Kuopuksen syntymä sai minut tajuamaan, että odotin parhaalta ystävältäni paljon, mutta kuitenkin systemaattisesti torjuin kaikki hänen lähestymisyrityksensä. Halusin hänen olevan lähellä, mutta työnsin häntä käytökselläni ja katkeruudellani kauemmas. Olin kateellinen hänen raskaudestaan ja vauvastaan. Ymmärrän nyt, että tottakai ystävä suojelee itseään ja lastaan minun vihaltani. Ei hän halunnut altistaa itseään ja vauvaonneaan minun kohtuuttomille vaatimuksilleni. Toimin silloin väärin, mutten osannut toimia muutenkaan. Rauhan kuolema oli niin suuri järkytys ja repi minut palasiksi. Ja toisaalta, kuinka olisimme osanneet yhdistää vauva-arjen ja kuolleen vauvan arjen? Kontrasti oli liian suurin. Ajattelen, että olimme myös liian surullisia olemaan ystäviä.
Otin ystävääni yhteyttä ja tapasimmekin. Yritämme nyt pienin askelin edetä ja tunnustella, onko meistä ystäviksi. Itse tunnen keväisen kuplivaa onnea ja huimaava innostusta tästä yrityksestä. Saanko hänet sittenkin takaisin? Voisinko luopumisen jälkeen saada jotain takaisin? Olen ollut niin onnellinen, kun olen saanut puhua hänen kanssaan Rauhasta ja miten hän on kokenut kaiken.
Tiedän, että tehtävää on paljon, mutta se ei pelota minua. Tärkeiden asioiden eteen olen valmis. Niin kuin eräs ystäväni sanoi, että vaikeiden asioiden eteen on tehtävä paljon töitä ja mahdottomien asioiden vielä hiukan enemmän. Enkä todellakaan näe ystävyyttämme mahdottomana asiana. Mahdollisuutena minä sen näen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti