Olen kirjoittanut ihmissuhteista jonkun verran. Yhdestä ihmissuhteista en ole, sillä se ollut niin kipeä aihe. On toki edelleen, mutta nyt asia on saatu jonkinlaiseen päätökseen.
Paras ystäväni oli raskaana, kun Rauha kuoli. En osannut, enkä halunnut kohdata hänen raskauttaan ja pidin silloin hänen yhteydenpitoaan ja tukeaan riittämättömänä. Ystäväni lapsen syntymä ajoi meidät lopulliseen välirikkoon. En vain halunnut kohdata hänen vauvaansa. Lisäksi minulla oli sellainen kokemus, ettei hän kohdannut minua Rauhan kuoltua. Ei ollut mahdollisuutta näyttää valokuvia, emme käyneet haudalla, emme käyneet läpi tapahtumia uudelleen ja uudelleen, emme keskustelleet elämän tarkoituksesta. Ei minulla ollut voimia pyytää, eikä hän osannut tarjoutua.
Otin häneen yhteyttä nyt vuoden jälkeen ja päädyimme laittamaan ystävyytemme hyllylle.
Olen ollut myös tästä asiasta todella surullinen. Nyt minun maailman rakkaimman Rauhan kuolemasta aiheutuneen surun rinnalle jää myös suru menetetystä ystävyydestä. Syyllisyys, etten osannut paremmin. Mutta myös suru menetetystä yhteisestä tulevaisuudesta. Esikoisella ei ole enää kummia. Minulla ei ole sitä ihmistä, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Ei ole enää sitä ainoaa ystävää, johon tukeutua täysin ja joka tuntee minut läpikotaisin. Ei ole enää sitä ihmistä, jonka kanssa voisimme vanhoina muistella nuoruuttaamme. Menetin hänetkin. Luovun hänestäkin.
Todella ikävää, että et olet saanut ystäväsi kanssa asioita sovittua. Harmittaa vietävästi sinun puolesta ettei ymmärrys häneltä ole riittänyt :/ tiedän kyllä mitä tarkoitat, minun ystäväni myös oli samanaikaan raskaana, viikon väli lasketuilla ajoilla. Yhteydenpito katkesi miltei kokonaan kun minä en voinut heitä kohdata ja hän ei tiennyt mitä sanoa. Nyt kun näimme pitkästä aikaa tuntui kuitenkin erittäin hyvälle, ainut mikä itseäni harmittaa on etten pysty kuuntelemaan vauva-arjesta enkä näkemään hänen vauvaansa. Tuntuu ettei ystävyys ole vastavuoroista... mut.ehkä taas joskus. Jospa tekin taas joskus <3
VastaaPoista