maanantai 27. tammikuuta 2020

Pitkästä aikaa

En ole luvattoman pitkään aikaan kirjoittanut blogiin, vaikka se on ollut mielessä useinkin. Kysymys ei ole siitä, etteikö Rauha olisi mielessäni päivittäin. Olen miettinyt paljon mitä kirjoittaisin. Paljon sellaista, josta olen ajatellut kirjoittavani, mutta josta en sitten olekaan kirjoittanut. Esimerkiksi töihin paluusta ja surevan kohtaamisesta töissä. Nyt olen palaamassa lopullisesti töihin Rauhan kuoleman jälkeen. Tilanne on kuitenkin täysin eri kuin silloin tuoreimman surun aikaan. Olen saanut kilveksi Kuopuksen. Lapsen, josta työkavereiden on helppo kysyä.

Olen halunnut kirjoittaa siitä, miten en ole saanut sairaalasta Rauhan potilaskertomusta, mutta se prosessi on ollut vuoden vireillä ja edelleen kesken, joten kerrottavaa ei vielä ole.

Itse olen aktivoitunut nyt vapaaehtoistyössä. Olen kouluttautunut Kävyn ja Surevan kohtaamisen hankkeen kautta. Olen löytänyt itseni tilanteista, joissa kuvittelin, etten koskaan ole. Joihin ens koskaan suruni vuoksi pystyisi. Olemme siis olleet Rauhan kanssa hommissa ja Rauhan tarina jatkuu näissä merkityksissä ja siksi blogikin on jäänyt päivittämättä.

Huomaan kuitenkin, että väärä vuodenaika on tulossa. Vaikkei talvea juuri ole ollut, kevään voi jo huomata olevan tulossa. Kevään tulessa, suru muistuttelee itsestään. Väkisinkin palaan niihin alkukevään päiviin, jolloin jää ritisi jalkojen alla ja pitenevät päivät olivat valtavassa ristiriidassa minun mustuuteni kanssa. Onko tämä aika ilman sinua ollut henkäys vai loputtomuus?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti