Haudalla käynti

Rauhan hautajaisten jälkeen, en halunnut käydä haudalla. Minusta tuntui vastenmieliseltä, että meillä on hauta, jota pitää hoitaa. Haudalla käynti tuntui kamalalta. En ollut koskaan ollut kyseisellä hautausmaalla, ennen Rauhan hautajaisjärjestelyitä. Paikka ei ollut tuttu, eikä kotoisa. En kokenut saavani mitään yhteyttä Rauhaan siellä, koska en ollut käynyt siellä hänen eläessään raskausaikana. Meillä ei ollut hänen kanssaan sieltä muistoja. Ennen hautajaisia. Luonnollisesti podin huonoa omaatuntoa siitä, kun en halunnut käydä haudalla. Luin, että toiset kävivät haudalla päivittäin ja monta kertaa päivässä ja minusta tuntui, että olen huono äiti, kun en käy. Hauta oli mielestäni kamala asia. En halunnut, että eläämäni kuuluu lapseni haudala käynti ja tuttu hautausmaa. Pastori sanoi hautajaisissa, että hautausmaasta tulee meille tärkeä paikka. En uskonut häntä. Inhosin hautausmaata.

Kevään tullessa, rupesin tottumaan haudalla käyntiin. Menin sinne arkaillen, mutta menin. Halusin, että Rauhan hauta on kaunis. Halusin hoitaa hautaa. En edelleenkään käynyt siellä kuin muutaman viikon välein. Istutin osaamattomana kukkia. Yritin muistaa kastella niitä. Istutin kesäkukat. Istutin syyskukat. Kun pimeä vuodenaika alkoi, istutin talvikukat ja halusin, että haudalla palaa kynttilät mahdollisimman usein. Kynttilöitä pitää olla paljon ja niiden pitää olla värikkäitä. Nyt olen tottunut käymään haudalla ja haluan käydä siellä. Haluan, ettei haudalla ole pimeää.

En oikein vieläkään tiedä, mitä haudalla kuuuu tehdä. Jutellako? Vai laulaa? Vai sytyttää kynttilä ja lähteä? En osaa vain seisoskella siellä, mutta en osaa lähteä poiskaan. Lapsen kanssa sai niin vähän aikaa, että haudalta ei malttaisi lähteä pois. Olen suunnitellut, että veisin kesällä haudalle tuolin, ottaisin termospulloon teetä ja jäisin haudalle lukemaan kirjaa. Viettäisin aikaa lapseni vieressä. Rauha eli kohdussa elämänsä sydämeni alla. Kohdun ulkopuolella olin hänen kahdeksan tunnin elämänsä hänen vieressään. Miksen kuoleman jälkeenkin viettäisi aikaa hänen vierellään? Kaipaaan sinua niin.


Olin ajatellut
että levottomin
viiltävin
epätoivoisin
on ikävä
kun pari mannerta välillä.
Ja paljon merta.

Mutta kun koin
kun elin todeksi
mitä on ikävä
kun vain pari askelta välillä
ja sylillinen multaa
ruusuin ruohoin
peiteltynä
ja matka mahdoton kulkea
Voittamaton.
Vasta sitten tiesin
mitä on ikävä
ylitsekäymätön

-Maaria Leinonen

uusi raskaus

Kun Rauha kuoli, ajattelin melkein heti, että tämä ei voi jäädä tähän. Uudelleen äidiksitulokokemukseni ei voi päättyä lapsen kuolemaan. Minun täytyy saada elävä vauva. Mies ollut sitä mieltä, että hänelle riittäisi kaksi lasta, esikoinen ja Rauha. Mutta kyllä hänkin on ruvennut haaveilemaan elävästä vauvasta, kun aikaa on kulunut.

Ajattelin, että olen huono äiti ja koin syyllisyyttä siitä, että ajattelin heti uutta raskautta, vaikka Rauhaa ei oltu vielä edes haudattu. Häpesin ajatusta. Miten voin orientoitua jo tulevaan, niin pian lapsen menettämisen jälkeen? Onneksi kuitenkin tukihenkilöni sanoi, että toive on kuuluu asiaan ja että hän ei tuntenut yhtään vauvan menettänyttä, joka ei olisi toivonut uutta raskautta mahdollisimman pian. Vauvanhoitokaipuu on fyysinen. Koko keho odottaa vauvaa. Tarve tuntuu aivan alkukantaiselta. Järki sanoo, että kannattaako altistaa itseään raskaudelle ja pelolle. Päällimmäisenä tunteena on pohjaton suru ja kaipuu menetettyä lasta kohtaan. Mutta uusi raskaus näyttäytyy toivoa tuovalta asialta ja tuo jonkun ajatuksen tulevaisuudesta.

Me emme ole voineet edes ajatella uutta raskautta ensimmäiseen vuoteen sektiohaavan vuoksi. Nyt kun vuosi rupeaa olemaan täynnä, toive raskaudesta ei ole enää niin painostava, pakkomielteinen ja alkukantainen. Rinnalle on noussut pieni sopeutuminen siihen, että lapseni on kuollut ja tällainen perheeni on nyt. Totuttelu kuolleen lapsen äitinä olemiselle. Voimakkaana on noussut myös pelko. Tietenkin kohdallamme lapsettomuustausta mietityttää, miten tulemme onnistumaan? Nyt kun fysiikan puolelta uusi raskaus voisi olla mahdollinen, henkinen puoli alkaa jarruttaa.

Miten kaiken voi jaksaa uudelleen? Kaiken alusta asti? Kun kerran on jo päässyt tässä kamppailussa maaliin ja palkinto on viety väkisin käsistäni. Miten kamppailuun voi jaksaa lähteä uudelleen?

Muisti

Rauhan kuoleman jälkeen olen kärsinyt pahoista muistivaikeuksista. En ole ennen tarvinnut käyttää kalenteria, jotta muistaisin henkilökohtaiset menoni ja töissäkin olen muistanut suurin piirtein viikon työt ja asiakkaat kerrallaan. Olen muistanut, missä tavarat ovat. Olen muistanut ihmisten nimet ja lisäksi minullakin ollut todella hyvä kasvomuisti.

Rauhan kuoleman jälkeen en ole muistanut minulle varattuja psykologi, lääkäri tms. aikoja, vaan ne ovat sähköpostimuistutuksena, kalentrimuistutuksena ja jos on ollut mahdollista saada tekstiviestimuistuts, olen ottanut senkin. Silti on käynyt niin, että minulla on mennyt aikoja ohi. Puhelin hälyttää, että on psykologiaika, mutta en ole älynnyt sen koskevan tätä päivää. Olen nähnyt kaupassa minulle tutun ihmisen, mutta en ole tunnistanut häntä. Kun minulta kysytään, mitä teitte viikonloppuna tai viime viikolla, en muista. Joudun käyttämään vastaamiseen energiaa ihan erilailla. Pienen töissäoloni aikana nimet eivät jääneet mieleeni, vaan jouduin tarkistamaan ne useita kertoja. Opiskeluiden alussa en muistanut päivän ohjelmaa, vaikka olin illalla sen tarkastanut. Varsinkin alussa kaupassa en muisttanut, mitä menin ostamaan. En löytänyt haluamiani tuotteita. Vaikka kauppalista oli mukana, osa tavaroista jäi ostamatta. Nämä asiat ovat hiukan helpottaneet, mutta edellenkään en meinaa löytää autoa parkkipaikalta.

Minusta tuntuu, että koska lapsen kuolema on niin kokonaisvaltainen, ettei päähän mahdu juuri mitään muuta. Päässä hakkaa vain ajatus, että minun lapseni kuollut. Päivät ovat suoriutumista surun kanssa. Tuntuu, kun mieli ei haluaisi ottaa vastaan mitään muuta tietoa. Lapsen kuolema on niin luonnotonta, että tarvitaan koko aivokapaisteetti käsittämään, mitä on tapahtunut. Muulle ei jää tilaa.

puhumattomuudesta

Kuolemasta ei haluta puhua. Eikä varsinkaan, jos kuollut on lapsi. Olen huomanut, että lapsen kuolema voidaan sivuuttaa täysin. Olen luullut, että sanat "otan osaa" kuuluisivat ihan peruskohteliaisuuteen tai edes small talkiin. Tai sanat "olen pahoillani". Ei tarvita enempää.

Olen joutunut kokemaan sen, että nuo kohteliaisuuslauseetkin ovat monelle liikaa. Jos itse kuulen jonkun tuttavan sukulaisen kuolleen, esitän pahoittelut. Työyhteisöissäkin olen kokenut, kuinka työkavereiden menetykset on huomioitu pahoitteluin. Olen miettinyt selitystä, että miksi niin moni on ohittanut Rauhan kuoleman kokonaan, jättänyt pahoittelematta ja puhumatta siitä kanssani edes paria lausetta. Minulle on ehdotettu selitykseksi, että kukaan muu ei nähnyt Rauhaa, niin siksi voi olla vaikea ymmärtää millaisesta surusta on kysymys. En minäkään ole tavannut kaikkia ihmisiä, joita tuttavani ovat menettäneet, mutta pystyn silti ajattelemaan jollain tasolla, miltä menetys voi tuntua. En odota, että kukaan yrittäisi asettua asemaamme, mutta odotan, että menetyksemme huomioitaisiin jotenkin.

Minulle on myös ehdotettu, että jos on itsellä lapsia, voi olla vaikea kohdata silmäkkäin sitä asiaa, että lapsi kuolee. Myönnän, että en ole itsekään aiemmin osannut kohdata lapsen menettäneitä, olen siitä pahoillani. En tiedä, osaanko kohdata nyt yhtään sen paremmin, mutta yritän ainakin. Mutta se, että lapsi kuolee, ei tartu. Se ei tarkoita, että minun kanssani puhumalla lapsen kuolemasta niin kävisi myös sinulle. Mutta se ei myöskään tarkoita sitä, että minun kanssa lapsen kuolemsta puhumatta jättämäminen takaisi sen, että niin ei kävisi sinulle.

En voi, enkä haluakaan jatkaa ihmissuhteita, ellei Rauhan elämää ja kuolemaa käsitellä jollain tavoin. Aluksi halusin kaataa kaiken kaikkien mahdollisen ihmisten niskaan, jotka vain viitsivät kuunnella. Nyt olen ruvennut valikoimaan, ketkä ihmiset ovat tarpeeksi läheisiä tai minulle merkittäviä, joille haluan pienen lintuseni, tyttöseni tarina kertoa. Tämän vajaan vuoden aikana olen kohdannut lähes kaikki ihmiset, joiden kanssa olen muutenkin ollut tekemisissä. Ne, joita en ole kohdannut, tuskin ihan pian kohtaankaan. Jos elämäni suurin tragedia ei ole saanut tuttaviani ja ystäviäni jatkamaan yhteydenpitoa kanssani, se kertoo paljon ihmissuhteen laadusta. Tietyllä tavalla minusta on tullut itsekäs, valikoiva ja kylmä ihmisten suhteen. Jos heitä ei kiinnosta, ei minuakaan.

Hiljaisuus on pahinta. Hiljaisuus mitätöi kuolleen lapsen hänen vahemmilleen. Hiljaisuus tarkoittaa vanhemmille, että lasta ei muille ollutkaan. Hiljaisuus rikkoo.

Synttärimuistoja

Eilen vietimme esikoisemme syntymäpäiviä. Ihanaa, että saan toteuttaa äitiyttä hänen kanssaan ja viettää myös elävän lapsen syntymäpäiviä. Juhlasankari kiteytti tunnelmat, että minä olen nyt iloinen.

Viime vuonna naureskelimme sitä, että ensi vuonna voimmekin viettää kaksia synttäreitä samaan aikaan, kun raskausviikkoja oli 38+ ja Rauha olisi siis voinut syntyä koska vain. Pohdiskelimme, että varmaan ensimmäiset synttärit vietetään yhdessä, mutta joskus varmaan lapset haluavat synttärit erikseen. Viime vuonna järjestelin esikoisen synttäreitä viimeisillään raskaana ja hykertelevän onnellisena siitä, että kohta perheemme olisi yhtä jäsentä suurempi. Viime vuonna esikoisen synttärit olivat viimeiset meidän perheemme normaalit juhlat. Viime vuoden viimeiset onnelliset juhlat.

Väkisin esikoisen merkkipäivä sai minut palaamaan viime vuoden tunnelmiin ja siihen, kuinka onnellinen silloin olin. Kaikki oli vielä hyvin ja elämä täynnä odotusta. Ilmassa oli kevään tuntua.

Toivon, että vain tämä esikoisen syntymäpäivä tuntuu Rauhan kuoleman vuoksi vaikealta ja että jo ensi vuonna voisin olla täysipainoisempi äiti. Olen äärimmäisen onnellinen esikoisesta. Hän on tehnyt minusta ensi kertaa äidin. Onneksi kasvat. Pieni kultalapseni.

Jos häntä ei olisi ollut

Olisinko vaihtanut elämäni sellaiseksi, johon ei kuulu Rauhaa? En. Lapsi on niin rakas kuolleenakin, että hänen olemassaolonsa ja kuolemansa on ehdottomasti parempi vauhtoehto, kuin jos häntä ei olisi ollut lainkaan.

Pohdin paljon sitä, että olisinko elämäni ollut helpompaa, jos emme olisi koskaan saaneetkaan toista lasta. Jos olisimmekin lopettaneet lapsettomuushoidot, lopettaneet toisen lapsen yrittämisen? Varmasti suru siitä, että toista lasta ei tullut olisi ollut helpsmpi kestää. Vamasti elämäni olisi ollut joiltain osin huolettomampaa. Varmasti perusturvallisuuteni olisi ollut paremmissa kantimissa.

Mutta elämä ilman, että Rauha ei olisi tullut.. Sekin tuntuu vaikealta. En olisi saanut olla hämillsen onnellinen huomatessani olevani raskaana. En olisi saanut ihanaa jännitystä saatuamme tietää odottavamme tyttöä ja pohdiskelua siitä, millaista tytön kanssa olisi. En olisi saanut ihanaa raskausvatsaa ja tuntea Rauhann vilkasta liikehdintää, aivan sydämeni alla.  En olisi sanut niitä yhdeksää kuukautta, jolloin Rauha kasvoi, eli ja jolloin hänet tunsin. Emme olisi saaneet omaa lastamme.

Toki meille jää mysteeriksi, millaista tytön kanssa eläminen olisi ollut. Moni muukin asia jää mysteeriksis.  Joudun elämään loppu elämäni ilman Rauhaa. Se tuntuu loputtoman pitkältä ajalta ilman rakasta lasta. Mutta onneksi hän tuli. Onneksi saimme hänen kanssaan edes sen lyhyen hetken, hänen kokonaisen ja arvokkaan elämänsä. Minun sydämeni allla ja meidän käsivarsillamme.


Niin pieni
viaton
kevyt kuin perhosenlento
puhas kuin enkeliuni

Äitisi kyyneleet
runsaat
polttavat
kuka laskisi niiden määrän
kuin suurinta iloaan
suurinta suruaan vuotavat

Mutta kukiksi puhkeavat
ruusuiksi hehkumaan
kieloiksi tuoksumaan
siellä missä kuljet
silmänkantamattoman
kyynelkukkameren keskellä
ihmettelet
näinkö rakas olit
vaikka päiväsi niin lyhyt
-Maaria Leinonen

Lapsettomuus

Vaikka olen saanut kaksi lasta ja yhteensä kuusi eri pituista (hyvin lyhyitä ja pitkiä)raskautta, Rauhan kuoleman jälkeen lapsettomuuden tunne on muuttunut jotenkin kokonaisvaltaisemmaksi. Tiedän olevani onnekkaampi kuin moni, sillä onhan minulla esikoinen kotona. Olen hänestä äärimmäisen kiitollinen, hän on tehnyt minusta äidin.

Rauhan kuoleman jälkeen olen kokenut järjyttävää itseinhoa ja erityisesti se, että en kyennyt pitämään lastani hengissä, on tuntunut mahouttani ja lapsettomuuttani korostavalta asialta. En tiedä miksi, mutta nyt olen erityisesti kärsinyt lapsettomuustaustani aiheuttamista tunteista.  En haluaisi tietää kiertopäivien kyttäömisistä, ovulaatioista, kevyistä ja raskaista lapsettomuushoitomuodoista, piikkittämisistä, sumuttamisista, alkioista ym. Haluain vain, hups hei, yllättäen tulla raskaaksi, synnyttää elävän lapsen ja unohtaa lapsenteon ja siihen liittyvät asiat.

Mutta kun minä yritän tulla raskaaksi, tarvitaan useita lääkkeitä, kivuliaita toimenpiteitä, useita eri lääketieteen erikoisasiantuntijoita ja niin, sairaala. Ei lasillista hyvää punaviiniä, himmeitä valoja ja hekumaa. Vaan kirkkiat valoja, kliinisiä toimenpiteitä, paperilla annettuja ohjeita ja toivon epätoivon vuoristorata, jopa kestää 14 päivää. 14 päiviää jolloin kytätätään kaikki mahdolliset ja mahdottomat oireet, eletään toiveikkaana, peltään pahinta ja lopulta se jännitys päättyy negatiiviseen tulokseen. Kyllähän niin käy monille, jotka tekevät kotona lapsia, mutta minusta tuntuisi ajatuksena äärimmäisen vaivalloiselta soitella saraalaan, samaan paikkaan, jossa Rauha kuoli. Aloittaa uudelleen kaikki pistokset ja kyttäämiset. Tämänhän piti loppua jo.

Kaipaisin tukea lapsettomuuden tunteisiin. Olen käynyt keskustelua anonyymisti lapsettomien ihmisten kanssa neitssä, mutta siinä porukassa olen kuin punainen vaate. Tukea ei juuri saa, koska lapsettomuuden kontekstissa mahdollisuus, että vaivalla saatu lapsi kuolee, tuntuu varmasti asialta, jota ei halua edes ajatella. Silti niin käy.

Olen lapseton, olen äiti, olen kahden lapsen äiti, olen kuolleem lapsen äiti, olen elävän lapsen äiti. Kärsin lapsettomuudesta ,vaikka olen äiti. Nyt kärsin lapsettomuudesta erityisesti, kun jouduin hautaamaan lapseni. Lasken eri ikäisten naisten iät, jolloin he ovat saaneet lapsia. "Jaa, tuo on saanut ensimmäisen lapsen  kuusi vuotta vanhempana kuin, minä", "Tuolla on jo kouluikäinen lapsi, vaikka on minua nlejä vuotta nuorempi.."  jne. Määritän itseäni lapsentekoikän kautta. Lasten ikäerojen kautta. Ja vaikka joskus aloittaisimme hoidot ja saisimme lapsen, silti yksi aina puuttuu. Silti Rauha on aina kuollut ja olen aina myös kuolleen lapsen äiti.

jooga

Ehkä nyt saan jonkun sanan aikaiseksi elämään kiinnittävistä asioista. Ensinnäkin minulle oli tärkeää Rauhan kuoleman jälkeen tehdä eri lailla kuin ennen. Jooga oli niistä yksi asia. Olin ennen vannonut salilla käynnin nimeen ja pitänyt joogaa liian hitaana minulle.

Heti kun sektiohaavan puolesta sauna, rupesin käymään kundaliinijoogassa. Se on loistava joogamuoto kelle tahansa, koska se sopii kaikille ja kaiken kuntoisille. Mutta mikä tärkeintä, joogaharjoitukset tehdään silmät kiinni. Kaikilla on lähes koko ajan silmät kiinni. Istuin siellä monet kerran itkien ja se ei haitannut, koska kukaan ei nähnyt, vaikka olin julkisessa tilassa. Erityisesti ensimmäisten kuukausien aikana itku yllätti minut lupaa kysymättä (toki se tekee niin vieläkin, mutta harvemmin). Oli hienoa, että jonnekin pystyi lähtemään. Kävin siellä kolme tai neljä kertaa viikossa laulamassa mantroja ja kumartamssa sisäiselle opettajalle. Itkemässä ja juomassa teetä.

Kyllähän se tuntui ihan hörhöilyltä, mutta ajattelin, että tämä on nyt sitä mitä teen. En hoida vauvaa, en käy töissä, en opiskele, joten joogaan. Joogafilosofia perustuu kovin positiiviseen elämän asenteeseen ja siihen, että oman mielentilansa voi valita. Voi valita onnen, mutta myös negatiivisuuden. Yhtälailla negatiivisista tunteista voi päästä irti ja jättää ne taakseen. En todellakaan kykene moiseen mielen hallintaan, enkä osaa päästää irti. Mutta joogatunneilla saa aina välillä pienen hetken kokea, millaista on sisäinen rauha ja keskittyminen hetkeen. Minulla on kokemus, että ajatus lapsen kuolemasta on koko ajan hakkaavana ajatuksena päällimmäisenä tai surumielisenä ja välillä karmivanankin musiikkina taustalla, joka välillä yltyy ja välillä hiljenee, mutta koko ajan se kuuluu. Joogassa sain aina pieneksi hetkeksi ajatukset hiljenemään. Se saattoi olla sekunti tai kaksi. Mutta mielen hiljaisuus tuntui hyvältä ja rauhoittavalta.

Olen jatkanut joogaamista. Tunnit ovat todella vaihtelevia ja filosofia mielenkiintoinen, erikoinen, mutta mielenkiintoinen. Minusta on ihanaa rauhoittua tietoisesti. Silloin tuntuu myös välillä, että saisin yhteyden Rauhaan. Ihan kuin olisin häntä lähellä, kun muu ympärillä ja pään sisällä hiljenee. Ihan kuin saisin hetken hoitaa häntä.

May the long time sun shine above you. All love surround you. And the pure light within you, guide you way on. Sat nam.

kiinni elämään?

Minun on tehnyt mieli kirjoittaa jo pidempään niistä asioista, jotka ovat auttaneet minua, vieneet eteenpäin ja saaneet ottamaan pienen otteen elämästä. Nyt ei kuitenkaan ole sen aika. Minulla on ollut niin tympeitä viikkoja monta peräkkäin, että en oikein jaksa löytää iloa mistään. Tänään on tasan kuukausi Rauhan ensimmäiseen syntymäpäivään. Kävin viemässä haudalle kynttilöitä ja tuijottelin taivaalle. En minä tällaista pyytänyt, en todella. Elämä on epäreilua, mutta miksi sen piti olla juuri meidän kohdalla näin helvetin epäreilua ja kohtuutonta? Lapsen kuolema on Suomessa äärettömän harvinaista, mutta meidän kohdallle se sattui sadan prosentin varmuudella. Juuri meidän pienen tuhansista vuosittain syntyvistä lapsista täytyi mennä.

"Jos sykkeet ei tämän jälkeen nouse, mennään sektioon ja se on sitten hätä". Tämän lauseen kuulen uudelleen ja uudelleen ja nään ulkopuolisin silmin, kuinka minut viedään. Olisiko minun pitänyt tietää, että näin käy? Olisin voinut estää kaiken tapahtuneen vaatimalla suunniteltua sektiota. Millä perusteella ja miksi olisin? Entiedäentiedäentiedä! Mutta olisihan minun äitinä pitänyt jotain aavistaa. Olisiko?

Aina, kun minulle tulee huonoja päiviä ja viikkoja pyörittelen mielessäni "olisihan minun pitänyt tietää"-ajatukset, vihan kaikkia onnellisia ihmisiä kohtaan, vihan kaikkia meidät hylänneitä ihmisiä kohtaan, kauhun töihin paluuta kohtaan ja miljoona pelkoa, joita en uskalla luetella. Inhoan sitä, kun ajatukset eivät jätä rauhaan ja ne pyörivät päässä uudelleen ja uudelleen, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Vuodesta toiseenkin?

Entä jos jään tällaiseksi, ihmiseksi, josta valo on kadonnut? Tuijotan eteeni, enkä sano mitään. Itken. Vihaan. Kadehdin. Katkeroidun. Inhoan itseäni. Enkä välitä itsestäni. Entä jos nämä ajatukset eivät jätä rauhaan? Entä jos ote elämästä lipeää joka kerran, kun suru tempaisee mukaansa. Entä jos muutun ihmishirviöksi?

Ja toisaalta. Suru on ainoa asia, joka minulla on rakkaasta Rauhasta jäljellä. Haluanko edes siitä eroon?

Pelko

Pelkäsin koko Rauhan raskausajan, että jotain pahaa tapahtuu. Lähinnä pelkäsin lapsen menettämistä. Sitten se tapahtui. Pelkoni kävi toteen. Se tuntuu minusta todella irvokkaalta. Se tuntuu myös siltä, että olen itse manannut lapseni kohtalon. Ihan kuin olisin saanut sen aikaan ajatuksillani.

Rauhan kuoleman myötä olen ruvennut pelkäämään käsittämättömän paljon. Pelkään niin monia asioita, etten ole ymmärtänytkään, että näin monia asioita voi pelätä. Lisäksi olen ruvennut pelkäämään pelkäämistä. Entä, jos pelkoni konkretisoituvat taas? En luonnollisestikaan uskalla luetella tähän kirjoitettuun muotoon mitään pelkojani.

Kun esikoinen syntyi, olin hysteerinen ja hänestä huolissaan. Kävin pari kertaa neuvolapsykologilla ja hän sanoi, että lapsen kuolema on todella harvinaista. Hän sanoi, että jos kaikki vauvat laitettaisiin riviin ja ne lapset, jotka kuolevat ovat rivissä murto-osa. Se, että lapsen kuolema osuu kohdalle, on siis todella epätodennäköistä. Lohduttauduin silloin tuolla ajatuksella. Nyt tapaan samaa neuvolapsykologia. Hän ei luonnollisesti muistanut tuota keskustelua. Hän kysyi, mikä minua on aiemmin lohduttanut pelkojeni kanssa. Kerroin tästä vuosien takaisesta keskustelustamme. Psykologi vaikeni. Täytyy keksiä muita keinoja.

Se, että pelkää kaikkea, on todella uuvuttavaa. Aivan kuin eläisi viimeistä päivää ja hetkeä niin, että jokainen kohtaaminen voi olla viimeinen. Perusturvallisuus on kadonnut ja tunne siitä, että elämä kantaa haihtunut kaukaiseksi muistoksi. Kun pelkäämisen päälle lisää vielä sen, että pelkää pelkojaan ja tunteen, että voin ajatuksillani muuttaa pelot todeksi, on elämä todella kuormittavaa. Kun on menettänyt jo niin paljon, ajatus ei ole, että minulta ei varmaan enää viedä mitään, vaan pikemminkin, mikä vastoinkäyminen seuraavaksi kohtaa. Luottamuksen rakentaminen elämään on vaikeaa. Se on kovaa työtä, josta en yksin selviä millään.

Kateus ja katkeruus

Nämä ihanat kumppanukset kateus ja katkeruus ovat olleet matkatovereitani surun ja vihan kanssa melko tasapuolisesti. Niputan ne yhteen, sillä mitä enemmän kadehdin, sitä enemmän katkeroidun. Ja toisaalta, mitä katkerampi olen, sitä enemmän toisten onni minua kadehtituttaa.

Olemme kokeneet jo neljä keskenmenoa ja lapsettomuushoidot. Eikö siinä ollut riittävästi vaikeuksi. Miksi lapsemme piti vielä kuolla?
Miksi muut saavat lapsia helposti, tekevät niitä kotona ilolla ja heiltä ei kuole yhtään lasta?
Miksi toiset saavat lapsia, eivätkä huolehdi heistä?
Miksi toiset saavat lapset suunnitelulla ikäerolla?
Miksi muut onnistuntu ekalla yrittämisellä?
Miksi toisten ei tarvitse edes yrittää, vaan saavat vahinkovauvoja?
Miksi muut saavat huolettoman raskausajan, joka päättyy voimaannuttavaan luomusynntykseen?
Miksi minä saan paniikkia täynnä olevan raskauden, hätäsektion ja lapsen kuoleman?
Miksi muut saavat kasvattaa lapsiaan ja meidän perheestä puuttuu aina yksi?
Miksi tämän piti käydä juuri meille?

Viha

Suru on ollut suurin tuntemani tunne Rauhan kuoltua. Sen lisäksi olen saanut rypeä kattavassa skaalassa erilaisia rumia tunteita. Yksi suurimmista on ollut ja on viha. Vihan kohteena on vuorotellen jokainen.

Vihaan tätä elämää, jossa lapset kuolevat.
Vihaan sitä, että hoidan hautaa, enkä vauvaa.
Vihaan elämän epäoikeudenmukaisuutta.
Vihaan elämän arvaamattomuutta.

Vihaan sairaalaa.
Vihaan raskaana olevia.
Vihaan vauvoja.
Vihaan lastenvaunuja. Ja etenkin niitä tuplarattaita.
Vihaan Rauhan kuoleman jälkeen tulleita kaksilapsisia perheitä.

Vihaan ihmisiä, jotka saavat kaiken helposti.
Vihaan ihmisiä, jotka eivät ole kohdanneet suruamme.
Vihaan ihmisiä, jotka jatkavat elämäänsä, vaikka minun lapseni on kuollut.
Vihaan ihmisiä.

Vihaan sitä, millaiseksi olen muuttunut.
Vihaan itseäni ja näitä kammottavia tunteita.
Vihaan sitä, miltä näytän nykyisin.
Vihaan sitä, kun en pystynyt pitämään lastani elossa.
Vihaan itseäni.

En ole koskaan kokenut näin lamauttavaa vihaa. En ole koskaan kironnut elämää näin paljon. Viha on niin puristava, että se pelottaa. Itseäni minä sillä vihalla myrkytän ja sen tiedostaminen, tekee vihaamisesta vielä kamalampaa. Olen niin kyllästynyt olemaan vihainen.