Haavoja

Minulla olisi sata asiaa, joita haluaisin teille kirjoittaa. Taukoa kirjoittamisessa on ollut luvattoman kauan.

Elämä on ihanaa. Arki sujuu hyvin. Välillä Rauhan kuolema tuntuu kaukaiselta painajaiselta. Silti haavat aristavat päivittäin.

Esikoinen kyselee, että entä jos vauvalle käy samoin kuin Rauhalle. Häntä pelottaa. Yritän vakuutella, että yleensä vauvat eivät kuole. Minä viritän kätkythälyttimen joka yö. Jos kuopuksella on nuha, menemme lääkäriin hyvin herkästi. Uskallammeko lähteä mummolaan, koska siellä ei ole yliopistollista sairaalaa? Entä mökille, sieltä emme pääse lääkäriin edes kohtuullisessa ajassa, jos jotain sattuu? Soitan terveyspalveluiden neuvontaan, milloin mistäkin. Itku kurkussa varaan lääkäriajan, koska minua pelottaa, että vauvalla tai esikoisella on joku hätänä. En halua, että vauva laittaa suuhun muiden vauvojen leluja. Yritän rentoutua ja hengittää. Kun mies on väsynyt töissä, hän herkistyy ja ajattelee Rauhaa useammin. Meillä voisi olla kotona kaksi ihanaa tyttöä.

Vaikka olen äärimmäisen onnellinen, pelko ja ahdistus varjostaa päiviäni. Tiedän, ettei elämää voi pelätä. Turvallisuuden tunne horjuu helposti, mutta onneksi aika on auttanut sen verran, että pelko väistyy nopeammin. Katson vauvaa. Keskityn häneen. Hän on niin hieno, täydellisen ja hyvävointinen. Hänellä ei ole hätää. Katson esikoista. Kuinka täynnä elämää hän onkaan! Niin viisas, niin herkkä. Katson Rauhan kuvaa ja olen niin kiitollinen, että hän tuli. Olen saanut niin paljon. Ennen esikoista oli epävarmaa, saammeko koskaa lasta. Olemme saaneet kolme ihanaa pientä. Olemme saaneet paljon.