Kuolleiden lasten kevätjuhla

Tällä viikolla oli vertaisten kesäjuhla ja ajattelin, että se on Rauhan kevätjuhla. Ei siellä suvivirttä laulettu, eikä todistuksia jaettu. Vaikka jokainen meistä vanhemmista olisi todistuksen ansainnut. Kiitettävä arvosana elämän jatkamisesta julmassa maailmassa. Kiitettävä arvosana lapsen hautaamisesta, vaikkei sellaiseen tilanteeseen pitäisi joutua. Kiitettävä arvosana hengittämisestä.


Kevätjuhlissa oli hauskaa. Toki paljon mieluummin olisi viettänyt kevätjuhlaa kanssasi päiväkodissa tai kerhossa. Mutta tässä tilanteessa, juhlasi olivat parhaat mahdolliset. Sait oman oranssin kynttilän. Sain ajatella sinua arjen kiireessä koko illan ja puhua sinusta. Mielessäni annoin itselleni kympin todistuksen. Olen elänyt ensimmäisen vuoden ilman sinua. Elän edelleen. En musertunutkaan. En  saa laulaa juhlissasi koskaan Suvivirttä, ikävä ei koskaan lopu, mutta elän. Elän sittenkin. Se riittää.




Rauha

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?


Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou’ot muut.


Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.


Eino Leino

Rauha, tuu keinumaan!

Olin esikoisen kanssa puistossa ja kuulin, jonkun kutsuvan sinua, rakkaani. Pyysi sinua keinumaan. Hätkähdin. Olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, että kuulin nimesi jollain toisella lapsella. Ethän toki vielä olisi niin iso, että voisit juoksennella puistossa ja mennä halutessasi keinumaan. Sinulle se ei ole mahdollista. Jollekin toiselle Rauhalle on.


Miten erilainen puistoreissu olisikaan ollut, jos sinä olisit ollut kanssamme? Miten erilaista elämämme olisikaan? Nyt saan siitä vain pieniä aavistuksia, kun joku muu huutaa nimeäsi. Onni läikähti minussa, kun kuulin kauniin nimesi, mutta samalla tulin hyvin surulliseksi. Minä en voi koskaan kutsua sinua. Joku toinen saa viettää päivää puistossa oman maailman rakkaimman Rauhan kanssa.

Mitä kuuluu?

Minusta tuntuu, että minulle ei kuulunut ensimmäiseen vuoteen Rauhan kuoleman jälkeen muuta kuin Rauhan kuolemaa. Toki elämässäni tapahtui muutakin, mutta kaikki tekemiset ja menemiset liittyivät jotenkin Rauhaan. Jatkoin opintoja. Koska en pystynyt olemaan töissäni sen kuormittavuuden vuoksi. Vaihdoin alaa, jota opiskelen. Koska tajusin Rauhan kuoleman myötä, että unelmia täytyy seurata. Kun minulta kysyttiin, mitä kuuluu, kerroin, miten perheemme voi ja mitkä asiat ovat olleet vaikeita Rauhan kuoleman jälkeen. Oikeastaan vuosi elämästäni hautautui pääasiassa surun alle. Kuulumiseni olivat surua ja siihen liittyvää.


Näin jälkikäteen ole huomannut sen, että myös ne ystävyyssuhteet jotka ovat jäljellä, ovat suruni sävyttämiä. Minun kuulumiseni ovat olleet ystävyyssuhteissa pääosassa ja minulla ei ole ollut ystävieni kuulumisista juurikaan käsitystä. Toki niiden ihmisten, joita näkee viikoittain, arkikuulumiset tiedän, mutta syvällisemmät kuulumiset ja voinnit ovat menneet minulta ohi. Harvemmin tapaamien ystävien eroista, sydänsuruista, syntymäpäivistä, haaveista, työstressistä ja asunnon ostoista olen ollut autuaan tietämätön.


Tajuan olleeni paska ystävä. En vain ole kyennyt muuhun. Olen hädin tuskin pystynyt olemaan puoliso miehelleni ja äiti esikoiselle. Ensisijaisesti ole ollut äiti vain Rauhalle. Ymmärrän myös, että ystäväni ovat suojelleet minua kuulumisiltaan. Eivät joko ole halunneet huolestuttaa ja kuormittaa tai ovat pitäneet omia kuulumisiaan vähäpätöisempinä minun kuulumisiini nähden. Nyt alan olemaan siinä kunnossa aidosti, että olen kiinnostunut muiden asioista. Siihen on mennyt yllättävän kauan. Ehkä jonain päivänä pystyn olemaan edes jonkinlainen ystävä.

naisen tehtävät

Jos ajatellaan ikiaikaisia ja puhtaasti biologisia naisen tehtäviä, joihin mies ei pysty, niin raskaaksi tulo ja synnyttäminen ovat sellaisia. Minun naiseuteeni on vaikuttanut todella paljon se, etten ole kyennyt tulemaan kotikonstein raskaaksi niin, että raskaus olisi edennyt loppuun asti. Erityisesti ennen esikoisen syntymää, tunsin oloni täysin hyödyttömäksi. Raskaaksi tulohan on niin yksinkertaista, se onnistuu lähes kaikilta ja se on elämän jatkumisen ehto. Miksei se onnistu minulta? Miten voin olla niin totaalisen maho, että en onnistu raskautumaan?

Sitten se synnytys. Esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla. Tämän jälkeen haaveilin luomusynnytyksestä, mutta tuloksena olikin hätäsektio ja lapsen kuolema. Miten on mahdollista, että lapsia on synnytetty saunassa ja puun alla ja autossa ja lapset jäävät henkiin? Mutta keskellä päivää, yhtenä tiistaina, täydellisessä sairaalavalmiudessa, ei onnistu taaskaan luomusynnytys, eikä hätäsektiokaan auta pitämään lasta hengissä. Miten se on mahdollista?

Ajattelin itsekin, että lopulta synnytystavalla ei ole merkitystä, kunhan saan lapsen syliini. Sektiopettymyksen kestää, kun saa lapsen. Mutta en saanut. Kaikki luonnollinen lapsen saamiseen liittyen, oli luonnotonta. Hormonuhoidot, hätäsektio ja lapsen kuolema.