perjantai 5. toukokuuta 2017

Suremisen vuosi

Kun Rauha kuoli, meille sanottiin, että ensimmäinen vuosi on vaikein. Ja että täytyy käydä läpi kaikki vuodenajat, että suru rupeaa helpottamaan. Minusta noista lausahduksista saa valheellisesti sellaisen käsityksen, että suru on vuoden jälkeen ohi. Tai ainakin minulle nuo lauseet ovat aiheuttaneet paineita, että muun maailman silmissä, minun täytyisi olla jo ennallaan ensimmäisen vuoden jälkeen.

Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta jollain tavalla päästä käsiksi surun käsittelyyn. Ensimmäinen vuosi kului lähinnä toipuessa shokista. Ensimmäisenä vuonna jokainen päivä ja jokainen vuodenaika ja jokainen juhlapyhä piti kohdata ensimmäistä kertaa ilman rakasta lasta ja kuolleen lapsen äidin identiteetillä. Ensinnäkin inhoan termiä "edistynyt surussa", koska siinä alati aaltoileva suru pyritään pusertamaan mitattavaan muotoon ja laittamaan kaikki ihmiset samaan suremisen karsinaan, jossa yksilölliset suremisen tavat ja yksilön elämän historia unohtuu. Mutta niin, kyllä ensimmäisen vuoden aikanakin syvin suru on helpottanut ja surua on saanut työstettyä hallittavampaan muotoon. Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta todella alkaa käsittelemään surua. Lisäksi vuoden jälkeen voin yrittää opetella luopumaan Rauhan kuoleman vastustamisesta ja aloittaa pitkän ja piinallisen hyväksymisprosessin.

Ei ensimmäinen suruvuosi tarkoita, että suremisen pitää olla "paketissa". Vasta vuoden jälkeen tapahtumiin saa vähän perspektiiviä, ja voi tarkastella itseään vuoden takaiseen minään verrattuna. Mutta ei se suru lopu. Enkä minä ole valmis lopettamaan suremista, vaikka syvimmästä surusta olenkin jo rämpinyt eteenpäin. Suru saa seurata mukana kaipauksen kanssa läpi elämän, mutta ei sen aina tarvitse hallita.

4 kommenttia:

  1. Hei Ulla. Olen lukenut kaikki tekstisi ja niin monessa kohtaa olen samaa mieltä. Niinkuin tuosta vuoden suruajastakin. Itse koin pojan kuoleman jälkeen, että se toinen joulu oli paljon vaikeampi kuin ensimmäinen. Siksi juuri, kun ensimmäisenä jouluna menetys oli liian lähellä eikä pystynyt juuri muuta ajattelemaan. Kolmas joulu oli sitten jo helpompi. Ja yhdyn siihen mitä minulle joku sanoi, että kolmen vuoden päästä helpottaa ja asian on myös hyväksynyt. Nyt käyn tuota samaa läpi tytön lähdön jälkeen. Juuri ohitettu ensimmäinen syntymäpäivä kuolemanjälkeen ja kohta kuoleman vuosipäivä...ja niin vaikea käyttää sanaa kuolema, kun uskon vahvasti, että lapseni ovat enkelinä taivaassa. Ovat siis lähteneet tästä ajasta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että olet lukenut tekstejäni ja olet voinut samaistua niihin. Lohdullista kuulla, että kolmessa vuodessa voi olla jo helpompaa niin surun kuin lapsen menetyksen hyväksymisessä. On kohtuuttoman epäreilua, että joudut käymään tämän kaiken läpi uudelleen. Toivon sinulle todella voimia. Ja ihanaa, että uskot lastesi olevan enkeleinä. Minusta se on myös lohdullinen ajatus. Toisaalta ajattelen myös, että Rauha elää sydämessäni koko ajan.

      Poista
    2. Elämä kyllä tuntuu joskus epäreilulta, mutta olen myös oppinut ajattelemaan/ uskomaan, että kaikella on tarkoituksensa.
      Totta, että lapset elävät sydämessäni ja muistoissani. Poikani sain pitää luonani 14 vuotta ja tytön 5 vuotta. Siinä vuosiin mahtuu paljon kauniita ja hyviä muistoja vaikka myös huolta lapsen sairaudesta ja voinnista.
      Voimia myös sinulle ja perheellesi.

      Poista
  2. Lastesi elämällä on varmasti ollut tarkoitus ja suuri merkitys. Ja ihanaa, että voit palata lämpimiin muistoihin lapsistasi. Toivottavasti ne tuovat voimaa. Lapsen sairauteen liittyvä huoli on varmasti myös lisännyt kuormitusta, josta olet joutunut selviytymään. Minua auttaa jaksamaan, kun ajattelen, että Rauhan elämän tarkoitus ei voi olla, myös minun elämäni loppuu ja vaivun vain suruun.

    VastaaPoista