Kun Rauha kuoli, ajattelin melkein heti, että tämä ei voi jäädä tähän. Uudelleen äidiksitulokokemukseni ei voi päättyä lapsen kuolemaan. Minun täytyy saada elävä vauva. Mies ollut sitä mieltä, että hänelle riittäisi kaksi lasta, esikoinen ja Rauha. Mutta kyllä hänkin on ruvennut haaveilemaan elävästä vauvasta, kun aikaa on kulunut.
Ajattelin, että olen huono äiti ja koin syyllisyyttä siitä, että ajattelin heti uutta raskautta, vaikka Rauhaa ei oltu vielä edes haudattu. Häpesin ajatusta. Miten voin orientoitua jo tulevaan, niin pian lapsen menettämisen jälkeen? Onneksi kuitenkin tukihenkilöni sanoi, että toive on kuuluu asiaan ja että hän ei tuntenut yhtään vauvan menettänyttä, joka ei olisi toivonut uutta raskautta mahdollisimman pian. Vauvanhoitokaipuu on fyysinen. Koko keho odottaa vauvaa. Tarve tuntuu aivan alkukantaiselta. Järki sanoo, että kannattaako altistaa itseään raskaudelle ja pelolle. Päällimmäisenä tunteena on pohjaton suru ja kaipuu menetettyä lasta kohtaan. Mutta uusi raskaus näyttäytyy toivoa tuovalta asialta ja tuo jonkun ajatuksen tulevaisuudesta.
Me emme ole voineet edes ajatella uutta raskautta ensimmäiseen vuoteen sektiohaavan vuoksi. Nyt kun vuosi rupeaa olemaan täynnä, toive raskaudesta ei ole enää niin painostava, pakkomielteinen ja alkukantainen. Rinnalle on noussut pieni sopeutuminen siihen, että lapseni on kuollut ja tällainen perheeni on nyt. Totuttelu kuolleen lapsen äitinä olemiselle. Voimakkaana on noussut myös pelko. Tietenkin kohdallamme lapsettomuustausta mietityttää, miten tulemme onnistumaan? Nyt kun fysiikan puolelta uusi raskaus voisi olla mahdollinen, henkinen puoli alkaa jarruttaa.
Miten kaiken voi jaksaa uudelleen? Kaiken alusta asti? Kun kerran on jo päässyt tässä kamppailussa maaliin ja palkinto on viety väkisin käsistäni. Miten kamppailuun voi jaksaa lähteä uudelleen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti