Minun on tehnyt mieli kirjoittaa jo pidempään niistä asioista, jotka ovat auttaneet minua, vieneet eteenpäin ja saaneet ottamaan pienen otteen elämästä. Nyt ei kuitenkaan ole sen aika. Minulla on ollut niin tympeitä viikkoja monta peräkkäin, että en oikein jaksa löytää iloa mistään. Tänään on tasan kuukausi Rauhan ensimmäiseen syntymäpäivään. Kävin viemässä haudalle kynttilöitä ja tuijottelin taivaalle. En minä tällaista pyytänyt, en todella. Elämä on epäreilua, mutta miksi sen piti olla juuri meidän kohdalla näin helvetin epäreilua ja kohtuutonta? Lapsen kuolema on Suomessa äärettömän harvinaista, mutta meidän kohdallle se sattui sadan prosentin varmuudella. Juuri meidän pienen tuhansista vuosittain syntyvistä lapsista täytyi mennä.
"Jos sykkeet ei tämän jälkeen nouse, mennään sektioon ja se on sitten hätä". Tämän lauseen kuulen uudelleen ja uudelleen ja nään ulkopuolisin silmin, kuinka minut viedään. Olisiko minun pitänyt tietää, että näin käy? Olisin voinut estää kaiken tapahtuneen vaatimalla suunniteltua sektiota. Millä perusteella ja miksi olisin? Entiedäentiedäentiedä! Mutta olisihan minun äitinä pitänyt jotain aavistaa. Olisiko?
Aina, kun minulle tulee huonoja päiviä ja viikkoja pyörittelen mielessäni "olisihan minun pitänyt tietää"-ajatukset, vihan kaikkia onnellisia ihmisiä kohtaan, vihan kaikkia meidät hylänneitä ihmisiä kohtaan, kauhun töihin paluuta kohtaan ja miljoona pelkoa, joita en uskalla luetella. Inhoan sitä, kun ajatukset eivät jätä rauhaan ja ne pyörivät päässä uudelleen ja uudelleen, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Vuodesta toiseenkin?
Entä jos jään tällaiseksi, ihmiseksi, josta valo on kadonnut? Tuijotan eteeni, enkä sano mitään. Itken. Vihaan. Kadehdin. Katkeroidun. Inhoan itseäni. Enkä välitä itsestäni. Entä jos nämä ajatukset eivät jätä rauhaan? Entä jos ote elämästä lipeää joka kerran, kun suru tempaisee mukaansa. Entä jos muutun ihmishirviöksi?
Ja toisaalta. Suru on ainoa asia, joka minulla on rakkaasta Rauhasta jäljellä. Haluanko edes siitä eroon?
Itsekkin lapset menettäneenä tiedän, että suru on uusi matkakumppanimme kaipauksen lisäksi ja se ei häviä koskaan. Eikä niistä tietyllä tavalla haluakkaan eroon....Enkelipoika-10 ja enkelityttö -16
VastaaPoistaKiitos kommentistasi ja kiva, kun olet käynyt lukemassa blogiani. Olen todella pahoillani, että olet joutunut menettämään kaksi lasta. Meidän tyttömme ovatkin lentäneet enkeleiksi samana vuonna. Niin, itse olen ainakin ajatellut, että ei surusta tarvitse päästä eroon. Toki se on välillä taustalla, mutta aina se näyttäytyy jotenkin ja tulee esiin toisten lapsiuutisissa ja erilaisissa yllättävissäkin tilanteissa.
VastaaPoistaYli 13 vuoden avioliiton aikana en voinut synnyttää, minulla on keskenmeno, vaikka tulisin raskaaksi, kaikki lääkärit eivät voineet auttaa minua, kunnes siskoni ohjasi minut tohtori DAWNin luo, joka auttoi minua ja tulin raskaaksi ja nyt minä sinulla on kaunis tyttövauva,
VastaaPoistaHän auttaa myös monia ystäviäni, jotka ohjasin hänelle, tohtori DAWN on siunaus jokaiselle, joka ottaa häneen yhteyttä,
*Jos haluat tulla raskaaksi.
*Jos haluat lopettaa keskenmenon. *raharituaali ilman ihmisuhreja.
*Jos haluat saada takaisin rakastajasi.
*Jos haluat miehesi/vaimosi takaisin.
*Jos haluat saada takaisin varastetun omaisuutesi tai rahasi.
*Jos haluat hoitaa minkä tahansa sairauden,
Ota häneen yhteyttä WhatsAppissa: +2349046229159