Olen taas viime päivinä lähipiirini menetyksen vuoksi joutunut nöyrtymään sen äärelle, että elämässä ei ole mitään kohtuutta. Ei reiluutta, eikä hyvyyttä. Se ei valitse tasapuolisesti keneltä se vie ja mitä se vie. Se ei aina viemisen jälkeen tuokkaan hyvää, vaan vie vielä enemmän.
Annetaan vain se, mitä jokainen jaksaa kantaa, ei pidä paikkansa. Jos pitäisi ei olisi lasten hautausmaita, eikä siellä sisarusten hautoja. Salama ei iske kahtaa kertaa samaan paikkaan, ei pidä paikkansa. Kaikki ne totuudet joiden varaan elämänsä on rakentanut murtuvat, kun lapsi kuolee. Pitääkö kääntää toinenkin poski kamalalle, julmalle elämälle? Eikö maahan lyöty saa nousta rauhassa, ennen seuraavaa iskua? Eikö hetken hengähydystä, pientä kohtuutta siinä, keneltä viedään?
Kamala, ruma elämä, mitä järkeä tässä on, jos hyviin tapahtumiin ei voi luottaa? Mitä järkeä on, kun onnen tilalle saakin vain pelkoa, kauhua ja uuden menetyksen? Miksi viet toivon pilkahduksen sieltä, missä sitä eniten tarvitaan? Lopeta, ole kiltti. Olet näyttänyt jo tarpeeksi julmuutta. Anna uusi toivo, edes pienenä, hentona säteenä. Anna ja istuta se surevan sydämeen. Älä enää sitä sammuta. Anna toivon kasvaa ja roihuta aikanaan. Elämä, helli ja lohduta, paranna tekemäsi haavat. Tekisitkö sen, että sinuun voisi taas luottaa? Pyydän. Ole luottamuksen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti