Suru on ollut suurin tuntemani tunne Rauhan kuoltua. Sen lisäksi olen saanut rypeä kattavassa skaalassa erilaisia rumia tunteita. Yksi suurimmista on ollut ja on viha. Vihan kohteena on vuorotellen jokainen.
Vihaan tätä elämää, jossa lapset kuolevat.
Vihaan sitä, että hoidan hautaa, enkä vauvaa.
Vihaan elämän epäoikeudenmukaisuutta.
Vihaan elämän arvaamattomuutta.
Vihaan sairaalaa.
Vihaan raskaana olevia.
Vihaan vauvoja.
Vihaan lastenvaunuja. Ja etenkin niitä tuplarattaita.
Vihaan Rauhan kuoleman jälkeen tulleita kaksilapsisia perheitä.
Vihaan ihmisiä, jotka saavat kaiken helposti.
Vihaan ihmisiä, jotka eivät ole kohdanneet suruamme.
Vihaan ihmisiä, jotka jatkavat elämäänsä, vaikka minun lapseni on kuollut.
Vihaan ihmisiä.
Vihaan sitä, millaiseksi olen muuttunut.
Vihaan itseäni ja näitä kammottavia tunteita.
Vihaan sitä, miltä näytän nykyisin.
Vihaan sitä, kun en pystynyt pitämään lastani elossa.
Vihaan itseäni.
En ole koskaan kokenut näin lamauttavaa vihaa. En ole koskaan kironnut elämää näin paljon. Viha on niin puristava, että se pelottaa. Itseäni minä sillä vihalla myrkytän ja sen tiedostaminen, tekee vihaamisesta vielä kamalampaa. Olen niin kyllästynyt olemaan vihainen.
Tunnen kanssasi niin samoin. Olen vasta menettänyt poika vauvani .
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Olen pahoillani menetyksestäsi. Toivon sinulle todella paljon voimia surun alkutaipaleelle. Vihan tunteet kyllä laantuvat, mutta niiden ajoittainen voimakkuus voi tuntua pelottavaltakin.
Poista