Kuulumisia

Blogi on ollut hiljainen pienimmän siskon synnyttyä. Ei siksi, etteikö minulla olisi kirjoitettava. En vain jotenkin osaa aloittaa. Tämä teksti on sekava sepustus kaikkea lähiaikoina tapahtunutta ja luultavasti palaan näihin asioihin syvemmin ja lähemmin.

Tuo pieni onni, joka vieressäni tuhisee, on suuri ihme, ihme kerrassaan. Miten paljon, noin pieni ja avuton ihminen voi korjata ja parantaa. Miten paljon opettaa, sanomatta sanaakaan. Ja miten paljon saada kaipaamaan.

Vauvan myötä perheemme varmaan vasta lopulta ymmärsi, mitä menetimme Rauhan myötä. Hänen kuolemansa vei mukanaan niin paljon, ettei sitä voi edes kuvitella. Esikoinen on ruvennut puhumaan, että Rauha asuu mummolassa ja haemme hänet sieltä pois tai imetään Rauha jätti-imurilla takaisin kotiin. Mutta kyllä esikoinen pelkää myös hän kyselee viikoittain, joskus päivittäisiin, että entä jos. Entä jos uudelleen. Mitä sitten tapahtuu? Toki pelkään minäkin. Ja pelkää mieskin. Vien päässäni mantraa, että esikoinen ja vauva saavat elää pitkän ja hyvän elämän.

En ole kokonaan ehjä, tuskin koskaan olen. Mutta olen tajunnut, että olen myös omalla käyttäytymiselläni ajanut ihmisiä pois. Olen laittanut itseni erityiseen asemaan Rauhan kuoleman jälkeen ja oikeuttanut tällä asemalla itseltäni välinpitämättömän ja armottoman asenteen. Olen tehnyt juuri niin, kuin en en olisi toivonut. Olen käärinyt itseni katkeruuteen. Nyt niitä kääreitä on aika aukoa. On aika nöyrtyä. On aika käyttää Rauhalla saatua lahjaa. Lahjaa, joka on täynnä rakkautta. Lahjaa, joka riemuitsee elämästä ja arvostaa sitä. Lahjaa, joka opettaa elämään hetkessä onnellisena. Lahjaa, joka osoittaa, että nyt on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä ja muuttaa sitä toivotunlaiseksi. En olisi varmaan hetkeen ymmärtänyt näitä asioita ilman Kuopusta. Se on hänen lahjansa minulle. Ihanaa ajatella, että minun pienet tyttöni opettavat minua. Ja esikoinen antaa käytännön harjoituksia päivittäin.