kuolemasta esikoisen kanssa

"Minulla on niin ikävä Rauhaa ja minä haluaisin viedä haudalle kortin, jossa lukisi, että Rauha minulla on sinua ikävä, kun sinä olet ikuisesti kuollut. Oletko äiti sinä surullinen, kun Rauha kuoli, et näytä kovin surulliselta. Jos olet surullinen se, että halaan ja pussaan auttaa. Minä haluaisin myös olla kuollut. Haluaisin tanssia taivaalla Rauhan kanssa enkelinä, koska siellä olisi niin kivaa. Katsoisin sitten äitiä ja isiä ikkunasta. Haluaisin nähdä, kun Rauha katsoo meitä ikkunasta. Onko se Rauha näkymättömä?"

Tällä tavoin puhumme siskosta esikoisen kanssa tänään. Olemme kulkeneet pitkän matkan. Emme tienneet,kuumuiko meidän puhua Rauhasta esikoiselle ja jos kuului, mitä ja miten. Mies osasi luontevammin, itse vain itkin. Toki esikoinen sai myös hillittömiä raivokohtauksia heti kuoleman jälkeen, emmekä meinanneet pärjätä niiden kanssa. Mies pärjäsi paremmin kuin minä. Raivokohtaukset tekivät keskustelusta vaikeaa ja veivät voimia todella paljon.

Ensin esikoinen kyseli, milloin se sisko tulee ja raivosi, löi, heitteli tavaroita ja puri. Seuraavassa vaiheessa hän kyseli, miksi se sisko kuoli ja alkoi syödä kättään. Nyt hän kertoo, että hänellä on pikkusiskoa ikävä ja puhuu välillä vauvojen kieltä. Olemme oppineet, että avoimuus kuolemasta puhumisessa lapsen kanssa on tärkeää. Kuvien katseleminen on tärkeää. Lapsen on hyvä antaa osallistua valitsemaan haudalle kukkia, kynttilöitä tai viemään sinne jonkin oman muiston. Esikoisemme on myös tarvinnut moninkertaisen määrän huomiota, aikaa, syliä ja läheisyyttä. Olemme yrittäneet antaa sitä. Aluksi se oli todella vaikeaa, kun ajatukset oli vain Rauhassa. Mies osasi antaa esikoiselle paremmin huomiota kuin minä. Onneksi. Itse olen löytänyt arkisia tapoja esikoisen surun käsittelyyn ja keskustellut hänen kanssaan Rauhasta.

"Minusta meidän pitäis hommata meille uusi vauva. Mikset ole synnyttänyt meille kotiin kahta lasta? ", "Minä haluan, että päiväkotikaverin pikkusisko kuolee."

Vaikeita kysymyksiä ja asioita hän esittää. Onneksi. Onneksi hän puhuu ja kyselee. Olemme ehkä onnistuneet jotenkin luontevasti kuoleman käsittelyssä. Ihana pieni lapseni niin suurten asioiden äärellä, niin aikaisin.

Erityinen vertaistuki

Tutustuin Käpy-ryhmässä vertaisäitiin, jonka kanssa jutut osuivat heti yksiin. Lueskelin tämän äidin blogia, jossa hän kertoi hurmaavan Rasmus-poikansa elämästä ja kuolemasta(nimi mainittu äidin luvalla). Aloitimme kirjoittelemisen ja kävikin ilmi, että asumme todella lähekkäin. Päätimme nähdä. Meillä oli todella paljon puhuttavaa. Oli mahtavaa, kun voimme puhua lapsistamme vapaa-aikanamme, keskeytyksettä ja ilolla. Pystyimme jakamaan (huonot) kokemukset samasta neuvolan terveydenhoitajasta. Lopulta istuimme meidän portaallamme, joimme punaviiniä ja katsoimme hautajaiskuvia. Ei varsinaisesti tyypillisimmät jatkot, mutta meille äärimmäisen lohdulliset.

Tutustuimme enemmän ja yhteydenpitomme tiivistyi lähes päivittäiseksi. Kävimme yhdessä lastemme haudoilla ja ihmettelimme, miten elämästä tuli näin kamalaa. Oli kuitenkin ihanaa jakaa haudallakäynti jonkun perheen ulkopuolisen  kanssa. Pohdimme, että neuvolassa pitäisi jakaa myös puutarhanhoito-oppaita, jotta ne vanhemmat, jotka joutuvat hautaamaan lapsensa eivät olisi haudan kukkaistutusten kanssa niin hukassa.

Kävimme yhdessä pyhäinpäivänä kuuntelemassa kuuntelemassa jumalanpalveluksen ja sytyttämässä kynttilät Rasmukselle ja Rauhalle kirkkoon ja haudoille. Lapsemme ovat kuolleet niin lähekkäin, että surutaipaleemme on kulkenut samoja ratoja. On ollut tärkeää, kun on voinut jakaa toisen kanssa srun myös arkisena asiana. Ei pelkästää kamalana ja rumana. Vaan yhtä lailla arkeen kuuluvana kuin, jos lapsemme olisivat mukanamme elävinä. Tämä äiti oli Rauhan lapsenvahtina jouluna, kun emme päässet itse huolehtimaan, että haudalla palaa kynttilät. Hän huolehti Rauhasta.

Olen joutunut luopumaan Rauha kuoleman myötä monesta ystävästä. Tämä ystävyys, jota olen nyt kokenut, on erilaista, erilailla syvää. Siihen on kuulunut alusta asti rumat tunteet raadollisimmalla tavalla ja näiden tunteiden jakaminen. Ja niille nauraminen. Se on tuonut meidät lähelle eri lailla. Harva ystävyys alkaa siitä, että ne kipeimmät asiat tuntee toisesta ensin parhaiten ja muut arkiset asiat vasta myöhemmin. Hän tuntee minut ensisijaisesti Rauhan äitinä. Kuolleen lapsen äidille on uskomattoman tärkeää, että se kuollut on ensisijainen jossain kontekstissa. Niin monelta hän unohtuu, mutta muutamille ensisijainen. Sitäkin tärkeämpää.

Sinä olet tukenut minua valtavasti. Olen äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut tutustua kaltaiseesi upeaan ihmiseen. Tämä ystävyys on yksi parhaista asioista, jonka olen kokenut tämän suruvuoden aikana. Kiitos sinulle.Toivottavasti voisin huolehtia sinusta.

Vertaistuesta

Heti tukihenkilön löytymisen jälkeen, ymmärsin, että vertainen ymmärtää puhumattakin paljon enemmän. Vertainen ymmärtää selittämättä. Ilmiöt ovat tuttuja.

Halusin heti liittyä Käpy ry:n facebook keskusteluryhmää. Rauhan kuoleman jälkeen poistin oman profiilini facebookista, en vain halunnut enää käyttää elämääni siihen. Loimme miehen kanssa yhteisprofiilin ja pääsin siis Käpyn keskusteluryhmään. Olin aluksi järkyttynyt kaikista keskusteluryhmässä olleista kohtaloista. En koskaan julkaissut Rauhan tarinaa ryhmässä, mutta onneksi muut julkaisivat omia tarinoitaan. Löysin keskusteluryhmästä jollain lailla samankaltaisen kohtalon kokeneita tai samankaltaisilla taustoilla. Otin yhteyttä näihin kolmeen äitiin ja aloimme kirjoitella sähköposteja. Näistä äideistä ja niistä sähköposteista tuli minulle uskomattoman tärkeitä. He pitivät minua pinnalla, heidän kanssaan saimme vaihtaa kokemuksia lapsistamme, joiden kanssa saimme liian vähän aikaa. Oli tärkeää saada jakaa kaikkea koettua.

Hakeuduimme miehen kanssa keväällä Käpy ry:n vertaisryhmään. Ryhmässä oli todella lämmin vastaanotto ja toista arvostava henki. Olen tutustunut ryhmässä upeisiin ihmisiin, jotka ovat joutuneet käymään läpi painajaisen, mutta ovat edelleen elossa. Ovat jatkaneet elämää.

Vertaisuudessa on ihmeellinen voima. Vaikka taustat ovat erilaisia ja lapsen kuolinsyyt erilaisia, lapsen kuolema on niin iso juttu, että yhdistää enemmän kuin erottaa. Ryhmässä minusta ei tunnu oudolta kummajaiselta, eivätkä omat kokemukset ja suhtautuminen ympäröivään maailmaan hulluuden oireelta.

fyysiset oireet

Kun Rauha kuoli, en pystynyt katsomaan itseäni peilistä. En vaan kyennyt näkemään sitä surua silmissäni. En halunnut nähdä itseäni, jos se olisi korostanut entisestään kokemaani tuskaa ja häpeää. En voinut myöskään katsoa ketään muutakaan silmiin, paitsi miestäni. En ketään läheistä, enkä auttajaa. Se on vaikeaa välillä vieläkin, varsinkin jos puhumme Rauhasta. Kai se suru ja myötätunto, joka toisen silmistä välittyy, on liikaa. Vai onko se pelkoa kohdata ne tunteet, joita toisen silmät peilaavat?

En myöskään pystynyt syömään juuri mitään ensimmäisten Rauhan kuoleman jälkeisten viikkojen aikana. Kaikki maut olivat liian voimakkaita, liian suolaisia tai makeita. Ruuan tuoksut olivat liian voimakkaita. Pyörittelin suussani omenan palaa minuuttikaupalla. En vain saanut syötyä. Se tuntui yhden tekevältä, koska minulla ei ollu lastani. Laihduin muutamassa viikossa 11 kg. Iltalehdissä ei mainosteta lapsen hautaamista parhaana tapana päästä eroon raskauskiloista.

Myös radio sulkeutui ja musiikki loppui. Myös kaikki muut äänet olivat liian
kovia. En kuunnellut pitkään aikaan mitään musiikkia. Puhuin lähes kuiskaten ensimmäiset viikot Rauhan kuoleman jälkeen. Mies pyysi, että meille puhuttaisiin hiljaa. En halunnut puhua kenellekäkään ellei ollut pakko. Myös puhelimeni laitoin äänettömälle. En halunnut kuulla edes sen soivan, vaikka toivoin, että joku soittaisi.

Minulla oli myös muita fyysisiä oireita. Henkeä ahdisti, vaikka istuin paikallani. Pulssini oli vain n.50 lyöntiä minuutissa, vaikka raskausaikana se oli ollut n. 90 lyöntiä. Ihan kuin puolet sydämestä olisi lakannut toimimasta. Samaan aikaan vaikka pulssini oli matala, verenpaineeni oli järkyttävän korkea. Alapaine reilusti yli 100 ja yläpaine 200.

Tuntuu näin jälkeen päin, että lapsen kuolema on fyysisesti niin totaalinen menetys, että kaikki aistitkin vastustavat sitä, eivätkä toimi enää samoin kuin ennen. Ei kärsi nähdä, kuulla, haistaa, eikä maistaa. Sydän ei jaksa lyödä, eivätkä keuhkot hengittää. Ihan kuin oma ruumiskin kuolisi lapsen kuoltua. Vain ne piinaavat ajatukset ja musertava suru ottivat vallan moninkertaisesti entiseen elämään verrattuna. Ne täyttivät sen tyhjiön, jonka aistien yliherkkyys aiheutti. Surusta tuli yksi uusi aisti, jonka värittämänä maailmaa katsoo lapsen kuoleman jälkeen.

Kamala, ruma elämä

Olen taas viime päivinä lähipiirini menetyksen vuoksi joutunut nöyrtymään sen äärelle, että elämässä ei ole mitään kohtuutta. Ei reiluutta, eikä hyvyyttä. Se ei valitse tasapuolisesti keneltä se vie ja mitä se vie. Se ei aina viemisen jälkeen tuokkaan hyvää, vaan vie vielä enemmän.

Annetaan vain se, mitä jokainen jaksaa kantaa, ei pidä paikkansa. Jos pitäisi ei olisi lasten hautausmaita, eikä siellä sisarusten hautoja. Salama ei iske kahtaa kertaa samaan paikkaan, ei pidä paikkansa. Kaikki ne totuudet joiden varaan elämänsä on rakentanut murtuvat, kun lapsi kuolee. Pitääkö kääntää toinenkin poski kamalalle, julmalle elämälle? Eikö maahan lyöty saa nousta rauhassa, ennen seuraavaa iskua? Eikö hetken hengähydystä, pientä kohtuutta siinä, keneltä viedään?

