Kalvokiinnitteinen napanuora

Kun Rauha kuoli ja hapenpuutteen syyksi paljastui kalvokiinnitteinen napanuora, kaikki lääkärit sanoivat minulle systemaattisesti, että kalvokiinnitteistä napanuoraa ei voi nähdä ultraäänessä. Siksipä en kuopuksen raskaudessa sitä kysynytkään yhdessäkään ultrassa.

Kävin siis ultrassa raskauden aikana lähemmäs 30 kertaa. Kerran rv 33 minua tutki eri lääkäri, jolle kerroin pelkääväni kalvokiinnitteistä napanuoraa ja lapsiveden menoa. Että sama tilanne toistuisi taas. Lääkäri kysyi, onko napanuoran kiinnittymispaikkaa koskaan katsottu ja kerroin, että ei ole. Hän kuitenkin katsoi ultralla kiinnittymispaikan ja minäkin näin ultrassa todella selvästi, että se oli istukan ulkopuolella. Kauhu oli hirvittävä. Lääkäri kutsui paikalle vielä kokeneemman kollegan ja he totesivat, että napanuora on kiinni istukan ulkopuolella. He katsoivat myös, onko kyseessä vasa previa tilanne, jossa istukka on kaksiosainen ja napanuoran suonet menevät kohdun suun yli. Tällaista tilannetta minulla ei ollut. Olin niin shokissa, että jäin sairaalaan yöksi.

Tämän jälkeen useampi lääkäri yritti katsoa napanuoran paikkaa, mutta kukaan ei nähnyt sitä selvästi ja erilaisia veikkailuja sen paikasta esitettiin. Minusta tuntui kävelevältä haudalta. Pelkäsin, että lapsiveteni menisi ja napanuora jäisi jälleen puristuksiin. Lääkärit vakuuttelivat, että yleensä synnytys ei käynnisty lapsiveden menolla. Ja pitäisi olla joku tulehdus, kuten streptokokki b, jotta lapsivesi saattaisi mennä. Kuitenkaan streptokokki b koetta ei otettu, vasta kuin 35 raskausviikolla. Koe oli positiivinen. Kauhuni lisääntyi entisestään.

Sain mahtavaa tukea synnytyssairaalassa. Sain kalvokiinnitteisen napanuora toteamisen jälkeen käydä synnytyvastaanotossa joka ilta sykekäyrällä. Sain käydä viikoittain ja jopa kaksi kertaa viikossa äitiyspolilla ultrassa. Sain olla osastolla muutamaan otteeseen makaamassa sykekäyrällä. Pääsin sairaalaan viikkoa ennen sektiota odottamaan ilman lääketieteellistä perustetta. Sektion jälkeen kävi ilmi, että napanuora oli kokonaan istukan ulkopuolella, pahimmillaan suonet kulkivat 20 cm sikiökalvoissa.  Onneksi lopulta kaikki meni hyvin. Saimme elävän vauvan.

Yksi lääkäri sanoi minulle, että kalvokiinnitteisyyden voi nähdä rakenneultrassa, mutta sitä ei systemaattisesti katsota, koska tilanne on niin harvinainen. Joidenkin kohdalla kuitenkin se saa aikaan sen, että vauva kuolee. Voitaisiinko näitä lapsikuolemia estää, jos napanuora tutkittaisiin aina ja kaikilta. Olisiko Rauha elossa, jos napanuoran tilanne olisi ollut tiedossa?

Uudelleen lähentyminen

Kirjoitin viime kesänä, kuinka minun ja parhaan ystäväni välit menivät poikki Rauhan kuoleman jälkeen, eikä meillä ollut keinoja eikä voimia lähteä kuromaan välirikkoa kiinni.

Kuopuksen syntymä sai minut tajuamaan, että odotin parhaalta ystävältäni paljon, mutta kuitenkin systemaattisesti torjuin kaikki hänen lähestymisyrityksensä. Halusin hänen olevan lähellä, mutta työnsin häntä käytökselläni ja katkeruudellani kauemmas. Olin kateellinen hänen raskaudestaan ja vauvastaan. Ymmärrän nyt, että tottakai ystävä suojelee itseään ja lastaan minun vihaltani. Ei hän halunnut altistaa itseään ja vauvaonneaan minun kohtuuttomille vaatimuksilleni. Toimin silloin väärin, mutten osannut toimia muutenkaan. Rauhan kuolema oli niin suuri järkytys ja repi minut palasiksi. Ja toisaalta, kuinka olisimme osanneet yhdistää vauva-arjen ja kuolleen vauvan arjen? Kontrasti oli liian suurin. Ajattelen, että olimme myös liian surullisia olemaan ystäviä.

Otin ystävääni yhteyttä ja tapasimmekin. Yritämme nyt pienin askelin edetä ja tunnustella, onko meistä ystäviksi. Itse tunnen keväisen kuplivaa onnea ja huimaava innostusta tästä yrityksestä. Saanko hänet sittenkin takaisin? Voisinko luopumisen jälkeen saada jotain takaisin? Olen ollut niin onnellinen, kun olen saanut puhua hänen kanssaan Rauhasta ja miten hän on kokenut kaiken.

Tiedän, että tehtävää on paljon, mutta se ei pelota minua. Tärkeiden asioiden eteen olen valmis. Niin kuin eräs ystäväni sanoi, että vaikeiden asioiden eteen on tehtävä paljon töitä ja mahdottomien asioiden vielä hiukan enemmän. Enkä todellakaan näe ystävyyttämme mahdottomana asiana. Mahdollisuutena minä sen näen!

Naistenpäivä

Naistenpäivänä saatetaan ostaa tai saada kukkia. Naisia saatetaan hemmotellaan hyvällä ruualla, ehkä leipomalla kakku ja antamalla lahja naistenpäivän kunniaksi. Askel voi olla keveämpi ja päivä voi tuntua juhlalliselta.

Minun askeleeni ei ole kevyt, vaikka ostan minäkin kukkia. En itselleni, vaan kauneimmat kukat vien tyttäreni haudalle syntymäpäiväkukiksi. Leivon minäkin kakun, johon tänä vuonna sytytin kaksi kynttilää. Ostin minäkin lahjan, mutta annoin sen esikoiselle isoveljeksi tulon kunniaksi. Join minäkin kuplivaa juomaa ja söin herkullista ruokaa. En naistenpäivän kunniaksi, vaan miehen kanssa parisuhdetta juhliaksemme. Selvisimme tästäkin vuodesta ilman maailman rakkainta Rauhaa.

Lisäksi kuuntelin Järnefeltin Kehtolaulua. Katsoin kaikki kuvasi läpi. Selailin muistojen laatikkoa. Viipyilin sinussa. Elin uudelleen sen huikaisevan onnen tunteen ennen synnytystä, kohta olisit täällä. Riipivän tuskan tunsin yhtä väkevänä, kun kuulin, ettet selviytyisi. Itkin eilen yhtä lohduttomasti kuin silloin. Sain olla lähelläsi hetken eilen taas uudelleen. Miten pienestä kaikki oli kiinni.

Kyllä me eilen sinua juhlimme rakkaani. Olet upea tyttö. Äiti, isi, isoveli ja pikkusisko rakastaa sinua hirmuisesti. Olisit jo kaksi vuotta, lintuseni. Äidin oma iso tyttö.

Väärä vuodenaika

Taas kevättalvi on tullut. En aloittanut oirehtimaan Rauhan vuosipäivöä jo jouluna, kuten viime vuonna. Oloni on silti ollut ontto. Olen kaivannut Rauhaa. Olen itkenyt tavallista enemmän.

Toisaalta on tuntunut epötodelliselta. Arkeni on niin erilaista nyt kuin vuosi sitten. Vauvan täyteisiä päiviä, hymyä ja onnea. Myös menettämisen pelkoa. Saanko olla onnellinen? Saanko kiintyä? Pitäisikö minun vielä piilotella hymyä ja onnea, eihän Rauhan kuolemasta tule vasta kuin kaksi vuotta?

Moni on sanonut, että toinen vuosipäivä on vaikeampi kuin ensimmäinen. Tänä vuonna en pelkää Rauhan syntymäpäivää, kuten viime vuonna. Olen kohdannut sen jo kerran ja aion pystypäin juhlia pienen tyttöni syntymäpäivää. Kyynel silmässä, mutta elossa edelleen .