Musiikki on ollut minulle aina tärkeä osa elämää. Olen soittanut pienestä tytöstä saakka ja kuunnellut paljon musiikkia ja käynyt keikoilla. Kun Rauha kuoli, tavallinen puheäänikin kuullosti liian kovalta. En voinut kuvitellakaan kuuntelevani musiikkia. Auton radiota en voinut kuunnella lainkaan, sillä koskaan ei tienyti, mikä kappale tulisi; missä muruseni on tai lautturi esimerkiksi ja saisi aikaan hillittömän itkukohtauksen.
Nyt olen pikkuhiljaa löytänyt musiikkia takaisin. Radiota en kuuntele edelleenkään, enkä juurikaan levyjä. Musiikki ei enää säväyttää samalla lailla kuin ennen. Ei ole hyviä biisejä, ei tule kylmiä väreitä. Mutta vauvalle laulan. Ostin ukulelen, jota opettelin soittamaan ja olen nyt soyellusoja laulellut. Entisiin soittimiin en tunne vetoa ja ne pölyttyvät edelleen nurkissa. Keikoilla en ole enää käynyt, eivätkä bändit kiinnosta. Jotain rakkaasta harrastuksestani olen saanut takaisin, osa on lentänyt ainaki hetkeksi pois Rauhan mukana.
Nykyisin, kun arki tuntuu asettuneensa uomiinsa, välillä ajattelen, että olen samanlainen kuin ennenkin, ennen Rauhan kuolemaa. Mutta en minä ole. Osa minusta vielä sopeutuu ja tottuu siihen uuteen normaaliin. En tiedä, muuttuuko suhteeni musiikkiin vielä. Toisaalta voin ahatajat, että musiikkiin totuttelu on minun ja Rauhan laatuaikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti