maanantai 30. tammikuuta 2017

Kokki

Haluan hiukan avata lapsikuolemablogille epätyypillistä nimeä. Vaikken saanut Rauhan kuoleman jälkeen syötyä, on ruuasta tullut minulle tärkeä arkeen ankkuroiva asia. Ruoka- ja lapsikuolemablogi olisi ollut vähintäänkin kyseenalainen yhdistelmä, mutta haluan tuoda blogissa ilmi vointiani kohentaneita asioita. Siksi siis blogin nimenssä on kokki.

En pystynyt pitämään huolta Rauhasta, joten halusin pitää entistä parempaa huolta elävästä perheestäni. Minulle oli kunnia tehdä perheelleni ruokaa. Muutamat ihmiset tarjoutuivat tulemaan meille tekemään ruokaa, mutta kieltäydyin. Halusin tehdä itse. Halusin huolehtia niistä rakkaista, joista voin.  En välttämättä itse syönyt juurikaan, mutta ruuanlaitto rauhoitti minua ja vei ajatuksia muualle.

Lapsen ruokkiminen on todella alkukantainen tarve. Varsinkin vastasyntyneen imettäminen on äidille tärkeä tapa toteuttaa äitiyttään ja koko keho valmistautuu siihen lapsen syntymän jälkeen. Kun vastasyntynyt kuolee jää äidiltä yksi perustarve toteuttamatta. Kun vauva kuolee, maidon nouseminen rintoihin estetään lääkkeellisesti. Koko tilanne on äidille luonnoton. Syli on tyhjä. Ei ole vauvaa, jota hoitaa, jota kantaa, jota tuuditella. Jolle hyristellä. Syli on niin tyhjä, että kädet kipeytyvät sen tyhjyyden painosta. Ei ole suuta, jota imettää, vaikka keho olisi siihen niin valmis, että sen toiminta joudutaan estämään. On vain raskaat rinnat ja poskilta valuvat kyyneleet, joiden virta kastelee paidankin.

Luulen, että ruokaan keskittyminen ja perheeni ruokkiminen on ollut alkukantaisen perustarpeen toteuttamista. Järjen kanssa hellan ääressä seisomisella ei ole ollut mitään tekemistä. Tunteen kanssa sitäkin enemmän. Teitä, joita eniten rakastan, haluan näin hoivata, kun muuhun en pysty.  Teille tarjoan ruuan, kun muuta en voi itsestäni antaa. Rakastan teitä teoilla, koska rakkauden osoittamisen keinot olen hetkeksi unohtanut. Opin ne vielä uudelleen, kunhan sydämeni syväjää hiukan alkaa sulaa.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Keskittyminen ja katoaminen

Kun Rauha kuoli, lähdin heti pois Facebookista. Tuntui älyttömältä, että olin tuhlannut arvokasta elämää niin loputtomasti Facebookissa roikkuen ja muiden kuulumisia kytäten. En myöskään halunnut, että ihmiset, jotka eivät muuten kuulu arkeeni, voivat olla minuun yhteydessä. Suurin syy oli silti se, etten vain olisi kestänyt ihmisten joutavia onnellisuus ja ruoka-päivityksiä. Mutta erityisesti en halunnut tietää kenenkään muiden vauvoista, raskauksista tai synnytyksistä. Halusin käyttää elämäni muuhun ja säästää itseäni kateudelta niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät kuulu elämääni muutenkaan. Samalla poistuin myös kaikkien porukoiden WhatsApp-ryhmistä. En halunnut olla muiden ilonpidon esteenä, enkä myöskään osallisena siihen.

En halunnut katsoa telkkaria, en tietää uutisia enkä pystynyt keskittymään kirjoihin tai elokuviin. Onneksi tv-palveluista oli katsottavana 30 jaksoa Britannian parasta leipomoa. Katsoimme miehen kanssa sen. Sitten katsoimme Grillit huurussa. Sitten muita ruoka- ja tosi tv-ohjelmia. En edelleenkään pysty seuraamaan mitään juonellista sarjaa ja elokuvien katsominen on harvinaista. En vain voi keskittyä tai juoni tuntuu merkityksettömältä tai sisältää raskauksia ja synnytyksiä.

Olen aloittanut varmaan 30 kirjaa. Niistä olen saanut luettua kaksi tai kolme. Vertaiskirjat olen saanut luettua loppuun, mutta muusta maailmasta kertoviin kirjoihin on ollut mahdotonta keskittyä tai ne ovat tuntuneet merkityksettömiltä.

Ennen toivoi aina, että voisi vain katsella ohjelmia ja lueskella kirjoja kaikessa rauhassa. Silloin kun olin kotona Rauhan kuoleman jälkeen, olisi ollut sitä aikaa, mutta mikään ei kiinnostanut. Keskittymisen on vienyt tuskainen ikävä ja ahdistus omista ajatuksista. Luulen, että lapsen kuolema on niin järisyttävä kokemus, että aivot eivät suostu ottamaan mitään muuta vastaan. Ne kytkeytyvät virransäästötilaan, jossa punaisen valona hehkuvat vain ajatukset kuolleesta lapsesta.

torstai 26. tammikuuta 2017

keskustelu kuolemasta esikoisen kanssa

"Minulla on niin ikävä Rauhaa ja minä haluaisin viedä haudalle kortin, jossa lukisi, että Rauha minulla on sinua ikävä, kun sinä olet ikuisesti kuollut. Oletko äiti sinä surullinen, kun Rauha kuoli, et näytä kovin surulliselta. Jos olet surullinen se, että halaan ja pussaan auttaa. Minä haluaisin myös olla kuollut. Haluaisin tanssia taivaalla Rauhan kanssa enkelinä, koska siellä olisi niin kivaa. Katsoisin sitten äitiä ja isiä ikkunasta. Haluaisin nähdä, kun Rauha katsoo meitä ikkunasta. Onko se Rauha näkymättömä?"

Tällä tavoin puhumme siskosta esikoisen kanssa tänään. Olemme kulkeneet pitkän matkan. Emme tienneet,kuumuiko meidän puhua Rauhasta esikoiselle ja jos kuului, mitä ja miten. Mies osasi luontevammin, itse vain itkin. Toki esikoinen sai myös hillittömiä raivokohtauksia heti kuoleman jälkeen, emmekä meinanneet pärjätä niiden kanssa. Mies pärjäsi paremmin kuin minä. Raivokohtaukset tekivät keskustelusta vaikeaa ja veivät voimia todella paljon.

Ensin esikoinen kyseli, milloin se sisko tulee ja raivosi, löi, heitteli tavaroita ja puri. Seuraavassa vaiheessa hän kyseli, miksi se sisko kuoli ja alkoi syödä kättään. Nyt hän kertoo, että hänellä on pikkusiskoa ikävä ja puhuu välillä vauvojen kieltä. Olemme oppineet, että avoimuus kuolemasta puhumisessa lapsen kanssa on tärkeää. Kuvien katseleminen on tärkeää. Lapsen on hyvä antaa osallistua valitsemaan haudalle kukkia, kynttilöitä tai viemään sinne jonkin oman muiston. Esikoisemme on myös tarvinnut moninkertaisen määrän huomiota, aikaa, syliä ja läheisyyttä. Olemme yrittäneet antaa sitä. Aluksi se oli todella vaikeaa, kun ajatukset oli vain Rauhassa. Mies osasi antaa esikoiselle paremmin huomiota kuin minä. Onneksi. Itse olen löytänyt arkisia tapoja esikoisen surun käsittelyyn ja keskustellut hänen kanssaan Rauhasta.

"Minusta meidän pitäis hommata meille uusi vauva. Mikset ole synnyttänyt meille kotiin kahta lasta? ", "Minä haluan, että päiväkotikaverin pikkusisko kuolee."

Vaikeita kysymyksiä ja asioita hän esittää. Onneksi. Onneksi hän puhuu ja kyselee. Olemme ehkä onnistuneet jotenkin luontevasti kuoleman käsittelyssä. Ihana pieni lapseni niin suurten asioiden äärellä, niin aikaisin.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Erityinen vertaistuki

Tutustuin Käpy-ryhmässä vertaisäitiin, jonka kanssa jutut osuivat heti yksiin. Lueskelin tämän äidin blogia, jossa hän kertoi hurmaavan Rasmus-poikansa elämästä ja kuolemasta(nimi mainittu äidin luvalla). Aloitimme kirjoittelemisen ja kävikin ilmi, että asumme todella lähekkäin. Päätimme nähdä. Meillä oli todella paljon puhuttavaa. Oli mahtavaa, kun voimme puhua lapsistamme vapaa-aikanamme, keskeytyksettä ja ilolla. Pystyimme jakamaan (huonot) kokemukset samasta neuvolan terveydenhoitajasta. Lopulta istuimme meidän portaallamme, joimme punaviiniä ja katsoimme hautajaiskuvia. Ei varsinaisesti tyypillisimmät jatkot, mutta meille äärimmäisen lohdulliset.

Tutustuimme enemmän ja yhteydenpitomme tiivistyi lähes päivittäiseksi. Kävimme yhdessä lastemme haudoilla ja ihmettelimme, miten elämästä tuli näin kamalaa. Oli kuitenkin ihanaa jakaa haudallakäynti jonkun perheen ulkopuolisen  kanssa. Pohdimme, että neuvolassa pitäisi jakaa myös puutarhanhoito-oppaita, jotta ne vanhemmat, jotka joutuvat hautaamaan lapsensa eivät olisi haudan kukkaistutusten kanssa niin hukassa.

Kävimme yhdessä pyhäinpäivänä kuuntelemassa kuuntelemassa jumalanpalveluksen ja sytyttämässä kynttilät Rasmukselle ja Rauhalle kirkkoon ja haudoille. Lapsemme ovat kuolleet niin lähekkäin, että surutaipaleemme on kulkenut samoja ratoja. On ollut tärkeää, kun on voinut jakaa toisen kanssa srun myös arkisena asiana. Ei pelkästää kamalana ja rumana. Vaan yhtä lailla arkeen kuuluvana kuin, jos lapsemme olisivat mukanamme elävinä. Tämä äiti oli Rauhan lapsenvahtina jouluna, kun emme päässet itse huolehtimaan, että haudalla palaa kynttilät. Hän huolehti Rauhasta.

Olen joutunut luopumaan Rauha kuoleman myötä monesta ystävästä. Tämä ystävyys, jota olen nyt kokenut, on erilaista, erilailla syvää. Siihen on kuulunut alusta asti rumat tunteet raadollisimmalla tavalla ja näiden tunteiden jakaminen. Ja niille nauraminen. Se on tuonut meidät lähelle eri lailla. Harva ystävyys alkaa siitä, että ne kipeimmät asiat tuntee toisesta ensin parhaiten ja muut arkiset asiat vasta myöhemmin. Hän tuntee minut ensisijaisesti Rauhan äitinä. Kuolleen lapsen äidille on uskomattoman tärkeää, että se kuollut on ensisijainen jossain kontekstissa. Niin monelta hän unohtuu, mutta muutamille ensisijainen. Sitäkin tärkeämpää.

Sinä olet tukenut minua valtavasti. Olen äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut tutustua kaltaiseesi upeaan ihmiseen. Tämä ystävyys on yksi parhaista asioista, jonka olen kokenut tämän suruvuoden aikana. Kiitos sinulle.Toivottavasti voisin huolehtia sinusta.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Vertaistuesta

Heti tukihenkilön löytymisen jälkeen, ymmärsin, että vertainen ymmärtää puhumattakin paljon enemmän. Vertainen ymmärtää selittämättä. Ilmiöt ovat tuttuja.

Halusin heti liittyä Käpy ry:n facebook keskusteluryhmää. Rauhan kuoleman jälkeen poistin oman profiilini facebookista, en vain halunnut enää käyttää elämääni siihen. Loimme miehen kanssa yhteisprofiilin ja pääsin siis Käpyn keskusteluryhmään. Olin aluksi järkyttynyt kaikista keskusteluryhmässä olleista kohtaloista. En koskaan julkaissut Rauhan tarinaa ryhmässä, mutta onneksi muut julkaisivat omia tarinoitaan. Löysin keskusteluryhmästä jollain lailla samankaltaisen kohtalon kokeneita tai samankaltaisilla taustoilla. Otin yhteyttä näihin kolmeen äitiin ja aloimme kirjoitella sähköposteja. Näistä äideistä ja niistä sähköposteista tuli minulle uskomattoman tärkeitä. He pitivät minua pinnalla, heidän kanssaan saimme vaihtaa kokemuksia lapsistamme, joiden kanssa saimme liian vähän aikaa. Oli tärkeää saada jakaa kaikkea koettua.

Hakeuduimme miehen kanssa keväällä Käpy ry:n vertaisryhmään. Ryhmässä oli todella lämmin vastaanotto ja toista arvostava henki. Olen tutustunut ryhmässä upeisiin ihmisiin, jotka ovat joutuneet käymään läpi painajaisen, mutta ovat edelleen elossa. Ovat jatkaneet elämää.

Vertaisuudessa on ihmeellinen voima. Vaikka taustat ovat erilaisia ja lapsen kuolinsyyt erilaisia, lapsen kuolema on niin iso juttu, että yhdistää enemmän kuin erottaa. Ryhmässä minusta ei tunnu oudolta kummajaiselta, eivätkä omat kokemukset ja suhtautuminen ympäröivään maailmaan hulluuden oireelta.

lauantai 21. tammikuuta 2017

fyysiset oireet

Kun Rauha kuoli, en pystynyt katsomaan itseäni peilistä. En vaan kyennyt näkemään sitä surua silmissäni. En halunnut nähdä itseäni, jos se olisi korostanut entisestään kokemaani tuskaa ja häpeää. En voinut myöskään katsoa ketään muutakaan silmiin, paitsi miestäni. En ketään läheistä, enkä auttajaa. Se on vaikeaa välillä vieläkin, varsinkin jos puhumme Rauhasta. Kai se suru ja myötätunto, joka toisen silmistä välittyy, on liikaa. Vai onko se pelkoa kohdata ne tunteet, joita toisen silmät peilaavat?

En myöskään pystynyt syömään juuri mitään ensimmäisten Rauhan kuoleman jälkeisten viikkojen aikana. Kaikki maut olivat liian voimakkaita, liian suolaisia tai makeita. Ruuan tuoksut olivat liian voimakkaita. Pyörittelin suussani omenan palaa minuuttikaupalla. En vain saanut syötyä. Se tuntui yhden tekevältä, koska minulla ei ollu lastani. Laihduin muutamassa viikossa 11 kg. Iltalehdissä ei mainosteta lapsen hautaamista parhaana tapana päästä eroon raskauskiloista.

Myös radio sulkeutui ja musiikki loppui. Myös kaikki muut äänet olivat liian
kovia. En kuunnellut pitkään aikaan mitään musiikkia. Puhuin lähes kuiskaten ensimmäiset viikot Rauhan kuoleman jälkeen. Mies pyysi, että meille puhuttaisiin hiljaa. En halunnut puhua kenellekäkään ellei ollut pakko. Myös puhelimeni laitoin äänettömälle. En halunnut kuulla edes sen soivan, vaikka toivoin, että joku soittaisi.

Minulla oli myös muita fyysisiä oireita. Henkeä ahdisti, vaikka istuin paikallani. Pulssini oli vain n.50 lyöntiä minuutissa, vaikka raskausaikana se oli ollut n. 90 lyöntiä. Ihan kuin puolet sydämestä olisi lakannut toimimasta. Samaan aikaan vaikka pulssini oli matala, verenpaineeni oli järkyttävän korkea. Alapaine reilusti yli 100 ja yläpaine 200.

Tuntuu näin jälkeen päin, että lapsen kuolema on fyysisesti niin totaalinen menetys, että kaikki aistitkin vastustavat sitä, eivätkä toimi enää samoin kuin ennen. Ei kärsi nähdä, kuulla, haistaa, eikä maistaa. Sydän ei jaksa lyödä, eivätkä keuhkot hengittää. Ihan kuin oma ruumiskin kuolisi lapsen kuoltua. Vain ne piinaavat ajatukset ja musertava suru ottivat vallan moninkertaisesti entiseen elämään verrattuna. Ne täyttivät sen tyhjiön, jonka aistien yliherkkyys aiheutti. Surusta tuli yksi uusi aisti, jonka värittämänä maailmaa katsoo lapsen kuoleman jälkeen.


perjantai 20. tammikuuta 2017

Kamala, ruma elämä

Olen taas viime päivinä lähipiirini menetyksen vuoksi joutunut nöyrtymään sen äärelle, että elämässä ei ole mitään kohtuutta. Ei reiluutta, eikä hyvyyttä. Se ei valitse tasapuolisesti keneltä se vie ja mitä se vie. Se ei aina viemisen jälkeen tuokkaan hyvää, vaan vie vielä enemmän.

Annetaan vain se, mitä jokainen jaksaa kantaa, ei pidä paikkansa. Jos pitäisi ei olisi lasten hautausmaita, eikä siellä sisarusten hautoja. Salama ei iske kahtaa kertaa samaan paikkaan, ei pidä paikkansa. Kaikki ne totuudet joiden varaan elämänsä on rakentanut murtuvat, kun lapsi kuolee. Pitääkö kääntää toinenkin poski kamalalle, julmalle elämälle? Eikö maahan lyöty saa nousta rauhassa, ennen seuraavaa iskua? Eikö hetken hengähydystä, pientä kohtuutta siinä, keneltä viedään?

Kamala, ruma elämä, mitä järkeä tässä on, jos hyviin tapahtumiin ei voi luottaa? Mitä järkeä on, kun onnen tilalle saakin vain pelkoa, kauhua ja uuden menetyksen? Miksi viet toivon pilkahduksen sieltä, missä sitä eniten tarvitaan? Lopeta, ole kiltti. Olet näyttänyt jo tarpeeksi julmuutta. Anna uusi toivo, edes pienenä, hentona säteenä. Anna ja istuta se surevan sydämeen. Älä enää sitä sammuta. Anna toivon kasvaa ja roihuta aikanaan. Elämä, helli ja lohduta, paranna tekemäsi haavat. Tekisitkö sen, että sinuun voisi taas luottaa? Pyydän. Ole luottamuksen arvoinen.


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Parisuhde

Tuntuu oudolta, etten ole kirjoittanut parisuhteestamme lapsen kuoleman jälkeen. Olen miettinyt, miten siitä kirjoittaisin.

Heti Rauhan kuoleman jälkeen, välillämme uskomaton yhteys, täydellinen hitsautuminen. On käsittämätöntä, miten niin tuttuun ihmiseen voi kokea täysin uudenlaista läheisyyttä. Puhuimme pitkään iltaisin hämärässä. Pitelimme toisiamme. Mies jaksoi, kun minä en jaksanut mitään. Mies sai minut näkemään ilon esikoisessa ja siitä mitä meillä kuitenkin on, kun en nähnyt surun syvyydessä mitään, hädin tuskin pysyin elossa. En tiedä pystyinkö juurikaan tukemaan miestä, mutta ainakin hän sanoi, että olen osannut häntä lohduttaa.

Moni on kysynyt minulta, pystymmekö puhumaan miehen kanssa. Minua kysymys on hiukan jopa huvittanut. Kenen kanssa puhuisin kuolleesta lapsestamme, jollen lapsen isän kanssa? Olemme puhuneet Rauhasta paljon. Mutta olemme myös riidelleen Rauhasta.

Ajattelin, että kuollut lapsi ei aiheuttaisi riitoja. Meidän riitamme ovat johtuneet siitä, että emme ole ymmärtäneen toistemme tapaa surra ja olla surematta. Emme myöskään ole aina pysyneet toistemme tahdissa siinä, kuinka elämä jatkuu eteenpäin tai suru tempaa taas mukaansa. Olemme myös riidelleet puhumisesta ja puhumattomuudesta. Kirjoitan myöhemmin enemmän siitä, kuinka olen kokenut erot isän ja äidin suremisessa.

Tämä kaikki on tehnyt meistä ehkä haavoittumamman ja herkemmän pariskunnan. Mutta haavoittuvuus ja herkkyys liittyy enemmänkin muun maailman vaatimuksiin ja kiireeseen. Yhdessä olemme varmaan kasvaneet, en tiedä vahvemmaksiko, mutta ainakin tiiviimmäksi. Haluamme olla yhdessä. Uskon, että pysymme aina yhdessä. Tuomas Juntunen kirjoitti, että kuolleen lapsen huoltajuutta on vaikea jakaa. En usko, että kukaan voi koskaan asettua samalle tasolle kanssani kuin mieheni, jonka kanssa olemme luopuneet lapsestamme ja yhdessä laskeneet hänet hautaan. Enkä haluakaan, että kukaan muu edes pyrkii sille tasolle. Se on meidän tasomme. Meidän omamme, josta katsomme tätä maailmaa. Rikkonaisina, mutta yhdessä. Rakas.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Tukihenkilö

Kun Rauha kuoli, meiltä kysyttiin, haluammeko, että Käpy yhdistyksestä otettaisiin yhteyttä. Halusin kaiken mahdollisen avun, koska minusta tuntui, etten ikinä voisi jatkaa elämääni. Käpy on lapsikuolemaperheiden yhdistys. Käpystä soitettiin melko pian ja kysyttiin, haluaisiko tukihenkilön ja halusin totta kai. Tukihenkilöksi pyrittiin järjestämään mahdollisimman saman kaltaisen lapsen menetyksen kokenut. Pyysin vielä ottamaan lapsettomuushoitotaustamme huomioon. Ajattelin, ettei näin kohtuutonta taakkaa voi olla kellään muulla ja jos olisi, tahtoisin kuulla kaikki mahdolliset selviytymiskeinot.

Pari viikkoa Rauhan kuolemasta tukihenkilö soitti ensimmäisen kerran. Hän kysyi, näenkö missään toivoa ja enkö olekkin ruvennut pelkäämään, että esikoiselle tapahtuu jotain? Hän sanoi, sen olevan normaalia. Hän sanoi kaiken olevan normaalia, koska tilanne on niin epänormaali. Jokainen tunne, toive, ajatus on normaali. Oli uskomattoman tärkeää, että hän normalisoi tilannetta. Minusta tuntui kummajaiselta naapurustossa, enkä oikein tiennyt miten muut suhtautuisivat minuun ja minä muihin.

Aluksi ajattelin, että minun tarvitsee selviytyä vain tukihenkilön seuravaan puheluun. Ja viikko toisensa jälkeen selviydyin. Tukihenkilö tuntui aluksi yhdeltä tärkeimmistä ihmisistä, vaikka hän oli minulle täysin vieras. Tarve vertaisen kanssa puhumisesta oli vain niin suuri. Tukihenkilö sanoi, ettei voi olla viattoman elämän päättymisen tarkoitus, että myös toinen elämä loppuu ja minä lakkaisin elämästä. Hän kuunteli kaikki hullut, katkerat ja syylliset ajatukseni, eikä tuominnut kertaakaan. Muisti itse tunteneesa samoin. Se, että toinen tietää, mistä puhuin, merkitsi varsinkin alussa niin paljon. Ja se, että jollekin tämä kaikki kamaluus on normaalia ja sen uuden normaalin kanssa voi elää.

Jos olet menettänyt lapsesi, eikä sinulla ole tukihenkilöä, pyydä Käpystä itsellesi sellaista. Minulle tukihenkilö on ollut paljon parempi pelastus kuin yksikään psykologi tai lääkäri. Olen äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut niin mahtavan ihmisen rinnalleni.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Omituiset ihmissuhteet

Eivät kaikki läheiset, saati kaukaiset ihmiset ole olleet edellisen kirjoitukseni kaltaisia. Jos lapsesi on kuollut ja olet surun alkutaipaleella, varaudu siihen, että ihmiset ovat todella kummallisia. Olin kuullut, että monien lapsikuolemaperheiden tuttavapiiri menee uusiksi. Ajattelin, että meille ei käy niin. No, hyvässä kävi niin, että moni ihminen, joka ei ole kuulunut lähipiiriimme, on osannut kohdata meidät ja tulla lähellä ja muuttunut läheiseksi. Moni läheinen, on kuitenkin, no.. kadonnut tyystin.

Tyypillinen tilanne tuttavieni suhteen on ollut sellainen, että on soitettu tai käyty kerran ja yhteydenpito on loppunut siihen. Tai sitten ei olla oltu missään yhteydessä Rauhaa kuolinviestin jälkeen tai jätetty vastaamatta myöhemmin viesteihini. Minusta saa varmaan katkeran kuvan, kun näitä tällä tavoin ruodin, mutta itse olisin säästynyt monelta itkulta ja mielipahalta, jos olisin tiennyt sen, että ihmiset eivät yksinkertaisesti osaa. Moni sanoo, että en ole ollut yhteydessä, koska en tiedä, mitä sanoisin. Sekin on parempi, kuin lopettaa yhteydenpito kokonaan. Ihan kuin lapsen kuolemassa ei olisi tarpeeksi. Sen lisäksi joutuu luopumaan niin monesta muustakin ihmissuhteesta. Ja jos ei osaa sanoa surevalle mitään, ei tarvitse osata sanoa muuta kuin "otan osaa" tai "olen pahoillani".

Pahinta on se, ettei sanota mitään. Olimme sukujuhlissa noin puoli vuotta Rauhan kuoleman jälkeen ja paikala oli parikymmentä sukulaista. Jännitin tilaisuutta paljon ja sitä, kuinka kestän kaikki osanoton ja pahoittelut. Kestin hyvin. Kukaan ei nimittäin sanonut mitään, eikä ottanut Rauhaa puheeksi kanssamme lainkaan.

Sama tapahtui, kun palasin töihin. Näin monta työkaveria ensimmäistä kertaa äitiyslomalle jäämiseni jälkeen ja näistä työkavereista monikaan ei sanonut mitään. No, töissä olo on luku erikseen, josta kirjoitan myöhemmin.

Nyt osaan suhtautua muihin ihmisiin hiukan armollisemmin, vain hiukan. Läheiset, uskaltakaa olla läsnä surevalle. Tulkaa pois omalta mukavuusalueeltanne ja kohdatkaa. Kohdatkaa usein ja arkisesti. Hiljaisuus ja yksin jääminen on kamalaa. Kun kukaan ei enää soita. Sitä ei meinaa kestää. Puhukaa menetetystä lapsesta. Hän onn vahemmilleen rakas kuolleenakin.

torstai 12. tammikuuta 2017

Ihanat ihmissuhteet

Kun kirjoitin ystävä- ja tuttavapiirillemme viestin, jossa kerrroin lapsemme kuolleen, ajattelin, että onneksi meillä on tiiviit ystävyyssuhteet, joiden varaan voimme vain heittäytyä ja he kyllä kannattelevat. Pyysin vielä kaikilta, että meitä ei jätettäisi yksin. Osa ihmisistä noudatti pyyntöäni kirjaimellisesti. Ihanat he.

Yksi ystävä laittoi minulle viestin joka päivä, joinain päivinä useita kertoja. Viesteissä luki ehkä vain halaus tai hyvää yötä tai ajattelen teitä. Ne viestit merkitsivät minulle uskomattoman paljon. Ne rikkoivat sitä kammottavaa hiljaisuutta meidän ympärillämme. Hän uskalsi heti kohdata meidät ja on kulkenut mukana tiivisti tähänkin asti. Hän on puhunut Rauhasta, kuten muistakin lapsista.

Yksi ystävä tuli meille ja leikkasi ja värjäsi hiukseni. Halusin äkkiä eroon raskaustyylistäni, enkä voinut kuvitellakaan menoa parturiin. Sama ystävä tuli vain viettämään aikaa meille. Ja vei juomaan kaljaa lähikuppilaan. Samoin tämä ystävä on uskaltanut olla länsä ja lähellä, oli minun oloni ollut mikä hyvänsä. Hän on katsonut kuvi haudalta ja sairaalasta.

Yksi ystävä ei puhunut paljon, mutta hän järjesti minulle hevosterapiaa yhden ystävänsä johdolla. Sain harjata hevosta ja kun uskalsin, hevonen kantoi minua. Sama ystävä meni liikuttavan elokuvan jälkeen käymään yöllä Rauhan haudalla viemässä kynttilän.

Yksi ystävä varasi minulle ajan tikin poistoon ja oli muutenkin tiiviisti yhteydessä. Sama ystävä pyysi minut keskustaan viinille. Uskalsi mennä kanssani ihmisten ilmoille, eikä häiriintynyt, kun tuijotin mitään näkemättömin silmin ja kyyneleet valuivat poskilleni koko ajan.

Muutama muukin on ollut ihmeelinen. Kuunnellut, eikä yrittänyt puhua pahaa oloa pois, vaan ottanut sen vastaan. Apua on tarjottu ja minua on viety ulos. Aina välillä joku on tullut meille leikkimään yhdessä minun ja esikoisen kanssa tai tullut lapsenvahdiksi. Meitä on haettu normaaliin elämään takaisin.

Olen sanonut monelle, että soita minulle, minä en soita kuitenkaan. Koin ja koen edelleen, etten voi kaataa lapsen kuolemaa keskelle kenkään perheen mukavan lauantai-illan. Ehkä he olisivat kestäneet sen. Ehkä olen ollut liian hienotunteinen. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on jatkanut yhteydenpitoa. Lapsen myötä olen joutunut luopumaan useista ystävistä, joiden kanssa yhteydenpito on loppunut. Yksinäisyys on välillä niin raastavaa. Hiljaisuus kolkkoa ja kumisevaa. Kaipuu entiseen valtava. Kiitos teille, jotka olette kuunelleet pyyntöäni, ettekä ole jättäneet. Teidän ansiostanne, en ole musertunut tämän yksinäisyyden alle.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

kuolinsyy

Heti Rauhan kuoltua, meiltä kysyttiin, haluammeko, että Rauhalle tehdään ruumiinavaus. Halusimme, koska kuolinsyy oli lopulta epäselvä. Usein, vaikka vauva kärsii vakavastakin hapenpuutteesta, hän selviää. Halusimme tietää, onko olemassa jotain, joka voisi uusiutua. Minulle oli selvää heti Rauhan kuoltua, että haluan yrittää uutta raskautta,joten siksikin halusin tietää kaiken, jolla kuolemaa voisi selittää. Myös mies ajatteli, että jos on olemassa jotain, jolla joku toinen voi välttää saman kohtalon, syy olisi hyvä löytää. Itse en kyennyt moiseen jalomielisyyteen.

Meidät pyydettiin melko pian, muutaman viikon päästä kuulemaan ruumiinavauksen tuloksia. Oli kamalaa mennä melkein heti takaisin sairaalaan ja vastasyntyneiden teho-osastolle. Oli kamalaa huomata, miten vähän muistin paikkoja. Lääkäri otti meidät vastaan ja halasi. Hän kertoi, että ruumiinavauksen tulokset olivat melko selvät. Rauhaan vatsassa, keuhkoissa ja maksassa oli ollut viitteitä bakteerikasvustosta. Lapsiveteni oli menneenä pari päivää, joten Rauhaan oli päässyt joku bakteeri, joka ei ilmoittanut itsestään mitenkään. Ei kuumeen nousuna, ei lapsiveden värjääntymisenä, ei sykkeen sahaamisena, ei mitenkään. Lääkäri sanoi, että hapenpuute yksinään ei välttämättä olisi aiheuttanut kuolemaa, eikä myöskään bakteeri. Yhdessä ne muodostivat Rauha kohtalon. Todella, todella, järkyttävän kamalaa tuuria toisin sanoen.

Minulle kuolinsyyn kuuleminen oli todella suuri helpotus. Vaikka koen syyllisyyttä ja häpeää Rauhan kuolemasta ja kärvistelen niissä tunteissa varmaan kauan, oli helpottavaa, että käytännössä minusta johtumattomat syyt aiheuttivat kuoleman. Vaikka ruumiini ei pystynyt suojelemaan Rauhaa bakteerilta, eikä napanuoran rakenteelliselta poikkeavuudelta, en olisi äitinä voinut tehdä mitään toisin.

Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän tuntuu siltä, että totean asioita jopa kliinisesti ja tunteettomasti. Tämä on vain niin hyvä jäsennyskeino, että yksityiskohdat, tunteet ja sävyt antavat odottaa itseään. Niistä voin kirjoittaa myöhemmin.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Hautajaiset

Olimme käyneet pastorin ohjeen mukaan tutustumassa kappeliin etukäteen. Tiesimme, millaiseen paikkaan olimme menossa. Minua ahdisti hautajaiset ihan hirveästi ja varsinkin se, että joutuisin miehen kanssa laskemaan Rauhan hautaan.

Aurinko paistoi kirkkaasti, kun ajoimme kappeliin. Emme halunnet hautajaisiin muita vieraita kuin vanhempani ja veljeni. Lisäksi paikalla oli valokuvaaja. Kun menimme kappeli, arkku odotti paikallaan, kukkien ympäröimänä. Arkku oli arkuksi kaunis, mutta koska se oli pieni, se oli rumin asia, jonka olin koskaan nähnyt. Kammottava pieni arkku, jossa lapseni lepäsi.

En muista siunaustilaisuudesta paljonkaan. Itkin koko ajan ja lauloin virren niin kirkkaalla äänellä kuin pystyin. Pastori puihui näkyvän ja näkymättömän maailmaan kohtaamisesta, jolle herkistyy suurten menetysten kohdalla. Uuden merkityksen voi saada perhonen tai tuulen henkäys puussa. Hautausmaasta tulisi meille tärkeä paikka, hän sanoi. Pastori pyysi esikoisen kanssaan hommiin ja yhdessä he siunasivat Rauhan ja levittivät arkulle hiekkaa.

Mies kantoi Rauhan kappelista ulos. Seuraava hautajaissaattue oli jo tulossa paikalle ja ajattelin, mietin lohduttomalta porukalta heidän silmissään näytimme. Silitin miestä selästä pitkän matkan haudalle. Siellä kuoppa odotti, kuin irvistävä haava. Niin me laskimme maailman rakkaimman Rauhan hautaan. Pelkäsin koko ajan kaatuvani hautaan Rauhan mukana. Tai mitä väliä sillä olisi ollut, osa sydämestäni oli haudattu sinne joka tapauksessa ikuisesti. Lauloimme haudalla vielä jumalan kämmenellä ja ihana pastori opetti esikoiselle siihen laululeikin. Pastori lähti. Jäimme vielä haudalle hetkeksi.

Kun kävelimme hautausmaan pitkää kuusikujaa pitkin autolla, pastori käveli kaukana edessämme ja ihana esikoinen huusi: HEI PAPPI! Miksi olet noin pieni??Pappi hei! Miksi toi pappi on niin pieni?

Kun ajoimme kotiin, satoi vettä. Kun pääsimme kotiin, satoi lunta. Kaikki luonnon ilmiöt näyttäytyivät sinä päivänä. Muistotilaisuus oli lyhyt. Mitä muistelisimme? Päälimmäisenä oli meidän haaveidemme muistotilaisuus. Kaiken sen, mistä jouduimme lapsemme myötä luopumaan.
Ota hänet vastaan, suuri pyhä Jumala,
ota hänet vastaan, kaipaavia lohduta.Ota hänet vastaan taivaan kotiin avaraan,ota hänet vastaan iloon loppumattomaan.

Ota hänet vastaan, tuuli hiljaa puhaltaa,ota hänet vastaan, virta kantaa kulkijaa.Ota hänet vastaan rantaan suuren rauhan maan,ota hänet vastaan kotisatamaan.

Ota hänet vastaan, meillä on niin ikävä,ota hänet vastaan, murheellisten ystävä.Ota hänet vastaan, silta yli pimeyden,ota hänet vastaan, syli rakkauden.Ota hänet vastaan, syli rakkauden

(San. Anna-Mari Kaskinen)

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kun isoveli kohtasi pikkusiskon

Heti Rauhan kuoltua, halusimme selvittää, onko suositeltavaa, että esikoinen näkee siskonsa. Siskon näyttämistä suositeltiin ja niin mekin päätimme tehdä, kiirastorstaina. Siihen asti esikoinen oli kysellyt, missä pikkusiskon on ja miksei hän tule kotiin? Olimme kertoneet esikoiselle, että päiväkotipäivän jälkeen, hän näkee pikkusiskon. Yritin kotona valita jotain vaatteita, mutta en saanut mitään valittua. Halusin arkkuun kuitenkin jotain omaa, joten silitin pitsilakanan, jonka kietoisin Rauhan ympärille. Olen surkea silittäjä ja ensimmäiseen lakaanaan tarttui silityslaudasta jotain. Sain hysteerisen kohtauksen, hain toisen lakanan ja silitin ja itkin. Otin pehmokissan mukaan, jos eskoinen haluaisi jättää kissan arkkuun.

Haimme esikoisen päiväkodista ja hän muisti, että pääsee katsomaaan siskoa. Silmät loistaen eskoinen kertoi askarrelleensa siskolle pääsiäismunan, jonka hän haluaa näyttää siskolle. Sydämeni murtui. Yritin selittää, että sisko ei avaa silmiä. Sairaalakappelissa esikoinen meni innoisssaan arkun luo, mutta ymmärsi heti, ettei sisko ole ihan tavallinen vauva, ja hän vakavoitui.  Näimme Rauhan viimeksi kaksi viikkoa aiemmin, vastasyntyneenä. Tässä välissä hänelle oli ehditty tekemään ruumiinavaus ja Rauhan kasvot olivat jo ehtineet muuttua ja vastasyntyneen pyöreys painua. Otimme kuvia, peittelin Rauha lakanaan ja silittelimme pientä. Lauloimme. Eskoinen meinasi antaa kissan siskolle, mutta tuli kuitenkin toisiin ajatuksiin ja halusikin pitää kissan itsellään. Lopulta esikoinen auttoi miestä ruuvaamaaan arkun kannen kiinni. Näky oli lohduton ja koin epäonnistumista siitäkin, että joudun laittamaan lapseni tuollaiseen tilanteeseen.

Lopulta esikoinen alkoi tulla levottomaksi ja päätimme lähteä. Hautaustoimisto kuljettaisi Rauhan hautausmaan kapeliin hautajaispäivänä. Jo toista kertaa lähdimme sairaalasta ilman Rauhaa.

Minua on jäänyt vaivaamaan, etten valinnut Rauhalle vaatteita, enkä pukenut häntä. Minua jäi vaivaamaan, etten tiedä, mitä Rauhalla oli päällä. Olisin toivonut, että meitä olisi kannustettu pukemaan Rauha. Nyt meiltä vain kysyttiin, onko meillä mitään omia vaatteita Rauhalle. En tiedä, olisinko kyennyt pukemaan pientä, mutta olisi ainakin yksi kiirastuli vähemmän, jota vatvoa.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Hautajaisten suunnittelu


Me halusimme  Rauhan siunaamaan pastorin, joka kastoi myös esikoisemme. Hän on entinen työkaverini ja hänen oli tarkoitus myös kastaa Rauha. Kasteen teki sairaalapastori ja meille tuttu pastori sai hänet haudata.

Arkun ja hautajaiskukkien valitseminen oli kamalaa. Miehelle oli tärkeää saada juuri tieynlainen arkku ja tietynlaiset rypytykset. Tietynlaiset kukat. Hänen prinsessalleen. Mies mittaili arkkua mittanauhalla ja kukkia mietittiin kauan. Lopulta valitsimme muutamasta värikkäästä kukasta mieleisiämme ja jätimme loput hautaustoimiston haltuun.

Pastori tuli meille kotiin suunnittelemaan hautajaisia. Puhuimme toivosta ja valosta ja tapa
uskovaisuudesta. Sanoimme olevamme tapauskoivaisia ja pastori sanoi meidän puhuvan toiveikkaammin kuin moni uskoivaiseksi itsensä mainitseva.

Jos kukkien valitseminen oli vaikeaa, oletin myös hautajaisvirsien valitsemisen olevan vaikeaa. Olimme puhuneet miehen kanssa lasten laulusta: Tiitiäinen, metsäläinen, pieni menninkäinen. Pastori ehdotti meille Järnefeltin Kehtolaulua ja Petri Laaksosen Ota hänet vastaan. Vaikken pidä Petri Laaksosesta, hyväksyin kappaleen, koska pastori sanoi, ettei Petri Laaksonen sitä hautajaisissa laula. Ja laulussa puhuttiin rauhan maasta.

Onneksi pastorilla oli ehdottaa kappaleita valmiiksi. Minulle on musiikki aina ollut tärkeää, mutta musiikki sammui Rauhan kuoltua. Emme olisi saaneet kappaleita valittua, emme mitenkään.
Päätimme, että otamme hautajaisin valokuvaajan. Kenenkään ei tarvitsisi huolehtia kuvaamisesta, vaan kaikki saisivat keskittyä suremaan ja kokemaan hautajaiset sellaisina kuin ne olisivat. Tietenkin valokuvaaja, joka kuvasi Esikoisen 1 vuotiaana, oli raskaana, eikä halunnut tulla. Hänellä oli ehdotettavana kollega, jonka valitsimme.

Muutamaa päivää ennen hautajaisia tajusin, että kai meidän pitäisi tarjotakin siellä jotain. Laitoin tekstiviestin kollegalleni ja saimme hänen kauttaan tilattuta tarjottavat matalalla kynnyksellä. Jotain kaunista meidän prinsessallemme.

Tärkeintä meille oli, että hautajaiset ottaisivat Esikoisen mahdollisimman hyvin huomioon. Tilaisuuden piti olla hänelle helposti lähestyttävä ja sisäistettävä. Ettei hänen tarvitsisi pelätä ja jotta hän ymmärtäisi mahdollisimman paljon. Tai no, miten noin pieni voisi ymmärtää, kun emme ymmärtäneet itsekään. Tuskin ymmärrän vieläkään.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Uusi aika

Muistan Rauhan kahdeksan tunnin elämästä todella vähän, kun olin niin tokkurassa nukutuksesta. Kuoleman jälkeisistä ensimmäisistä päivistä muistikuvat olivat hataroita, mutta kirkkaita.

Muistan sen häpeän tunteen, joka valtiasi minut, kun tajusin, että joudun kertomaan esikoiselle ja vanhemmilleni, että vauva kuoli. Hän ei tule kotiin.
Muistan sairaalahuoneen kellon. Tuijotin vain sekuntiviisaria, se kertoi, että aika kuluu, vaikka minusta tuntui, että se oli pysähtynyt.
Muistan, kun en kyennyt katsomaan ketään silmiin. Olin niin surullinen, kauhuissani ja pelokas.
Muistan, etten halunnut puhua kuin miehelle. Hitsaannuimme yhteen ihmeellisellä tavalla ja lohdutimme toisimme iltaisin hämärässä.
Muistan, kuinka luulin äitini nauravan Rauhan arkun äärellä. Ääni olikin niin tuskaista itkua, etten ollut kuullut sellaista koskaan.
Muistan, etten kyennyt syömään.  Kaikki maut olivat liikaa.
Muistan, kuinka ajattelin, etten koskaan kykene enää mihinkään. Haluan vain maata sairaalan sängyssä. Siitä tulisi minun viimeinen sija.
Muistan, kuinka toivoin, että minä olisin kuollut Rauhan sijaan.
Muistan, kuinka jää ritisi jalkojemme alla, kun lähdimme miehen kanssa sairaalasta kotiin. Kahdestaan.
Muistan, kun lähdimme katsomaan valitsemaamme hautausmaata, jonka olimme kappelin kuvan perusteella valinneet. Matkalla huomasimme, että hautausmaan osoite on Rauhantie.
Muista, kun tulin kotiin ja yöpöydällä oli kirja, jota oli lukenut ennen synnyttämään lähemistä. Kirja oli Rauha on jokainen askel.
Rauhan tiellä. Rauha on jokainen askel.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Kuinka lapseni kuoli

Minulla olisi lukemattomia asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Tähän blogin alkuun haluan sinun kuitenkin kuulevan, kuinka kauhein tapahtui. Miten lapseni kuoli.

Rauhan raskaus sujui hyvin alusta viimeisille minuuteille. Muutama päivä lasketun ajan jälkeen lapsivettä alkoi tihuutella ja meninkin sitten seuraavana päivänä osastolle synntytyksen käynnistykselle. Olin koko ajan hirmu huolissani ja makasin käyrillä vähän väliä. Muutamia yksittäisiä sykkeen laskuja tuli supistuksen jälkeen, mutta niistä ei oltu huolissaan, sillä sellaiset kuuluvat asiaan.  Toisena osastopäivänä todettiin, että mennään synnytyssaliin ja synnytys käynnistetään oksitosiinitipalla. Synnytyssalissa olin onnellinen. Pääsin tänne asti, mikään ei voisi mennä pieleen. Esikoisen synnytyksessä en päässyt edes saliin asti, vaan suoraan hätäsektioon sykkeenlaskujen vuoksi.

Laitoimme Radio rockin soimaan ja rupesimme odottamaan vauvaa. Ehdin saada yhden annoksen oksitosiinia, kun supistuksen jälkeen tuli taas Rauhalle sykkeen lasku. Lääkäri pyydettiin paikalle ja hän rupesi selaamaan edellistä synnytystä,  miksi esikoiselle tuli silloin sykkeenlaskuja. Lääkäri ei löytänyt vastausta. Hän pyysi kätilöä laittamaan pinnin Rauhan päähän, jotta sykkeet saataisiin tarkasti kuulumaan. Kän vessassa. Pinni laitettiin ja lapsivettä tulvi. Ihmettelin, miksi pinni mittaa minun sykettäni, vauvan sykkeenhän pitäisi olla nopeampi. Kuulin vain yksittäisiä tumahduksia.Näin hätääntyneen ilmeen lääkärillä. Minua kääneltiin, sain happea, Rauhan sykkeet eivät korjaantuneet. Minut kiidätettiin hätäsektioon. Paikalla oli kätilö, jonka kanssa olin käynyt puhumassa pelkopolilla. Pelkäsin nimittäin joutuvani hätäsektioon. Sain maskin kasvoilleni ja ehdin ajattelemaan, että kohta saan vauvan syliini ja kaikki on hyvin. Niin kuin viimeksiki .

Kun heräsin, sama lääkäri oli paikalla, itkeneenä. Hän sanoi, että vauva ei varmaan selviä. Minut vietiin katsomaan Rauhaa. Näin vain jalan. Hän oli peitettynä erilaisiin laitteisiin. Meidät vietiin miehen kanssa pois. Mies oli murtunut. Kätilö onnitteli meitä tyttövauvasta ja ihmettelimme, että toipuiko Rauha nyt. Ei hän toipunut.  Miksi tuo ihminen onnittelee, eikö hän tiedä, että lapsemme on kuolemassa? Menimme takaisin vastasyntyneiden teho-osastolle. Meidän piti päättää nimi. Nyt tehtäisiin hätäkaste lapsellemme. Hän sai nimekseen Rauha.

Lääkäri puhui kalvokiinnitteisestä napanuorasta, pH-arvoista, hapenpuutteesta, tuloksista. Tulokset eivät parantuneet, huononivat vain. Lopulta meidän piti päättää, että odotammeko lapsemme kuolemaa hänen ollessa kytkettynä laitteisiin, vai irrotammeko hänet laitteista, jotta hän saa kuolla syliimme. Valitsimme sylin. Kun sain lopulta Rauhan syliini, odotin ihmettä. Että hän avaisi silmänsä ensimmäisen kerran, että hän parkaisisi, että hän hengittäisi. Mutta ei ihmettä tapahtunut. Saimme kahdeksan tuntia rakkaan Rauhamme kanssa. Hän oli niin pehmeä, pieni, kaunis. Niin kaunis. Mies pesi tyttärensä, kääri kapaloon ja laski laatikkoon. Kuljetimme hänet teho-osaston kappeliin. Itse menimme osastolle. Ilman häntä, maailman rakkainta Rauhaa.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Mistä aloittaisin?

Aloitan tästä. Lapseni kuoli 8.3.2016. Ihana, täydellinen, täysin terve ja maailman rakkain Rauha. Rauha kuoli synnytykseen. Nyt haluan kertoa Rauhasta sinulle. Itseni takia, mutta myös sinun takiasi. Jostain syystä olet eksynyt blogiini. Toivon, että et ole kokenut vastaavaa. Ehkä läheisesi on menetänyt lapsen ja etsit keinoja kohdata sureva. Jos kuitenkin olemme kohtalotovereita, haluan, että tiedät, että aika kuluu, vaikka se nyt tuntuu pysähtyneen.

Olen pitkään miettinyt, että blogia voisi olla kiva kirjoittaa, mutta olen ajatellut, ettei minulla ole mitään sanottavaa. En tiedä, onko minulla nytkään sanottavaa, mutta haluan kertoa lapsettomuudesta, lapsen kuolemasta ja elämästä lapsen kuoleman jälkeen. Ehkä se auttaa minua. Ehkä se auttaa sinua. Tulen kirjoittamaan myös asioista jotka pitävät minut järjissään. Ehkä ruuanlaitosta, ehkä joogasta, ehkä mistä vain. En lupaa asettaa blogille tarkkoja rajoja, enkä tarkkaa teemaa. Kuljetaan yhdessä.