JouluRauha

Tällä viikolla Rauha on ollut enemmän ajatuksissa ja teoissa kuin tavallisesti arjen pyörityksessä. En tiedä, tekeekö joulun aika sen, että kaipaan enemmän. Juhla konkretisoi sen, mitä arjessa puuttuu.

Tällä viikolla oli Käpy ry:n joulujuhla ja olimme esikoisen kanssa siellä. Askartelimme Rauhalle koristeita joulukuuseen  Olin niin ylpeä siitä, millaisella pieteetillä esikoinen suhtautui askarteluun. Täytyi olla tietty muoti, tietty väri ja tietyt koristeet. Sytytimme Rauhalle kynttilän.

Oli joullahjaostoksilla ja jo kaupasta poistuessani huomasin, että kaupassa voi osallistua joulupuu keräykseen. Keräyksessä voi ostaa lahjan  joka lahjoitetaan vähävaraiselle perheelle. Päätin ostaa lahjan, jonka saisi Rauhan ikäinen tyttö. Valitseminen ei ollut lopulta vaikeaa. Jotain hempeää, pehmeää ja suloista. Varmistelin vielä myyjältä, että käyhän tämä lahja monen ikäiselle. Myyjä kysyi  että oliko sinulla joku tietty ikä mielessä. Ja sieltä se hyökyi, ennalta varoittamatta  surun aalto. Aloin itkemään kassalla ja selitin myyjälle, kuinka minun lapseni on kuollut ja haluan ostaa lahjan tytölle, jonka ikäinen hän olisi. Ei minun ollut tarkoitus kertoa. Olin ihan reippalla mielellä. Mutta näköjään suru voi edelleen tulla varoittamatta ja muistuttaa, miten paljon omaa rakasta lintusta kaipaan. Onneksi suru tuli. Se on tuttu minulle jo. Se lopulta puhdistaa ja antaa minun hetken viivähtää Rauhan luona. Juhlavalmisteluissa, arjen keskellä

Hautakivi

Me mietimme rakkaan Rauhan hautakiveä pitkään. Mietimme värejä, muotoja, materiaaleja ja vaiheilimme todella paljon, että mikä olisi ainutlaatuiselle tyttärellemme sopiva muistomerkki. Millainen olisi viimeinen asia, jonka hänen vuokseen tekisimme. Ehkä juuri tämän lopullisuuden vuoksi päätöksenteko oli vaikeaa. Mietimme vanhaa takorautaristiä, mutta sellaista ei löytynyt. Mietimme kiveä meidän omasta pihastamme, mutta sielläkään ei ollut sopivaa. Mietimme lasista kiveä. Kiveä metsästä. Kiveä mökiltä. Miehen tekemää muistomerkkiä.

Viime keväänä näin yhdellä hautausmaalla pienen, lähes valkoisesta kivestä tehdyn ristin muotoisen hautakiven. Hauta oli vuosikymmeniä vanha, pienen pojan hauta. Tämän pienen pojan haudasta saimme idean, että ristinmuotoisessa hautakivessä yhdistyy sekä kaunis muoto, mutta muistomerkki voi olla kuitenkin vaalea. Minulla oli alusta asti olo, että haluaisin Rauhan kiven olevan vaalea, valkoinen. Löysinkin hautakiviliikkeen, joka toimittaa hyvin vaalean harmaita hautakiviä, joten saimme vihdoin tilattua Rauhalle kiven.

Kiven toimituksessa kesti muutaman kuukauden ja kun vihdoin tuli viesti, että kivi on asennettu, minua jännitti todella paljon mennä haudalle. Olin odottanut vitivalkoista kiveä, mutta kivi oli hyvin vaalean harmaa, vaaleaa graniittia. Kivi oli todella kaunis, vaikkakin erilainen, mitä olin odottanut. Pienokaisemme Rauha lukee kivessä. Kivessä on myös kullan värinen pronssiperhonen. Nyt pienellämme on kaunis muistomerkki. Kovin surullista on nähdä oman rakkaan nimi kivessä, mutta nyt hauta tuntuu valmiilta. Olen ylpeä meistä, kun saimme Rauhalle vihdoin kiven. Vaikea, mutta tärkeä tehtävä.

Musikki

Musiikki on ollut minulle aina tärkeä osa elämää. Olen soittanut pienestä tytöstä saakka ja kuunnellut paljon musiikkia ja käynyt keikoilla. Kun Rauha kuoli, tavallinen puheäänikin kuullosti liian kovalta. En voinut kuvitellakaan kuuntelevani musiikkia. Auton radiota en voinut kuunnella lainkaan, sillä koskaan ei tienyti, mikä kappale tulisi; missä muruseni on tai lautturi esimerkiksi ja saisi aikaan hillittömän itkukohtauksen.

Nyt olen pikkuhiljaa löytänyt musiikkia takaisin. Radiota en kuuntele edelleenkään, enkä juurikaan levyjä. Musiikki ei enää säväyttää samalla lailla kuin ennen. Ei ole hyviä biisejä, ei tule kylmiä väreitä. Mutta vauvalle laulan. Ostin ukulelen, jota opettelin soittamaan ja olen nyt soyellusoja laulellut. Entisiin soittimiin en tunne vetoa ja ne pölyttyvät edelleen nurkissa. Keikoilla en ole enää käynyt, eivätkä bändit kiinnosta. Jotain rakkaasta harrastuksestani olen saanut takaisin, osa on lentänyt ainaki hetkeksi pois Rauhan mukana.

Nykyisin, kun arki tuntuu asettuneensa uomiinsa, välillä ajattelen, että olen samanlainen kuin ennenkin, ennen Rauhan kuolemaa. Mutta en minä ole. Osa minusta vielä sopeutuu ja tottuu siihen uuteen normaaliin. En tiedä, muuttuuko suhteeni musiikkiin vielä. Toisaalta voin ahatajat, että musiikkiin totuttelu on minun ja Rauhan laatuaikaa.

Haavoja

Minulla olisi sata asiaa, joita haluaisin teille kirjoittaa. Taukoa kirjoittamisessa on ollut luvattoman kauan.

Elämä on ihanaa. Arki sujuu hyvin. Välillä Rauhan kuolema tuntuu kaukaiselta painajaiselta. Silti haavat aristavat päivittäin.

Esikoinen kyselee, että entä jos vauvalle käy samoin kuin Rauhalle. Häntä pelottaa. Yritän vakuutella, että yleensä vauvat eivät kuole. Minä viritän kätkythälyttimen joka yö. Jos kuopuksella on nuha, menemme lääkäriin hyvin herkästi. Uskallammeko lähteä mummolaan, koska siellä ei ole yliopistollista sairaalaa? Entä mökille, sieltä emme pääse lääkäriin edes kohtuullisessa ajassa, jos jotain sattuu? Soitan terveyspalveluiden neuvontaan, milloin mistäkin. Itku kurkussa varaan lääkäriajan, koska minua pelottaa, että vauvalla tai esikoisella on joku hätänä. En halua, että vauva laittaa suuhun muiden vauvojen leluja. Yritän rentoutua ja hengittää. Kun mies on väsynyt töissä, hän herkistyy ja ajattelee Rauhaa useammin. Meillä voisi olla kotona kaksi ihanaa tyttöä.

Vaikka olen äärimmäisen onnellinen, pelko ja ahdistus varjostaa päiviäni. Tiedän, ettei elämää voi pelätä. Turvallisuuden tunne horjuu helposti, mutta onneksi aika on auttanut sen verran, että pelko väistyy nopeammin. Katson vauvaa. Keskityn häneen. Hän on niin hieno, täydellisen ja hyvävointinen. Hänellä ei ole hätää. Katson esikoista. Kuinka täynnä elämää hän onkaan! Niin viisas, niin herkkä. Katson Rauhan kuvaa ja olen niin kiitollinen, että hän tuli. Olen saanut niin paljon. Ennen esikoista oli epävarmaa, saammeko koskaa lasta. Olemme saaneet kolme ihanaa pientä. Olemme saaneet paljon.

Kalvokiinnitteinen napanuora

Kun Rauha kuoli ja hapenpuutteen syyksi paljastui kalvokiinnitteinen napanuora, kaikki lääkärit sanoivat minulle systemaattisesti, että kalvokiinnitteistä napanuoraa ei voi nähdä ultraäänessä. Siksipä en kuopuksen raskaudessa sitä kysynytkään yhdessäkään ultrassa.

Kävin siis ultrassa raskauden aikana lähemmäs 30 kertaa. Kerran rv 33 minua tutki eri lääkäri, jolle kerroin pelkääväni kalvokiinnitteistä napanuoraa ja lapsiveden menoa. Että sama tilanne toistuisi taas. Lääkäri kysyi, onko napanuoran kiinnittymispaikkaa koskaan katsottu ja kerroin, että ei ole. Hän kuitenkin katsoi ultralla kiinnittymispaikan ja minäkin näin ultrassa todella selvästi, että se oli istukan ulkopuolella. Kauhu oli hirvittävä. Lääkäri kutsui paikalle vielä kokeneemman kollegan ja he totesivat, että napanuora on kiinni istukan ulkopuolella. He katsoivat myös, onko kyseessä vasa previa tilanne, jossa istukka on kaksiosainen ja napanuoran suonet menevät kohdun suun yli. Tällaista tilannetta minulla ei ollut. Olin niin shokissa, että jäin sairaalaan yöksi.

Tämän jälkeen useampi lääkäri yritti katsoa napanuoran paikkaa, mutta kukaan ei nähnyt sitä selvästi ja erilaisia veikkailuja sen paikasta esitettiin. Minusta tuntui kävelevältä haudalta. Pelkäsin, että lapsiveteni menisi ja napanuora jäisi jälleen puristuksiin. Lääkärit vakuuttelivat, että yleensä synnytys ei käynnisty lapsiveden menolla. Ja pitäisi olla joku tulehdus, kuten streptokokki b, jotta lapsivesi saattaisi mennä. Kuitenkaan streptokokki b koetta ei otettu, vasta kuin 35 raskausviikolla. Koe oli positiivinen. Kauhuni lisääntyi entisestään.

Sain mahtavaa tukea synnytyssairaalassa. Sain kalvokiinnitteisen napanuora toteamisen jälkeen käydä synnytyvastaanotossa joka ilta sykekäyrällä. Sain käydä viikoittain ja jopa kaksi kertaa viikossa äitiyspolilla ultrassa. Sain olla osastolla muutamaan otteeseen makaamassa sykekäyrällä. Pääsin sairaalaan viikkoa ennen sektiota odottamaan ilman lääketieteellistä perustetta. Sektion jälkeen kävi ilmi, että napanuora oli kokonaan istukan ulkopuolella, pahimmillaan suonet kulkivat 20 cm sikiökalvoissa.  Onneksi lopulta kaikki meni hyvin. Saimme elävän vauvan.

Yksi lääkäri sanoi minulle, että kalvokiinnitteisyyden voi nähdä rakenneultrassa, mutta sitä ei systemaattisesti katsota, koska tilanne on niin harvinainen. Joidenkin kohdalla kuitenkin se saa aikaan sen, että vauva kuolee. Voitaisiinko näitä lapsikuolemia estää, jos napanuora tutkittaisiin aina ja kaikilta. Olisiko Rauha elossa, jos napanuoran tilanne olisi ollut tiedossa?

Uudelleen lähentyminen

Kirjoitin viime kesänä, kuinka minun ja parhaan ystäväni välit menivät poikki Rauhan kuoleman jälkeen, eikä meillä ollut keinoja eikä voimia lähteä kuromaan välirikkoa kiinni.

Kuopuksen syntymä sai minut tajuamaan, että odotin parhaalta ystävältäni paljon, mutta kuitenkin systemaattisesti torjuin kaikki hänen lähestymisyrityksensä. Halusin hänen olevan lähellä, mutta työnsin häntä käytökselläni ja katkeruudellani kauemmas. Olin kateellinen hänen raskaudestaan ja vauvastaan. Ymmärrän nyt, että tottakai ystävä suojelee itseään ja lastaan minun vihaltani. Ei hän halunnut altistaa itseään ja vauvaonneaan minun kohtuuttomille vaatimuksilleni. Toimin silloin väärin, mutten osannut toimia muutenkaan. Rauhan kuolema oli niin suuri järkytys ja repi minut palasiksi. Ja toisaalta, kuinka olisimme osanneet yhdistää vauva-arjen ja kuolleen vauvan arjen? Kontrasti oli liian suurin. Ajattelen, että olimme myös liian surullisia olemaan ystäviä.

Otin ystävääni yhteyttä ja tapasimmekin. Yritämme nyt pienin askelin edetä ja tunnustella, onko meistä ystäviksi. Itse tunnen keväisen kuplivaa onnea ja huimaava innostusta tästä yrityksestä. Saanko hänet sittenkin takaisin? Voisinko luopumisen jälkeen saada jotain takaisin? Olen ollut niin onnellinen, kun olen saanut puhua hänen kanssaan Rauhasta ja miten hän on kokenut kaiken.

Tiedän, että tehtävää on paljon, mutta se ei pelota minua. Tärkeiden asioiden eteen olen valmis. Niin kuin eräs ystäväni sanoi, että vaikeiden asioiden eteen on tehtävä paljon töitä ja mahdottomien asioiden vielä hiukan enemmän. Enkä todellakaan näe ystävyyttämme mahdottomana asiana. Mahdollisuutena minä sen näen!

Naistenpäivä

Naistenpäivänä saatetaan ostaa tai saada kukkia. Naisia saatetaan hemmotellaan hyvällä ruualla, ehkä leipomalla kakku ja antamalla lahja naistenpäivän kunniaksi. Askel voi olla keveämpi ja päivä voi tuntua juhlalliselta.

Minun askeleeni ei ole kevyt, vaikka ostan minäkin kukkia. En itselleni, vaan kauneimmat kukat vien tyttäreni haudalle syntymäpäiväkukiksi. Leivon minäkin kakun, johon tänä vuonna sytytin kaksi kynttilää. Ostin minäkin lahjan, mutta annoin sen esikoiselle isoveljeksi tulon kunniaksi. Join minäkin kuplivaa juomaa ja söin herkullista ruokaa. En naistenpäivän kunniaksi, vaan miehen kanssa parisuhdetta juhliaksemme. Selvisimme tästäkin vuodesta ilman maailman rakkainta Rauhaa.

Lisäksi kuuntelin Järnefeltin Kehtolaulua. Katsoin kaikki kuvasi läpi. Selailin muistojen laatikkoa. Viipyilin sinussa. Elin uudelleen sen huikaisevan onnen tunteen ennen synnytystä, kohta olisit täällä. Riipivän tuskan tunsin yhtä väkevänä, kun kuulin, ettet selviytyisi. Itkin eilen yhtä lohduttomasti kuin silloin. Sain olla lähelläsi hetken eilen taas uudelleen. Miten pienestä kaikki oli kiinni.

Kyllä me eilen sinua juhlimme rakkaani. Olet upea tyttö. Äiti, isi, isoveli ja pikkusisko rakastaa sinua hirmuisesti. Olisit jo kaksi vuotta, lintuseni. Äidin oma iso tyttö.

Väärä vuodenaika

Taas kevättalvi on tullut. En aloittanut oirehtimaan Rauhan vuosipäivöä jo jouluna, kuten viime vuonna. Oloni on silti ollut ontto. Olen kaivannut Rauhaa. Olen itkenyt tavallista enemmän.

Toisaalta on tuntunut epötodelliselta. Arkeni on niin erilaista nyt kuin vuosi sitten. Vauvan täyteisiä päiviä, hymyä ja onnea. Myös menettämisen pelkoa. Saanko olla onnellinen? Saanko kiintyä? Pitäisikö minun vielä piilotella hymyä ja onnea, eihän Rauhan kuolemasta tule vasta kuin kaksi vuotta?

Moni on sanonut, että toinen vuosipäivä on vaikeampi kuin ensimmäinen. Tänä vuonna en pelkää Rauhan syntymäpäivää, kuten viime vuonna. Olen kohdannut sen jo kerran ja aion pystypäin juhlia pienen tyttöni syntymäpäivää. Kyynel silmässä, mutta elossa edelleen .

Kuulumisia

Blogi on ollut hiljainen pienimmän siskon synnyttyä. Ei siksi, etteikö minulla olisi kirjoitettava. En vain jotenkin osaa aloittaa. Tämä teksti on sekava sepustus kaikkea lähiaikoina tapahtunutta ja luultavasti palaan näihin asioihin syvemmin ja lähemmin.

Tuo pieni onni, joka vieressäni tuhisee, on suuri ihme, ihme kerrassaan. Miten paljon, noin pieni ja avuton ihminen voi korjata ja parantaa. Miten paljon opettaa, sanomatta sanaakaan. Ja miten paljon saada kaipaamaan.

Vauvan myötä perheemme varmaan vasta lopulta ymmärsi, mitä menetimme Rauhan myötä. Hänen kuolemansa vei mukanaan niin paljon, ettei sitä voi edes kuvitella. Esikoinen on ruvennut puhumaan, että Rauha asuu mummolassa ja haemme hänet sieltä pois tai imetään Rauha jätti-imurilla takaisin kotiin. Mutta kyllä esikoinen pelkää myös hän kyselee viikoittain, joskus päivittäisiin, että entä jos. Entä jos uudelleen. Mitä sitten tapahtuu? Toki pelkään minäkin. Ja pelkää mieskin. Vien päässäni mantraa, että esikoinen ja vauva saavat elää pitkän ja hyvän elämän.

En ole kokonaan ehjä, tuskin koskaan olen. Mutta olen tajunnut, että olen myös omalla käyttäytymiselläni ajanut ihmisiä pois. Olen laittanut itseni erityiseen asemaan Rauhan kuoleman jälkeen ja oikeuttanut tällä asemalla itseltäni välinpitämättömän ja armottoman asenteen. Olen tehnyt juuri niin, kuin en en olisi toivonut. Olen käärinyt itseni katkeruuteen. Nyt niitä kääreitä on aika aukoa. On aika nöyrtyä. On aika käyttää Rauhalla saatua lahjaa. Lahjaa, joka on täynnä rakkautta. Lahjaa, joka riemuitsee elämästä ja arvostaa sitä. Lahjaa, joka opettaa elämään hetkessä onnellisena. Lahjaa, joka osoittaa, että nyt on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä ja muuttaa sitä toivotunlaiseksi. En olisi varmaan hetkeen ymmärtänyt näitä asioita ilman Kuopusta. Se on hänen lahjansa minulle. Ihanaa ajatella, että minun pienet tyttöni opettavat minua. Ja esikoinen antaa käytännön harjoituksia päivittäin.