Kamala, ruma elämä, mitä järkeä tässä on, jos hyviin tapahtumiin ei voi luottaa? Mitä järkeä on, kun onnen tilalle saakin vain pelkoa, kauhua ja uuden menetyksen? Miksi viet toivon pilkahduksen sieltä, missä sitä eniten tarvitaan? Lopeta, ole kiltti. Olet näyttänyt jo tarpeeksi julmuutta. Anna uusi toivo, edes pienenä, hentona säteenä. Anna ja istuta se surevan sydämeen. Älä enää sitä sammuta. Anna toivon kasvaa ja roihuta aikanaan. Elämä, helli ja lohduta, paranna tekemäsi haavat. Tekisitkö sen, että sinuun voisi taas luottaa? Pyydän. Ole luottamuksen arvoinen.

Parisuhde

Tuntuu oudolta, etten ole kirjoittanut parisuhteestamme lapsen kuoleman jälkeen. Olen miettinyt, miten siitä kirjoittaisin.

Heti Rauhan kuoleman jälkeen, välillämme uskomaton yhteys, täydellinen hitsautuminen. On käsittämätöntä, miten niin tuttuun ihmiseen voi kokea täysin uudenlaista läheisyyttä. Puhuimme pitkään iltaisin hämärässä. Pitelimme toisiamme. Mies jaksoi, kun minä en jaksanut mitään. Mies sai minut näkemään ilon esikoisessa ja siitä mitä meillä kuitenkin on, kun en nähnyt surun syvyydessä mitään, hädin tuskin pysyin elossa. En tiedä pystyinkö juurikaan tukemaan miestä, mutta ainakin hän sanoi, että olen osannut häntä lohduttaa.

Moni on kysynyt minulta, pystymmekö puhumaan miehen kanssa. Minua kysymys on hiukan jopa huvittanut. Kenen kanssa puhuisin kuolleesta lapsestamme, jollen lapsen isän kanssa? Olemme puhuneet Rauhasta paljon. Mutta olemme myös riidelleen Rauhasta.

Ajattelin, että kuollut lapsi ei aiheuttaisi riitoja. Meidän riitamme ovat johtuneet siitä, että emme ole ymmärtäneen toistemme tapaa surra ja olla surematta. Emme myöskään ole aina pysyneet toistemme tahdissa siinä, kuinka elämä jatkuu eteenpäin tai suru tempaa taas mukaansa. Olemme myös riidelleet puhumisesta ja puhumattomuudesta. Kirjoitan myöhemmin enemmän siitä, kuinka olen kokenut erot isän ja äidin suremisessa.

Tämä kaikki on tehnyt meistä ehkä haavoittumamman ja herkemmän pariskunnan. Mutta haavoittuvuus ja herkkyys liittyy enemmänkin muun maailman vaatimuksiin ja kiireeseen. Yhdessä olemme varmaan kasvaneet, en tiedä vahvemmaksiko, mutta ainakin tiiviimmäksi. Haluamme olla yhdessä. Uskon, että pysymme aina yhdessä. Tuomas Juntunen kirjoitti, että kuolleen lapsen huoltajuutta on vaikea jakaa. En usko, että kukaan voi koskaan asettua samalle tasolle kanssani kuin mieheni, jonka kanssa olemme luopuneet lapsestamme ja yhdessä laskeneet hänet hautaan. Enkä haluakaan, että kukaan muu edes pyrkii sille tasolle. Se on meidän tasomme. Meidän omamme, josta katsomme tätä maailmaa. Rikkonaisina, mutta yhdessä. Rakas.

Tukihenkilö

Kun Rauha kuoli, meiltä kysyttiin, haluammeko, että Käpy yhdistyksestä otettaisiin yhteyttä. Halusin kaiken mahdollisen avun, koska minusta tuntui, etten ikinä voisi jatkaa elämääni. Käpy on lapsikuolemaperheiden yhdistys. Käpystä soitettiin melko pian ja kysyttiin, haluaisiko tukihenkilön ja halusin totta kai. Tukihenkilöksi pyrittiin järjestämään mahdollisimman saman kaltaisen lapsen menetyksen kokenut. Pyysin vielä ottamaan lapsettomuushoitotaustamme huomioon. Ajattelin, ettei näin kohtuutonta taakkaa voi olla kellään muulla ja jos olisi, tahtoisin kuulla kaikki mahdolliset selviytymiskeinot.

Pari viikkoa Rauhan kuolemasta tukihenkilö soitti ensimmäisen kerran. Hän kysyi, näenkö missään toivoa ja enkö olekkin ruvennut pelkäämään, että esikoiselle tapahtuu jotain? Hän sanoi, sen olevan normaalia. Hän sanoi kaiken olevan normaalia, koska tilanne on niin epänormaali. Jokainen tunne, toive, ajatus on normaali. Oli uskomattoman tärkeää, että hän normalisoi tilannetta. Minusta tuntui kummajaiselta naapurustossa, enkä oikein tiennyt miten muut suhtautuisivat minuun ja minä muihin.

Aluksi ajattelin, että minun tarvitsee selviytyä vain tukihenkilön seuravaan puheluun. Ja viikko toisensa jälkeen selviydyin. Tukihenkilö tuntui aluksi yhdeltä tärkeimmistä ihmisistä, vaikka hän oli minulle täysin vieras. Tarve vertaisen kanssa puhumisesta oli vain niin suuri. Tukihenkilö sanoi, ettei voi olla viattoman elämän päättymisen tarkoitus, että myös toinen elämä loppuu ja minä lakkaisin elämästä. Hän kuunteli kaikki hullut, katkerat ja syylliset ajatukseni, eikä tuominnut kertaakaan. Muisti itse tunteneesa samoin. Se, että toinen tietää, mistä puhuin, merkitsi varsinkin alussa niin paljon. Ja se, että jollekin tämä kaikki kamaluus on normaalia ja sen uuden normaalin kanssa voi elää.

Jos olet menettänyt lapsesi, eikä sinulla ole tukihenkilöä, pyydä Käpystä itsellesi sellaista. Minulle tukihenkilö on ollut paljon parempi pelastus kuin yksikään psykologi tai lääkäri. Olen äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut niin mahtavan ihmisen rinnalleni.

Omituiset ihmissuhteet

Eivät kaikki läheiset, saati kaukaiset ihmiset ole olleet edellisen kirjoitukseni kaltaisia. Jos lapsesi on kuollut ja olet surun alkutaipaleella, varaudu siihen, että ihmiset ovat todella kummallisia. Olin kuullut, että monien lapsikuolemaperheiden tuttavapiiri menee uusiksi. Ajattelin, että meille ei käy niin. No, hyvässä kävi niin, että moni ihminen, joka ei ole kuulunut lähipiiriimme, on osannut kohdata meidät ja tulla lähellä ja muuttunut läheiseksi. Moni läheinen, on kuitenkin, no.. kadonnut tyystin.

Tyypillinen tilanne tuttavieni suhteen on ollut sellainen, että on soitettu tai käyty kerran ja yhteydenpito on loppunut siihen. Tai sitten ei olla oltu missään yhteydessä Rauhaa kuolinviestin jälkeen tai jätetty vastaamatta myöhemmin viesteihini. Minusta saa varmaan katkeran kuvan, kun näitä tällä tavoin ruodin, mutta itse olisin säästynyt monelta itkulta ja mielipahalta, jos olisin tiennyt sen, että ihmiset eivät yksinkertaisesti osaa. Moni sanoo, että en ole ollut yhteydessä, koska en tiedä, mitä sanoisin. Sekin on parempi, kuin lopettaa yhteydenpito kokonaan. Ihan kuin lapsen kuolemassa ei olisi tarpeeksi. Sen lisäksi joutuu luopumaan niin monesta muustakin ihmissuhteesta. Ja jos ei osaa sanoa surevalle mitään, ei tarvitse osata sanoa muuta kuin "otan osaa" tai "olen pahoillani".

Pahinta on se, ettei sanota mitään. Olimme sukujuhlissa noin puoli vuotta Rauhan kuoleman jälkeen ja paikala oli parikymmentä sukulaista. Jännitin tilaisuutta paljon ja sitä, kuinka kestän kaikki osanoton ja pahoittelut. Kestin hyvin. Kukaan ei nimittäin sanonut mitään, eikä ottanut Rauhaa puheeksi kanssamme lainkaan.

Sama tapahtui, kun palasin töihin. Näin monta työkaveria ensimmäistä kertaa äitiyslomalle jäämiseni jälkeen ja näistä työkavereista monikaan ei sanonut mitään. No, töissä olo on luku erikseen, josta kirjoitan myöhemmin.

Nyt osaan suhtautua muihin ihmisiin hiukan armollisemmin, vain hiukan. Läheiset, uskaltakaa olla läsnä surevalle. Tulkaa pois omalta mukavuusalueeltanne ja kohdatkaa. Kohdatkaa usein ja arkisesti. Hiljaisuus ja yksin jääminen on kamalaa. Kun kukaan ei enää soita. Sitä ei meinaa kestää. Puhukaa menetetystä lapsesta. Hän onn vahemmilleen rakas kuolleenakin.

Ihanat ihmissuhteet

Kun kirjoitin ystävä- ja tuttavapiirillemme viestin, jossa kerrroin lapsemme kuolleen, ajattelin, että onneksi meillä on tiiviit ystävyyssuhteet, joiden varaan voimme vain heittäytyä ja he kyllä kannattelevat. Pyysin vielä kaikilta, että meitä ei jätettäisi yksin. Osa ihmisistä noudatti pyyntöäni kirjaimellisesti. Ihanat he.

Yksi ystävä laittoi minulle viestin joka päivä, joinain päivinä useita kertoja. Viesteissä luki ehkä vain halaus tai hyvää yötä tai ajattelen teitä. Ne viestit merkitsivät minulle uskomattoman paljon. Ne rikkoivat sitä kammottavaa hiljaisuutta meidän ympärillämme. Hän uskalsi heti kohdata meidät ja on kulkenut mukana tiivisti tähänkin asti. Hän on puhunut Rauhasta, kuten muistakin lapsista.

Yksi ystävä tuli meille ja leikkasi ja värjäsi hiukseni. Halusin äkkiä eroon raskaustyylistäni, enkä voinut kuvitellakaan menoa parturiin. Sama ystävä tuli vain viettämään aikaa meille. Ja vei juomaan kaljaa lähikuppilaan. Samoin tämä ystävä on uskaltanut olla länsä ja lähellä, oli minun oloni ollut mikä hyvänsä. Hän on katsonut kuvi haudalta ja sairaalasta.

Yksi ystävä ei puhunut paljon, mutta hän järjesti minulle hevosterapiaa yhden ystävänsä johdolla. Sain harjata hevosta ja kun uskalsin, hevonen kantoi minua. Sama ystävä meni liikuttavan elokuvan jälkeen käymään yöllä Rauhan haudalla viemässä kynttilän.

Yksi ystävä varasi minulle ajan tikin poistoon ja oli muutenkin tiiviisti yhteydessä. Sama ystävä pyysi minut keskustaan viinille. Uskalsi mennä kanssani ihmisten ilmoille, eikä häiriintynyt, kun tuijotin mitään näkemättömin silmin ja kyyneleet valuivat poskilleni koko ajan.

Muutama muukin on ollut ihmeelinen. Kuunnellut, eikä yrittänyt puhua pahaa oloa pois, vaan ottanut sen vastaan. Apua on tarjottu ja minua on viety ulos. Aina välillä joku on tullut meille leikkimään yhdessä minun ja esikoisen kanssa tai tullut lapsenvahdiksi. Meitä on haettu normaaliin elämään takaisin.

Olen sanonut monelle, että soita minulle, minä en soita kuitenkaan. Koin ja koen edelleen, etten voi kaataa lapsen kuolemaa keskelle kenkään perheen mukavan lauantai-illan. Ehkä he olisivat kestäneet sen. Ehkä olen ollut liian hienotunteinen. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on jatkanut yhteydenpitoa. Lapsen myötä olen joutunut luopumaan useista ystävistä, joiden kanssa yhteydenpito on loppunut. Yksinäisyys on välillä niin raastavaa. Hiljaisuus kolkkoa ja kumisevaa. Kaipuu entiseen valtava. Kiitos teille, jotka olette kuunelleet pyyntöäni, ettekä ole jättäneet. Teidän ansiostanne, en ole musertunut tämän yksinäisyyden alle.