sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Pelko

Pelkäsin koko Rauhan raskausajan, että jotain pahaa tapahtuu. Lähinnä pelkäsin lapsen menettämistä. Sitten se tapahtui. Pelkoni kävi toteen. Se tuntuu minusta todella irvokkaalta. Se tuntuu myös siltä, että olen itse manannut lapseni kohtalon. Ihan kuin olisin saanut sen aikaan ajatuksillani.

Rauhan kuoleman myötä olen ruvennut pelkäämään käsittämättömän paljon. Pelkään niin monia asioita, etten ole ymmärtänytkään, että näin monia asioita voi pelätä. Lisäksi olen ruvennut pelkäämään pelkäämistä. Entä, jos pelkoni konkretisoituvat taas? En luonnollisestikaan uskalla luetella tähän kirjoitettuun muotoon mitään pelkojani.

Kun esikoinen syntyi, olin hysteerinen ja hänestä huolissaan. Kävin pari kertaa neuvolapsykologilla ja hän sanoi, että lapsen kuolema on todella harvinaista. Hän sanoi, että jos kaikki vauvat laitettaisiin riviin ja ne lapset, jotka kuolevat ovat rivissä murto-osa. Se, että lapsen kuolema osuu kohdalle, on siis todella epätodennäköistä. Lohduttauduin silloin tuolla ajatuksella. Nyt tapaan samaa neuvolapsykologia. Hän ei luonnollisesti muistanut tuota keskustelua. Hän kysyi, mikä minua on aiemmin lohduttanut pelkojeni kanssa. Kerroin tästä vuosien takaisesta keskustelustamme. Psykologi vaikeni. Täytyy keksiä muita keinoja.

Se, että pelkää kaikkea, on todella uuvuttavaa. Aivan kuin eläisi viimeistä päivää ja hetkeä niin, että jokainen kohtaaminen voi olla viimeinen. Perusturvallisuus on kadonnut ja tunne siitä, että elämä kantaa haihtunut kaukaiseksi muistoksi. Kun pelkäämisen päälle lisää vielä sen, että pelkää pelkojaan ja tunteen, että voin ajatuksillani muuttaa pelot todeksi, on elämä todella kuormittavaa. Kun on menettänyt jo niin paljon, ajatus ei ole, että minulta ei varmaan enää viedä mitään, vaan pikemminkin, mikä vastoinkäyminen seuraavaksi kohtaa. Luottamuksen rakentaminen elämään on vaikeaa. Se on kovaa työtä, josta en yksin selviä millään.


2 kommenttia:

  1. Minä myös pelkäsin osan raskausajasta lapsen kuolemaa. Heti kun lopetin syntymän jälkeen pelkäämisen . Lapseni kuoli. Minä taas ajattelin sen johtuvan siitä kun lakkasin pelkäämästä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi. Otan osaa lapsesi kuoleman vuoksi. Minuata tuntuu, että pelko on niin voimakas tunne, että itseään syyttää sekä pelkäämisestä että pelkäämättömyydestä. "Kun pelkäsin, näin kävi" tai "kun en pelännyt ja varautunut pahimpaan, olin ylimielinen ja minua rankaistiin"

    VastaaPoista