Äidin ja isän suru

Olisipa joku kertonut minulle heti Rauhan kuoltua, että äidit ja isät surevat yleensä erilailla. Koimme mieheni kanssa todella tiiviin yhteenhioutumisen kauden ensimmäisten viikkojen aikana ja minulle jäi siitä oletus, että yhteys ja tiivis keskustelu jatkuisi samalla tavalla.

Minä halusin puhua Rauhasta, tapahtumista ennen ja jälkeen kuoleman sekä tunteistani koko ajan. Päivällä yritin tsempata esikoisen vuoksi, etten puhuisi ja romahtelisi koko ajan. Odotin iltaa, että pääsisin puhumaan miehen kanssa. Näin jatkui jonkin aikaa. Mutta sitten mies ei enää halunnut puhua. Olin pöyristynyt. Eikö hän sure lastamme, kun hän ei halua puhua Rauhasta? Haluaako hän vain unohtaa koko asian ja vain jatkaa elämää? Eihän suru voi olla ohi noin nopeasti?

Mies uupui. Hän uupui siihen, että esikoinen tarvitsi häntä joka asiaan, kun minä en jaksanut tai kelvannut. Mies halusi päivän päätteeksi laittaa kaikki ajatukset sivuun ja rentoutua. Mutta minä halusin silloin puhua. Jälkeenpäin tajusin, että yhdistelmä oli miehen kannalta kestämätön. Mutta silloin minä olin vihainen. Halusin säilyttää sen yhteyden. Halusin, että Rauha on keskustelussamme. Halusin käsitellä suruani puhumalla. Miten muuten voisin surra?

Mies teki töitä. Uusia projekteja pihalla. Pitkiä päiviä palkkatöissä. Paljon suunnitelmia. Ei hän kadonnut kotoa, vastuullinen mies kun on. Yhtälailla, kun minä ja esikoinen tarvitsimme häntä, hän tarvitsi meitä. Vaikka mies teki paljon töitä ja käsitteli varmaan osittain surua niin, ja minä puhuin, perheemme säilyi koko ajan vahvana. Teimme, ja teemme yhä,  yhdessä asioita enemmän kuin koskaan. Tilanne alkoi helpottaa, kun sain itselleni keskustelukontaktin ja sain puhua muidenkin kuin miehen kanssa.

En luullut, että kuolleesta lapsesta voisi riidellä. Mutta kyllä me riitelimme, kun emme ymmärtäneet toistemme tarpeita ja erilaisia surun tapoja. Tajusin vasta kuukausien päästä Rauhan kuolemasta, että mies ei ole hullu ja sekaisin, jos hän ei halua puhua taukoamatta. Hän suree silti omalla tavallaan, vaikkei hän ota aktiivisesti Rauhaa puheeksi. Minun suruni on näkyvämpää. Me molemmat suremme, erilailla, mutta yhdessä.

Pääsiäinen

Viime vuonna pääsiäinen oli huomattavasti aiemmin kuin tänä vuonna. Kiirastorstaina hyvästelimme Rauhan viimeisen kerran. Lähdimme viettämään pääsiäistä mökille luonnon rauhaan miehen ja esikoisen kanssa.

Menimme samalle mökille myös tänä vuonna. En muistanut reittiä mökille. En muistanut myöskään mökistä juuri mitään. En muista paljonkaan, mitä teimme tai söimme. Mutta muistan sen olotilan. Sen syvän surun. Sen riipivän epäuskon, että minun elämässäni tapahtuu jotain näin hirveää. Sen kauhun siitä, että entä jos emme selviydykään. Tuijotin vain eteeni ja itkin. Halusin olla perheeni kanssa, mutta halusin olla yksin. Halusin pois, enkä halunnut. Halusin Rauhan ja olin tulla hulluksi ikävästä.

Tänä vuonna oli hyvä palata mökille. Kun palasimme paikkaan, jossa olimme olleet vain kerran tuskaisimman ja synkimmän surun aikana, näin nyt selvästi, että olimme menneet eteenpäin. Olen ottanut askeleita pois surun syvyydestä. Mökillä ajattelin Rauhaa enemmän ja erilailla. Aivan kuin joku ympyrä olisi sulkeutunut. Ensimmäinen juhlapyhä Rauhan kuoleman jälkeen oli pääsiäinen ja tämä pääsiäinen oli tunneilmapiiriltään aivan erilainen. Edelleen kiroan kevättä, se tuntuu minusta tuskaiselta, kun maailma herää eloon ja minun elämääni kuolema liittyy vahvasti. Pääsiäinen on minulle ensimmäinen kuoleman jälkeinen juhla, muille se taitaa olla kevään ensimmäinen juhla. Edelleen olen epäuskoinen, onko minulta todella kuollut lapsi? Nyt epäuskoon liittyy myös ajatus siitä, että miten voin olla tässä, vaikka minulta on kuollut lapsi. Elämä on jatkunut kuitenkin, vaikka minulta on kuollut lapsi.

Oma kuolema

Olen miettinyt omaa kuolemaani paljon Rauhan kuoleman jälkeen. Alussa halusin itsekin kuolla. Ajattelin, että minun olisi ollut parempi kuolla, jos Rauha olisi saanut elää. En meinannut kestää surua ja tuskaa ja ajattelin, että minun olisi helpompi olla, jos saisin kuolla. Ajatukseni eivät olleet missään tapauksessa itsetuhoisia. Kuolema  vaan tuntui  hyvältä vaihtoehdolta.  Mukavalta pikku boonukselta.

Suurimman shokin jälkeen ymmärsin toki, että minulla on merkitystä elävälle perheelleni. Mies ja esikoinen joutuisivat kärsimään, jos kuolisin. En halunnut, että he joutuisivat kärsimään yhtään. Päätin, että minun on päästä elämään kiinni vahvasti. Heidän takiaan. Myös toive uudesta raskaudesta tuntui vetävän elämään. En voisi saada toista elävää lasta, jos kuolisin. Minun täytyy elää.

Yksi lapsensa menettänyt isä kirjoitti, ettei lapsensa kuoleman jälkeen enää pelkää omaa kuolemaa. Jos pieni poika pystyy kulkemaan kuoleman porttien läpi, kyllä se onnistuu raavaalta mieheltäkin, hän kirjoitti. En myöskään enää pelkää kuolemaa. Pieni, henkäyksen verran elämässä kiinni ollut tyttäreni joutui kuolemaan ja jätti silti niin suuren merkityksen monen elämään. Kyllä minäkin, sitten kun aikani on, voin seurata lastani selkä suorana. Sanotaan, että lapsensa menettänyt äiti kuolee hymy huulillaan. Vaikka haluan elää, enkä todellakaan ole valmis kuolemaan, ei kuolema pelota minua. Ehkä tapaan Rauhan. Ehkä ikävä häntä kohtaan sammuu. Ehkä. Ja edelleen, onneksi elän. Onneksi saan jakaa aikani miehen ja esikoisen kanssa. Onneksi saan elää elämäni ymmärtäen sen arvon. Sinä olet sen minulle opettanut, lintuseni.

Arki jatkuu

Kävin sopimassa töihin paluusta. Palaan samaan paikkaan, samaan työhön ja samaan työyhteisöön. Ainoa, mikä ei ole samaa, olen minä. Kun Rauha kuoli, ajattelin, etten voi koskaan palata työhöni. En koskaan tehdä työtä, josta pidin. En koskaan tulla nähdyksi näin epäonnistuneena ja häpeällisenä. Mutta nyt se päivä tulee. Menen töihin.

Kaksi työkaveria odottivat vauvaa samaan aikaan. Miten voisin osallistua keskusteluun lapsista viime vuonna syntyneistä? Ai, teillä on korvatulehdus? Joo, meillä ei meinaa oikein palaa haudalla ne Rainbown hautakynttilät.

Tulen vastaamaan töissä useita kertoja kysymykseen, mitä kuuluu? Lapseni kuolema on muille jo old news, mutta minulle kuuluu edelleen sitä, että lapseni on kuollut. Toki muutakin, mutta kyllä se määrittää edelleen sitä kaikkea muuta. Tuskin kukaan enää edes kysyy minulta mitään Rauhaan liittyvää, en odota sitä. Tähän asti olen saanut tehdä opintoja omaan tahtiin, nyt päivät ovat muiden määrittämiä. Tuntuu, että töihin paluu erottaa minut Rauhasta. En ole enää siinä lapsen kuoleman jälkeisessä statuksessa, vaan palannut töihin. Arki jatkuu. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Olinko ahne?

Olimme kärsineet lapsettomuudesta jo useita vuosia. Päätin, että, jos saamme lapsen, olen saanut elämältä kaiken. Esikoisen ollessa vaille kaksi vuotias, tulin luomusti raskaaksi ja raskaus meni kesken. Olimme puhuneet toisen lapsen yrittämisestä, mutta keskenmeno sai meidät lähtemään taas hoitoihin. Ensimmäisestä ivf-hoidosta pakkaseen oli jäänyt kolme alkiota, jotka siirrettiin tuloksetta. Olin todella pettynyt ja itkin hoitojen epäonnistumisen myötä taas lapsettomuuden nostamia tunteita. Entä jos emme saa esikoiselle sisarusta? Kuulin tarinoita, että ensimmäinen raskaus oli onnistunut, mutta toista ei koskaan saatu alulle. Olin peloissani tästä mahdollisuudesta.

Aloitimme uuden ivf-hoidon, josta Rauhan raskaus alkoi. Kun Rauha kuoli, mietin, olinko ollut ahne, kun lapsettomuuden jälkeen halusin toista lasta? Miksei yksi riittänyt? Ahneuteni vuoksi asetin perheeni ja itseni hirvittävään suruun. Koko perheemme voisi hajota. Esikoinen saattaisi hajota, kun joutuu käsittelemään siskon kuolemaa noin pienenä. Suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää.

Mutta enkö saa tehdä suunnitelmia perheeni muodosta, vaikka lapseni saavat alkunsa hoidoilla? Eikö minullakin ole ollut oikeus? Ahneuteni vuoksi saimme sinut Rauha, lintuseni. En vaihtaisi sitä pois. Toki suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää, mutta sinä sait minussa muutoksen aikaan. Sain toisen lapsen. Olisin halunnut sinut kotiin, mutta kun en saanut, kunnioitan elämäsi merkitystä jokaisena päivänä, jokaisena päivänä muutat elämäni merkitystä. Se on surullisempaa, mutta syvempää.

Aprillia!

Eilen oli aprillipäivä, hautajaistesi vuosipäivä. Olisipa hautajaisesi ollu vain todella julma ja kieroutunut aprillipila. Tuntuu niin irvokkaalta, että muu maailma keski toisilleen hauskoja jekkuja ja minä pukeuduin mustaan mekkoon ja laskin sinut maahan. Halusin kaivaa sinut pois maasta, sielä kylmästä ja pimeästä. Ei sinun paikkasi ole siellä, vaan sylissäni, vieressäni, elämässäni.

Lapsen kuolema Suomessa on todella harvinaista. Noin sata lasta kuolee vuosittain alle vuoden ikäisenä. Minun huoltani synntyksestä lohdutettiin, että älä viitsi huolehtia, me ollaan Suomessa, ei täällä mitään tapahdu.

Se, että sellaisen ihmisen lapsi, joka on huolehtinut koko raskauden ja pelännyt kuolemaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsi, jolle lapsenteko on työtä ja vaivaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsen kuolema tuntuu maailmankauikkeuden suunnitelmassa vain todella sairaalta vitsiltä. Minä olen se ihminen. Elämäni mustuus, tuntuu huonolta komedialta. Mutta kukaan ei ole huutanut, aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle! Kaikki on totta, totisinta totta.