Olimme eilen perheenä samassa kappelissa kuuntelemassa kauneimpia joululauluja, jossa sinut siunattiin haudan lepoon. Esikoinen ei kauaa malttanut ja juoksi kappelin eteisessä innokkaati,jopa seiniä päin. Sattumien kautta vieressäni oli laulamassa vertaisäiti, sinun hautausmaan kaverisi äiti. Kun varpunen jouluaamuna oli lauluvuorossa, itku alkoi kuristaa kurkkua. Viimeisen säkeistön aikana, jossa lauletaan: olen pieni veljesi, tulin taivahasta, itku ei enää kuristanut, vain ryöppysi vuolaina kyynelinä. Vauva sylissä, vertaisäitiä halaten, olit kanssamme pienenä laulun varpusena.
Lähin pikkusiskosi kanssa kävelemään haudallesi, isi ja isoveli menivät edellä. Viimeksi kävelin sitä pitkää kuusikujaa isin käsipuolessa, hänen selkäänsä silittäen, kun isi kantoi sinua hautaan. Miten pitkä matka olikaan. Pitkä matka ja pieni arkku.
Veimme haudallesi monta kynttilää ja rakensimme lumiukkoja. Itkin ja kerroin, kuinka sinua kaipaan. Tuntui ihanalta olla lähellä sinua koko perheenä joulua tuomassa. En muuttunut ehjäksi, vaikka sait pikkusiskon. Suru ei loppunutkaan. En lakkaa kaipaamasta. Yksi rakas puuttuu aina. Hyvää joulua enkeleiden maahan lintuseni. Äiti rakastaa sinua.
