perjantai 8. maaliskuuta 2019

Onnea Rauha

Rakas Rauha.

Vaikka olet niin pieni, olet opettanut minulle enemmän kuin yksikään, opettaja, professori tai asiantuntija.

Olet opettanut minulle kärsivällisyyttä. Sitä, kuinka tärkeää on elää hetki kerrallaan. Kuinka puhdistava voi olla hengityksen aaltoliike.

Olet opettanut minulle sen, että tavallinen arki on tärkeintä. Niin pienet asiat riittävät ja vähä tekee lopulta onnelliseksi.

Olet opettanut sen, että omiin unelmiin täytyy uskoa. Unelmat voivat toteutua, kun antaa niille mahdollisuuden. Ettei pelkää, vaan yrittää sittenkin.

Opin sinulta, että kauniita sanoja ei kannata säästellä. Sinulta saatu hyvyys jatkaa matkaa minun kauniiden sanojeni kautta.

Ennen kaikkea opetit,  että synkimmänkin pimeyden reunlla on valo. Opetit, miten tärkeää on rakastaa. Opetit elämästä minulle enemmän kuin kukaan muu, vaikka omasi oli niin kovin lyhyt.

Onnea rakas pieni. Lintuseni.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Laskettuaika

Tänään on Rauhan laskettuaika. Lähtölaskenta suruviikkoihin alkoi jälleen esikoisen syntympäivästä  Hyvin valitettavasti lähtölaskenta oli erilainen. Samoihin aikoihin läheltä yksi tuore äiti, yksi tuore isä joutuivat hyvästelemään oman pienen ihmeensä. Samoihin aikoihin, kun minä puhalsin ilmapalloja esikoisen juhliin, toinen perhe joutui aloittamaan askeleet ikuisen ikävän tiellä.

Yllätyin, miten tarkasti keho muistaa. Paiskauduin taas keskelle omaa kauhuani, hätään ja suruani. Lamaannuin samoin kuin silloin lähes kolme vuotta sitten. Kädet tunsivat vauvan painon. Hakeutuivat kannattelemaan ilmaa, tyhjää sylissä. Kipu tuntui käsivarsissa, sykkivänä, kaiken voiman vievänä. En jaksanut nostaa kättäni. Se tuntui turhalta. Henkeä ahdistaa. Sydämen rytmi poukkoilee, lyöntejä jää väliin. Aivan kuin silloin, kun tuntui, että sydämeni todella särkyi palasiksi.

Toivon perheelle voimia. Toivon luottoa siihen, että aika auttaa. Aika kuluu, vaikka nyt se tuntuu pysähtyneen. Oman rakkaan kanssa vietetty aika ei unohdu, suru hioutuu kylläkin helpommin kannettavaksi. Nyt on tärkeää rakastaa. Itkeä. Halata ihmisiä, jotka ovat lähellä.

torstai 3. tammikuuta 2019

Isoveljen rakkaus

Esikoinen on lähiaikoina puhunut Rauhasta tavallista enemmän ja jotenkin niin sydäntä raastavaa kauniissa kohdissa.

Tämän talven ensilumi oli juuri satanut. Olimme matkalla päiväkotiin, kun esikoinen meni matkan varrella olevalle urheilukentälle ja heittäytyi maahan selälleen. Hän rupesi tekemään lumienkeliä ja sanoi, että teen Rauhalle enkelin.

Kuopuksen syntymäpäivänä kävelimme ulkona. Oli upea auringonlasku. Taivas oli vaaleanpunainen ja siinä oli sinisiä vaakaraitoja. Ajattelin juuri  että Rauha varmaan lähettää pikkusiskolle syntympäivätoivotuksia. Esikoinen kysyi samaan aikaan, että onpa kaunis auringonlasku  tekiköhän Rauha sen?

Meillä kävi vieraita joulun jälkeen ja yksi perheen lapsista ei ollut käynyt meillä ennen. Lipaston päällä oli Rauhan kuva ja vieraiden lapsi kysyi, kuka tuo on. Esikoinen meni ylpeänä kertomaan että se on Rauha, mun sisko, joka kuoli.

Kerran päiväkodissa esikoinen kertoi, että hänellä on kaksi siskovauvaa. Toisesta kasvaa iso, mutta toinen jää vauvaksi, koska on enkelivauva.

Rauha elää esikoisen puheessa ja arjessa tiiviisti. Voi kun joskus pääsisi tuon pienen ja viisaan pojan ajatuksiin ja tietäisi kaiken, jota hän ajattelee. Olen niin usein yllättynyt, miten samoja ratoja ajatuksemme kulkevat Rauhan suhteen, mutta myös usein esikoinen yllättää ajatuksillaan. Minusta onkin lohdullista  että koemme luonnon ilmiöt viesteinä Rauhalta. Hänkin, pieni murunen, meitä siellä ajattelee, yhtä paljon kuin me häntä täällä.

torstai 13. joulukuuta 2018

JouluRauha

Tällä viikolla Rauha on ollut enemmän ajatuksissa ja teoissa kuin tavallisesti arjen pyörityksessä. En tiedä, tekeekö joulun aika sen, että kaipaan enemmän. Juhla konkretisoi sen, mitä arjessa puuttuu.

Tällä viikolla oli Käpy ry:n joulujuhla ja olimme esikoisen kanssa siellä. Askartelimme Rauhalle koristeita joulukuuseen  Olin niin ylpeä siitä, millaisella pieteetillä esikoinen suhtautui askarteluun. Täytyi olla tietty muoti, tietty väri ja tietyt koristeet. Sytytimme Rauhalle kynttilän.

Oli joullahjaostoksilla ja jo kaupasta poistuessani huomasin, että kaupassa voi osallistua joulupuu keräykseen. Keräyksessä voi ostaa lahjan  joka lahjoitetaan vähävaraiselle perheelle. Päätin ostaa lahjan, jonka saisi Rauhan ikäinen tyttö. Valitseminen ei ollut lopulta vaikeaa. Jotain hempeää, pehmeää ja suloista. Varmistelin vielä myyjältä, että käyhän tämä lahja monen ikäiselle. Myyjä kysyi  että oliko sinulla joku tietty ikä mielessä. Ja sieltä se hyökyi, ennalta varoittamatta  surun aalto. Aloin itkemään kassalla ja selitin myyjälle, kuinka minun lapseni on kuollut ja haluan ostaa lahjan tytölle, jonka ikäinen hän olisi. Ei minun ollut tarkoitus kertoa. Olin ihan reippalla mielellä. Mutta näköjään suru voi edelleen tulla varoittamatta ja muistuttaa, miten paljon omaa rakasta lintusta kaipaan. Onneksi suru tuli. Se on tuttu minulle jo. Se lopulta puhdistaa ja antaa minun hetken viivähtää Rauhan luona. Juhlavalmisteluissa, arjen keskellä

perjantai 2. marraskuuta 2018

Hautakivi

Me mietimme rakkaan Rauhan hautakiveä pitkään. Mietimme värejä, muotoja, materiaaleja ja vaiheilimme todella paljon, että mikä olisi ainutlaatuiselle tyttärellemme sopiva muistomerkki. Millainen olisi viimeinen asia, jonka hänen vuokseen tekisimme. Ehkä juuri tämän lopullisuuden vuoksi päätöksenteko oli vaikeaa. Mietimme vanhaa takorautaristiä, mutta sellaista ei löytynyt. Mietimme kiveä meidän omasta pihastamme, mutta sielläkään ei ollut sopivaa. Mietimme lasista kiveä. Kiveä metsästä. Kiveä mökiltä. Miehen tekemää muistomerkkiä.

Viime keväänä näin yhdellä hautausmaalla pienen, lähes valkoisesta kivestä tehdyn ristin muotoisen hautakiven. Hauta oli vuosikymmeniä vanha, pienen pojan hauta. Tämän pienen pojan haudasta saimme idean, että ristinmuotoisessa hautakivessä yhdistyy sekä kaunis muoto, mutta muistomerkki voi olla kuitenkin vaalea. Minulla oli alusta asti olo, että haluaisin Rauhan kiven olevan vaalea, valkoinen. Löysinkin hautakiviliikkeen, joka toimittaa hyvin vaalean harmaita hautakiviä, joten saimme vihdoin tilattua Rauhalle kiven.

Kiven toimituksessa kesti muutaman kuukauden ja kun vihdoin tuli viesti, että kivi on asennettu, minua jännitti todella paljon mennä haudalle. Olin odottanut vitivalkoista kiveä, mutta kivi oli hyvin vaalean harmaa, vaaleaa graniittia. Kivi oli todella kaunis, vaikkakin erilainen, mitä olin odottanut. Pienokaisemme Rauha lukee kivessä. Kivessä on myös kullan värinen pronssiperhonen. Nyt pienellämme on kaunis muistomerkki. Kovin surullista on nähdä oman rakkaan nimi kivessä, mutta nyt hauta tuntuu valmiilta. Olen ylpeä meistä, kun saimme Rauhalle vihdoin kiven. Vaikea, mutta tärkeä tehtävä.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Musikki

Musiikki on ollut minulle aina tärkeä osa elämää. Olen soittanut pienestä tytöstä saakka ja kuunnellut paljon musiikkia ja käynyt keikoilla. Kun Rauha kuoli, tavallinen puheäänikin kuullosti liian kovalta. En voinut kuvitellakaan kuuntelevani musiikkia. Auton radiota en voinut kuunnella lainkaan, sillä koskaan ei tienyti, mikä kappale tulisi; missä muruseni on tai lautturi esimerkiksi ja saisi aikaan hillittömän itkukohtauksen.

Nyt olen pikkuhiljaa löytänyt musiikkia takaisin. Radiota en kuuntele edelleenkään, enkä juurikaan levyjä. Musiikki ei enää säväyttää samalla lailla kuin ennen. Ei ole hyviä biisejä, ei tule kylmiä väreitä. Mutta vauvalle laulan. Ostin ukulelen, jota opettelin soittamaan ja olen nyt soyellusoja laulellut. Entisiin soittimiin en tunne vetoa ja ne pölyttyvät edelleen nurkissa. Keikoilla en ole enää käynyt, eivätkä bändit kiinnosta. Jotain rakkaasta harrastuksestani olen saanut takaisin, osa on lentänyt ainaki hetkeksi pois Rauhan mukana.

Nykyisin, kun arki tuntuu asettuneensa uomiinsa, välillä ajattelen, että olen samanlainen kuin ennenkin, ennen Rauhan kuolemaa. Mutta en minä ole. Osa minusta vielä sopeutuu ja tottuu siihen uuteen normaaliin. En tiedä, muuttuuko suhteeni musiikkiin vielä. Toisaalta voin ahatajat, että musiikkiin totuttelu on minun ja Rauhan laatuaikaa.