Kun Rauha kuoli, hän oli minulle pitkään tärkein ihminen. Olin ensisijaisesti vain Rauhan äiti, ajattelin häntä taukoamatta ja surin. Mieleeni ei mahtunut mitään muuta. Mies pyöritti arjen toimintaa ja touhusi esikoisen kanssa. Minä vain tuijotin eteeni näkemättömin silmin ja itkin, mutta mies leikki, nauroi ja riehui esikoisen kanssa.
Kun kesä tuli, olimme esikoisen kanssa kaksi kuukautta lomalla päiväkodista ja töistä. Mies teki pitkiä työpäiviä ja ajattelin, että esikoinen saa nyt vähän äitiä takaisin. Kuitenkin olin koko ajan väsynyt ja surullinen, olihan Rauhan kuolemasta vasta neljä kuukautta.
Kun arki taas kesän jälkeen jatkui, mies jatkoi esikoisen kanssa puuhastelua ja minä uppoduin kotitöihin. Laitoin ruokaa ja leivoin, enkä osallistunut muun perheen puuhiin. En osannut, enkä halunnut leikkiä. Tuudittauduin siihen, että minä en ole ihminen, joka leikkii lapsen kanssa, vaan teen muita juttuja. Ehkä en sitten lopulta tehnytkään. Hautauduin omiin hommiini ja ajtuksiini ja samalla muutuin ulkopuoliseksi omassa perheessäni.
Kuvittelin, että olen jo samanlainen kuin ennen, mutta huomasinkin, että esikoinen kääntyy ensisijiasesti miehen puoleen. Esikoinen ei ilahtunut, kun hain häntä päiväkodista, vaan rupesi itkemään ja juoksi karkuun. Kun yritin leikkiä, esikoinen ei halunnut, että tuöen mukaan. Hän ei halunnut, että minä luen iltasatua. Hän halusi isin. Ihan kuin olisimme taas olleet samassa tilanteessa, kun Rauha kuoli.
Minua on lohdutettu sillä, että ainakin lapsi saa kokemuksen minulta siitä, millaista on olla syvästi surullinen ja nousta surusta. Ainakin hän oppii, että erilaisia tunteita on. En minä olisi halunnut ensisijaisesti sellaista oppia lapselleni antaa. Olisin halunnut, että hänellä on naurava ja iloinen äiti. Olisin halunnut, että hänellä on huoleton lapsuus. En olisi halunnut tuntea, että ajoittain en kuulu perheeseeni, vaan kuulun yhteen vain kuolleen tyttäreni kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti