Suremisen vuosi

Kun Rauha kuoli, meille sanottiin, että ensimmäinen vuosi on vaikein. Ja että täytyy käydä läpi kaikki vuodenajat, että suru rupeaa helpottamaan. Minusta noista lausahduksista saa valheellisesti sellaisen käsityksen, että suru on vuoden jälkeen ohi. Tai ainakin minulle nuo lauseet ovat aiheuttaneet paineita, että muun maailman silmissä, minun täytyisi olla jo ennallaan ensimmäisen vuoden jälkeen.

Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta jollain tavalla päästä käsiksi surun käsittelyyn. Ensimmäinen vuosi kului lähinnä toipuessa shokista. Ensimmäisenä vuonna jokainen päivä ja jokainen vuodenaika ja jokainen juhlapyhä piti kohdata ensimmäistä kertaa ilman rakasta lasta ja kuolleen lapsen äidin identiteetillä. Ensinnäkin inhoan termiä "edistynyt surussa", koska siinä alati aaltoileva suru pyritään pusertamaan mitattavaan muotoon ja laittamaan kaikki ihmiset samaan suremisen karsinaan, jossa yksilölliset suremisen tavat ja yksilön elämän historia unohtuu. Mutta niin, kyllä ensimmäisen vuoden aikanakin syvin suru on helpottanut ja surua on saanut työstettyä hallittavampaan muotoon. Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta todella alkaa käsittelemään surua. Lisäksi vuoden jälkeen voin yrittää opetella luopumaan Rauhan kuoleman vastustamisesta ja aloittaa pitkän ja piinallisen hyväksymisprosessin.

Ei ensimmäinen suruvuosi tarkoita, että suremisen pitää olla "paketissa". Vasta vuoden jälkeen tapahtumiin saa vähän perspektiiviä, ja voi tarkastella itseään vuoden takaiseen minään verrattuna. Mutta ei se suru lopu. Enkä minä ole valmis lopettamaan suremista, vaikka syvimmästä surusta olenkin jo rämpinyt eteenpäin. Suru saa seurata mukana kaipauksen kanssa läpi elämän, mutta ei sen aina tarvitse hallita.

Oma kuolema

Olen miettinyt omaa kuolemaani paljon Rauhan kuoleman jälkeen. Alussa halusin itsekin kuolla. Ajattelin, että minun olisi ollut parempi kuolla, jos Rauha olisi saanut elää. En meinannut kestää surua ja tuskaa ja ajattelin, että minun olisi helpompi olla, jos saisin kuolla. Ajatukseni eivät olleet missään tapauksessa itsetuhoisia. Kuolema  vaan tuntui  hyvältä vaihtoehdolta.  Mukavalta pikku boonukselta.

Suurimman shokin jälkeen ymmärsin toki, että minulla on merkitystä elävälle perheelleni. Mies ja esikoinen joutuisivat kärsimään, jos kuolisin. En halunnut, että he joutuisivat kärsimään yhtään. Päätin, että minun on päästä elämään kiinni vahvasti. Heidän takiaan. Myös toive uudesta raskaudesta tuntui vetävän elämään. En voisi saada toista elävää lasta, jos kuolisin. Minun täytyy elää.

Yksi lapsensa menettänyt isä kirjoitti, ettei lapsensa kuoleman jälkeen enää pelkää omaa kuolemaa. Jos pieni poika pystyy kulkemaan kuoleman porttien läpi, kyllä se onnistuu raavaalta mieheltäkin, hän kirjoitti. En myöskään enää pelkää kuolemaa. Pieni, henkäyksen verran elämässä kiinni ollut tyttäreni joutui kuolemaan ja jätti silti niin suuren merkityksen monen elämään. Kyllä minäkin, sitten kun aikani on, voin seurata lastani selkä suorana. Sanotaan, että lapsensa menettänyt äiti kuolee hymy huulillaan. Vaikka haluan elää, enkä todellakaan ole valmis kuolemaan, ei kuolema pelota minua. Ehkä tapaan Rauhan. Ehkä ikävä häntä kohtaan sammuu. Ehkä. Ja edelleen, onneksi elän. Onneksi saan jakaa aikani miehen ja esikoisen kanssa. Onneksi saan elää elämäni ymmärtäen sen arvon. Sinä olet sen minulle opettanut, lintuseni.

Arki jatkuu

Kävin sopimassa töihin paluusta. Palaan samaan paikkaan, samaan työhön ja samaan työyhteisöön. Ainoa, mikä ei ole samaa, olen minä. Kun Rauha kuoli, ajattelin, etten voi koskaan palata työhöni. En koskaan tehdä työtä, josta pidin. En koskaan tulla nähdyksi näin epäonnistuneena ja häpeällisenä. Mutta nyt se päivä tulee. Menen töihin.

Kaksi työkaveria odottivat vauvaa samaan aikaan. Miten voisin osallistua keskusteluun lapsista viime vuonna syntyneistä? Ai, teillä on korvatulehdus? Joo, meillä ei meinaa oikein palaa haudalla ne Rainbown hautakynttilät.

Tulen vastaamaan töissä useita kertoja kysymykseen, mitä kuuluu? Lapseni kuolema on muille jo old news, mutta minulle kuuluu edelleen sitä, että lapseni on kuollut. Toki muutakin, mutta kyllä se määrittää edelleen sitä kaikkea muuta. Tuskin kukaan enää edes kysyy minulta mitään Rauhaan liittyvää, en odota sitä. Tähän asti olen saanut tehdä opintoja omaan tahtiin, nyt päivät ovat muiden määrittämiä. Tuntuu, että töihin paluu erottaa minut Rauhasta. En ole enää siinä lapsen kuoleman jälkeisessä statuksessa, vaan palannut töihin. Arki jatkuu. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

sitruunaperhonen

Rauha kuoli 8.3. Kolme viikkoa hänen kuolemansa jälkeen oli ulkoilemassa metsässä. Polulla viereeni lennähti sitruunaperhonen. Se lensi vierelläni jonkun matkaa, kunnes lensi pois. Ajattelin, että se oli Rauha. Hän tuli tervehtimään maaliskuisena päivänä perhosen muodossa, lumen ollessa osittain vielä maassa.

Kerroin miehelle perhosesta. Hän osti minulle Rauhan hautajaisiin korvakorut, joissa on sitruunaperhosen värinen pisara. Hautajaisten jälkeisenä aamuna esikoinen istui aamupalalla keittiön pöydän äärellä. Hän joi kaakaota nallemukista. Yhtäkkiä esikoinen sanoi, että äiti, minä näin perhosen. Kysyin, siellä mukissako, koska muistelin mukin sisällä olevan jonkun kuvan. Esikoinen sanoi, ettei perhonen ollut mukissa, vaan täällä keittiössä. Kysyin, että missä täällä. Esikoinen sanoi, ettei perhonen enää ollut keittiössä. Kysyin, minkä värinen perhonen oli ja esikoinen kertoi perhosen olleen keltainen. Pikkusisko kävi tervehtimässä.

Sitruunaperhosesta on tullut perheemme symboli Rauhalle. Jos olemme jossain perheenä ja sitruunaperhonen lennähtää paikalle, ajattelen, että Rauhakin tuli paikalle. Esikoinen sanoi juuri eilen pukiessaan keltaisia housuja, että nämä ovat Rauhan väriset housut ja hänen mielestään keltainen on Rauhan väri. Niin minunkin mielestäni. Pienen sitruunaperhosen väri. Onhan se tympeää, että ei saa hoitaa vauvaa, vaan saa lohtua sitruunaperhosesta. Mutta minulle on tärkeää saada juuri siitä lohtua. Se on meidän perheemme tapa.

Vertaistuesta

Heti tukihenkilön löytymisen jälkeen, ymmärsin, että vertainen ymmärtää puhumattakin paljon enemmän. Vertainen ymmärtää selittämättä. Ilmiöt ovat tuttuja.

Halusin heti liittyä Käpy ry:n facebook keskusteluryhmää. Rauhan kuoleman jälkeen poistin oman profiilini facebookista, en vain halunnut enää käyttää elämääni siihen. Loimme miehen kanssa yhteisprofiilin ja pääsin siis Käpyn keskusteluryhmään. Olin aluksi järkyttynyt kaikista keskusteluryhmässä olleista kohtaloista. En koskaan julkaissut Rauhan tarinaa ryhmässä, mutta onneksi muut julkaisivat omia tarinoitaan. Löysin keskusteluryhmästä jollain lailla samankaltaisen kohtalon kokeneita tai samankaltaisilla taustoilla. Otin yhteyttä näihin kolmeen äitiin ja aloimme kirjoitella sähköposteja. Näistä äideistä ja niistä sähköposteista tuli minulle uskomattoman tärkeitä. He pitivät minua pinnalla, heidän kanssaan saimme vaihtaa kokemuksia lapsistamme, joiden kanssa saimme liian vähän aikaa. Oli tärkeää saada jakaa kaikkea koettua.

Hakeuduimme miehen kanssa keväällä Käpy ry:n vertaisryhmään. Ryhmässä oli todella lämmin vastaanotto ja toista arvostava henki. Olen tutustunut ryhmässä upeisiin ihmisiin, jotka ovat joutuneet käymään läpi painajaisen, mutta ovat edelleen elossa. Ovat jatkaneet elämää.

Vertaisuudessa on ihmeellinen voima. Vaikka taustat ovat erilaisia ja lapsen kuolinsyyt erilaisia, lapsen kuolema on niin iso juttu, että yhdistää enemmän kuin erottaa. Ryhmässä minusta ei tunnu oudolta kummajaiselta, eivätkä omat kokemukset ja suhtautuminen ympäröivään maailmaan hulluuden oireelta.

fyysiset oireet

Kun Rauha kuoli, en pystynyt katsomaan itseäni peilistä. En vaan kyennyt näkemään sitä surua silmissäni. En halunnut nähdä itseäni, jos se olisi korostanut entisestään kokemaani tuskaa ja häpeää. En voinut myöskään katsoa ketään muutakaan silmiin, paitsi miestäni. En ketään läheistä, enkä auttajaa. Se on vaikeaa välillä vieläkin, varsinkin jos puhumme Rauhasta. Kai se suru ja myötätunto, joka toisen silmistä välittyy, on liikaa. Vai onko se pelkoa kohdata ne tunteet, joita toisen silmät peilaavat?

En myöskään pystynyt syömään juuri mitään ensimmäisten Rauhan kuoleman jälkeisten viikkojen aikana. Kaikki maut olivat liian voimakkaita, liian suolaisia tai makeita. Ruuan tuoksut olivat liian voimakkaita. Pyörittelin suussani omenan palaa minuuttikaupalla. En vain saanut syötyä. Se tuntui yhden tekevältä, koska minulla ei ollu lastani. Laihduin muutamassa viikossa 11 kg. Iltalehdissä ei mainosteta lapsen hautaamista parhaana tapana päästä eroon raskauskiloista.

Myös radio sulkeutui ja musiikki loppui. Myös kaikki muut äänet olivat liian
kovia. En kuunnellut pitkään aikaan mitään musiikkia. Puhuin lähes kuiskaten ensimmäiset viikot Rauhan kuoleman jälkeen. Mies pyysi, että meille puhuttaisiin hiljaa. En halunnut puhua kenellekäkään ellei ollut pakko. Myös puhelimeni laitoin äänettömälle. En halunnut kuulla edes sen soivan, vaikka toivoin, että joku soittaisi.

Minulla oli myös muita fyysisiä oireita. Henkeä ahdisti, vaikka istuin paikallani. Pulssini oli vain n.50 lyöntiä minuutissa, vaikka raskausaikana se oli ollut n. 90 lyöntiä. Ihan kuin puolet sydämestä olisi lakannut toimimasta. Samaan aikaan vaikka pulssini oli matala, verenpaineeni oli järkyttävän korkea. Alapaine reilusti yli 100 ja yläpaine 200.

Tuntuu näin jälkeen päin, että lapsen kuolema on fyysisesti niin totaalinen menetys, että kaikki aistitkin vastustavat sitä, eivätkä toimi enää samoin kuin ennen. Ei kärsi nähdä, kuulla, haistaa, eikä maistaa. Sydän ei jaksa lyödä, eivätkä keuhkot hengittää. Ihan kuin oma ruumiskin kuolisi lapsen kuoltua. Vain ne piinaavat ajatukset ja musertava suru ottivat vallan moninkertaisesti entiseen elämään verrattuna. Ne täyttivät sen tyhjiön, jonka aistien yliherkkyys aiheutti. Surusta tuli yksi uusi aisti, jonka värittämänä maailmaa katsoo lapsen kuoleman jälkeen.

Kamala, ruma elämä

Olen taas viime päivinä lähipiirini menetyksen vuoksi joutunut nöyrtymään sen äärelle, että elämässä ei ole mitään kohtuutta. Ei reiluutta, eikä hyvyyttä. Se ei valitse tasapuolisesti keneltä se vie ja mitä se vie. Se ei aina viemisen jälkeen tuokkaan hyvää, vaan vie vielä enemmän.

Annetaan vain se, mitä jokainen jaksaa kantaa, ei pidä paikkansa. Jos pitäisi ei olisi lasten hautausmaita, eikä siellä sisarusten hautoja. Salama ei iske kahtaa kertaa samaan paikkaan, ei pidä paikkansa. Kaikki ne totuudet joiden varaan elämänsä on rakentanut murtuvat, kun lapsi kuolee. Pitääkö kääntää toinenkin poski kamalalle, julmalle elämälle? Eikö maahan lyöty saa nousta rauhassa, ennen seuraavaa iskua? Eikö hetken hengähydystä, pientä kohtuutta siinä, keneltä viedään?

Kamala, ruma elämä, mitä järkeä tässä on, jos hyviin tapahtumiin ei voi luottaa? Mitä järkeä on, kun onnen tilalle saakin vain pelkoa, kauhua ja uuden menetyksen? Miksi viet toivon pilkahduksen sieltä, missä sitä eniten tarvitaan? Lopeta, ole kiltti. Olet näyttänyt jo tarpeeksi julmuutta. Anna uusi toivo, edes pienenä, hentona säteenä. Anna ja istuta se surevan sydämeen. Älä enää sitä sammuta. Anna toivon kasvaa ja roihuta aikanaan. Elämä, helli ja lohduta, paranna tekemäsi haavat. Tekisitkö sen, että sinuun voisi taas luottaa? Pyydän. Ole luottamuksen arvoinen.

Parisuhde

Tuntuu oudolta, etten ole kirjoittanut parisuhteestamme lapsen kuoleman jälkeen. Olen miettinyt, miten siitä kirjoittaisin.

Heti Rauhan kuoleman jälkeen, välillämme uskomaton yhteys, täydellinen hitsautuminen. On käsittämätöntä, miten niin tuttuun ihmiseen voi kokea täysin uudenlaista läheisyyttä. Puhuimme pitkään iltaisin hämärässä. Pitelimme toisiamme. Mies jaksoi, kun minä en jaksanut mitään. Mies sai minut näkemään ilon esikoisessa ja siitä mitä meillä kuitenkin on, kun en nähnyt surun syvyydessä mitään, hädin tuskin pysyin elossa. En tiedä pystyinkö juurikaan tukemaan miestä, mutta ainakin hän sanoi, että olen osannut häntä lohduttaa.

Moni on kysynyt minulta, pystymmekö puhumaan miehen kanssa. Minua kysymys on hiukan jopa huvittanut. Kenen kanssa puhuisin kuolleesta lapsestamme, jollen lapsen isän kanssa? Olemme puhuneet Rauhasta paljon. Mutta olemme myös riidelleen Rauhasta.

Ajattelin, että kuollut lapsi ei aiheuttaisi riitoja. Meidän riitamme ovat johtuneet siitä, että emme ole ymmärtäneen toistemme tapaa surra ja olla surematta. Emme myöskään ole aina pysyneet toistemme tahdissa siinä, kuinka elämä jatkuu eteenpäin tai suru tempaa taas mukaansa. Olemme myös riidelleet puhumisesta ja puhumattomuudesta. Kirjoitan myöhemmin enemmän siitä, kuinka olen kokenut erot isän ja äidin suremisessa.

Tämä kaikki on tehnyt meistä ehkä haavoittumamman ja herkemmän pariskunnan. Mutta haavoittuvuus ja herkkyys liittyy enemmänkin muun maailman vaatimuksiin ja kiireeseen. Yhdessä olemme varmaan kasvaneet, en tiedä vahvemmaksiko, mutta ainakin tiiviimmäksi. Haluamme olla yhdessä. Uskon, että pysymme aina yhdessä. Tuomas Juntunen kirjoitti, että kuolleen lapsen huoltajuutta on vaikea jakaa. En usko, että kukaan voi koskaan asettua samalle tasolle kanssani kuin mieheni, jonka kanssa olemme luopuneet lapsestamme ja yhdessä laskeneet hänet hautaan. Enkä haluakaan, että kukaan muu edes pyrkii sille tasolle. Se on meidän tasomme. Meidän omamme, josta katsomme tätä maailmaa. Rikkonaisina, mutta yhdessä. Rakas.

Omituiset ihmissuhteet

Eivät kaikki läheiset, saati kaukaiset ihmiset ole olleet edellisen kirjoitukseni kaltaisia. Jos lapsesi on kuollut ja olet surun alkutaipaleella, varaudu siihen, että ihmiset ovat todella kummallisia. Olin kuullut, että monien lapsikuolemaperheiden tuttavapiiri menee uusiksi. Ajattelin, että meille ei käy niin. No, hyvässä kävi niin, että moni ihminen, joka ei ole kuulunut lähipiiriimme, on osannut kohdata meidät ja tulla lähellä ja muuttunut läheiseksi. Moni läheinen, on kuitenkin, no.. kadonnut tyystin.

Tyypillinen tilanne tuttavieni suhteen on ollut sellainen, että on soitettu tai käyty kerran ja yhteydenpito on loppunut siihen. Tai sitten ei olla oltu missään yhteydessä Rauhaa kuolinviestin jälkeen tai jätetty vastaamatta myöhemmin viesteihini. Minusta saa varmaan katkeran kuvan, kun näitä tällä tavoin ruodin, mutta itse olisin säästynyt monelta itkulta ja mielipahalta, jos olisin tiennyt sen, että ihmiset eivät yksinkertaisesti osaa. Moni sanoo, että en ole ollut yhteydessä, koska en tiedä, mitä sanoisin. Sekin on parempi, kuin lopettaa yhteydenpito kokonaan. Ihan kuin lapsen kuolemassa ei olisi tarpeeksi. Sen lisäksi joutuu luopumaan niin monesta muustakin ihmissuhteesta. Ja jos ei osaa sanoa surevalle mitään, ei tarvitse osata sanoa muuta kuin "otan osaa" tai "olen pahoillani".

Pahinta on se, ettei sanota mitään. Olimme sukujuhlissa noin puoli vuotta Rauhan kuoleman jälkeen ja paikala oli parikymmentä sukulaista. Jännitin tilaisuutta paljon ja sitä, kuinka kestän kaikki osanoton ja pahoittelut. Kestin hyvin. Kukaan ei nimittäin sanonut mitään, eikä ottanut Rauhaa puheeksi kanssamme lainkaan.

Sama tapahtui, kun palasin töihin. Näin monta työkaveria ensimmäistä kertaa äitiyslomalle jäämiseni jälkeen ja näistä työkavereista monikaan ei sanonut mitään. No, töissä olo on luku erikseen, josta kirjoitan myöhemmin.

Nyt osaan suhtautua muihin ihmisiin hiukan armollisemmin, vain hiukan. Läheiset, uskaltakaa olla läsnä surevalle. Tulkaa pois omalta mukavuusalueeltanne ja kohdatkaa. Kohdatkaa usein ja arkisesti. Hiljaisuus ja yksin jääminen on kamalaa. Kun kukaan ei enää soita. Sitä ei meinaa kestää. Puhukaa menetetystä lapsesta. Hän onn vahemmilleen rakas kuolleenakin.

kuolinsyy

Heti Rauhan kuoltua, meiltä kysyttiin, haluammeko, että Rauhalle tehdään ruumiinavaus. Halusimme, koska kuolinsyy oli lopulta epäselvä. Usein, vaikka vauva kärsii vakavastakin hapenpuutteesta, hän selviää. Halusimme tietää, onko olemassa jotain, joka voisi uusiutua. Minulle oli selvää heti Rauhan kuoltua, että haluan yrittää uutta raskautta,joten siksikin halusin tietää kaiken, jolla kuolemaa voisi selittää. Myös mies ajatteli, että jos on olemassa jotain, jolla joku toinen voi välttää saman kohtalon, syy olisi hyvä löytää. Itse en kyennyt moiseen jalomielisyyteen.

Meidät pyydettiin melko pian, muutaman viikon päästä kuulemaan ruumiinavauksen tuloksia. Oli kamalaa mennä melkein heti takaisin sairaalaan ja vastasyntyneiden teho-osastolle. Oli kamalaa huomata, miten vähän muistin paikkoja. Lääkäri otti meidät vastaan ja halasi. Hän kertoi, että ruumiinavauksen tulokset olivat melko selvät. Rauhaan vatsassa, keuhkoissa ja maksassa oli ollut viitteitä bakteerikasvustosta. Lapsiveteni oli menneenä pari päivää, joten Rauhaan oli päässyt joku bakteeri, joka ei ilmoittanut itsestään mitenkään. Ei kuumeen nousuna, ei lapsiveden värjääntymisenä, ei sykkeen sahaamisena, ei mitenkään. Lääkäri sanoi, että hapenpuute yksinään ei välttämättä olisi aiheuttanut kuolemaa, eikä myöskään bakteeri. Yhdessä ne muodostivat Rauha kohtalon. Todella, todella, järkyttävän kamalaa tuuria toisin sanoen.

Minulle kuolinsyyn kuuleminen oli todella suuri helpotus. Vaikka koen syyllisyyttä ja häpeää Rauhan kuolemasta ja kärvistelen niissä tunteissa varmaan kauan, oli helpottavaa, että käytännössä minusta johtumattomat syyt aiheuttivat kuoleman. Vaikka ruumiini ei pystynyt suojelemaan Rauhaa bakteerilta, eikä napanuoran rakenteelliselta poikkeavuudelta, en olisi äitinä voinut tehdä mitään toisin.

Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän tuntuu siltä, että totean asioita jopa kliinisesti ja tunteettomasti. Tämä on vain niin hyvä jäsennyskeino, että yksityiskohdat, tunteet ja sävyt antavat odottaa itseään. Niistä voin kirjoittaa myöhemmin.

Kun isoveli kohtasi pikkusiskon

Heti Rauhan kuoltua, halusimme selvittää, onko suositeltavaa, että esikoinen näkee siskonsa. Siskon näyttämistä suositeltiin ja niin mekin päätimme tehdä, kiirastorstaina. Siihen asti esikoinen oli kysellyt, missä pikkusiskon on ja miksei hän tule kotiin? Olimme kertoneet esikoiselle, että päiväkotipäivän jälkeen, hän näkee pikkusiskon. Yritin kotona valita jotain vaatteita, mutta en saanut mitään valittua. Halusin arkkuun kuitenkin jotain omaa, joten silitin pitsilakanan, jonka kietoisin Rauhan ympärille. Olen surkea silittäjä ja ensimmäiseen lakaanaan tarttui silityslaudasta jotain. Sain hysteerisen kohtauksen, hain toisen lakanan ja silitin ja itkin. Otin pehmokissan mukaan, jos eskoinen haluaisi jättää kissan arkkuun.

Haimme esikoisen päiväkodista ja hän muisti, että pääsee katsomaaan siskoa. Silmät loistaen eskoinen kertoi askarrelleensa siskolle pääsiäismunan, jonka hän haluaa näyttää siskolle. Sydämeni murtui. Yritin selittää, että sisko ei avaa silmiä. Sairaalakappelissa esikoinen meni innoisssaan arkun luo, mutta ymmärsi heti, ettei sisko ole ihan tavallinen vauva, ja hän vakavoitui.  Näimme Rauhan viimeksi kaksi viikkoa aiemmin, vastasyntyneenä. Tässä välissä hänelle oli ehditty tekemään ruumiinavaus ja Rauhan kasvot olivat jo ehtineet muuttua ja vastasyntyneen pyöreys painua. Otimme kuvia, peittelin Rauha lakanaan ja silittelimme pientä. Lauloimme. Eskoinen meinasi antaa kissan siskolle, mutta tuli kuitenkin toisiin ajatuksiin ja halusikin pitää kissan itsellään. Lopulta esikoinen auttoi miestä ruuvaamaaan arkun kannen kiinni. Näky oli lohduton ja koin epäonnistumista siitäkin, että joudun laittamaan lapseni tuollaiseen tilanteeseen.

Lopulta esikoinen alkoi tulla levottomaksi ja päätimme lähteä. Hautaustoimisto kuljettaisi Rauhan hautausmaan kapeliin hautajaispäivänä. Jo toista kertaa lähdimme sairaalasta ilman Rauhaa.

Minua on jäänyt vaivaamaan, etten valinnut Rauhalle vaatteita, enkä pukenut häntä. Minua jäi vaivaamaan, etten tiedä, mitä Rauhalla oli päällä. Olisin toivonut, että meitä olisi kannustettu pukemaan Rauha. Nyt meiltä vain kysyttiin, onko meillä mitään omia vaatteita Rauhalle. En tiedä, olisinko kyennyt pukemaan pientä, mutta olisi ainakin yksi kiirastuli vähemmän, jota vatvoa.

Hautajaisten suunnittelu

Me halusimme  Rauhan siunaamaan pastorin, joka kastoi myös esikoisemme. Hän on entinen työkaverini ja hänen oli tarkoitus myös kastaa Rauha. Kasteen teki sairaalapastori ja meille tuttu pastori sai hänet haudata.

Arkun ja hautajaiskukkien valitseminen oli kamalaa. Miehelle oli tärkeää saada juuri tieynlainen arkku ja tietynlaiset rypytykset. Tietynlaiset kukat. Hänen prinsessalleen. Mies mittaili arkkua mittanauhalla ja kukkia mietittiin kauan. Lopulta valitsimme muutamasta värikkäästä kukasta mieleisiämme ja jätimme loput hautaustoimiston haltuun.

Pastori tuli meille kotiin suunnittelemaan hautajaisia. Puhuimme toivosta ja valosta ja tapa
uskovaisuudesta. Sanoimme olevamme tapauskoivaisia ja pastori sanoi meidän puhuvan toiveikkaammin kuin moni uskoivaiseksi itsensä mainitseva.

Jos kukkien valitseminen oli vaikeaa, oletin myös hautajaisvirsien valitsemisen olevan vaikeaa. Olimme puhuneet miehen kanssa lasten laulusta: Tiitiäinen, metsäläinen, pieni menninkäinen. Pastori ehdotti meille Järnefeltin Kehtolaulua ja Petri Laaksosen Ota hänet vastaan. Vaikken pidä Petri Laaksosesta, hyväksyin kappaleen, koska pastori sanoi, ettei Petri Laaksonen sitä hautajaisissa laula. Ja laulussa puhuttiin rauhan maasta.

Onneksi pastorilla oli ehdottaa kappaleita valmiiksi. Minulle on musiikki aina ollut tärkeää, mutta musiikki sammui Rauhan kuoltua. Emme olisi saaneet kappaleita valittua, emme mitenkään.
Päätimme, että otamme hautajaisin valokuvaajan. Kenenkään ei tarvitsisi huolehtia kuvaamisesta, vaan kaikki saisivat keskittyä suremaan ja kokemaan hautajaiset sellaisina kuin ne olisivat. Tietenkin valokuvaaja, joka kuvasi Esikoisen 1 vuotiaana, oli raskaana, eikä halunnut tulla. Hänellä oli ehdotettavana kollega, jonka valitsimme.

Muutamaa päivää ennen hautajaisia tajusin, että kai meidän pitäisi tarjotakin siellä jotain. Laitoin tekstiviestin kollegalleni ja saimme hänen kauttaan tilattuta tarjottavat matalalla kynnyksellä. Jotain kaunista meidän prinsessallemme.

Tärkeintä meille oli, että hautajaiset ottaisivat Esikoisen mahdollisimman hyvin huomioon. Tilaisuuden piti olla hänelle helposti lähestyttävä ja sisäistettävä. Ettei hänen tarvitsisi pelätä ja jotta hän ymmärtäisi mahdollisimman paljon. Tai no, miten noin pieni voisi ymmärtää, kun emme ymmärtäneet itsekään. Tuskin ymmärrän vieläkään.