Ajattelin juuri, että vasta äskenhän minä julkaisin edellisen blogitekstin. Sitten huomasinkin, että lähes puoli vuotta on kulunut. Aika on niin ihmeellinen. Rauhan kuolinvuotena tuntui, että iaka ei olisi kulunut ollenkaan, se laahusti tahmeasti siksakkia menneen ja tulevan välillä. Nyt aika oikein rynnistää eteenpäin, arki vilisee silmissä. Onko surulle enää tilaa?
Ei ole silti kulunut päivääkään, etten olisi ajatellut Rauhaa. Nykyisin voin katsoa maailmaa myös muidenkin kuin lapsikuolema lasien läpi. Toki Rauhan kuolema on kaiken taustavireenä ja olen edelleen hyvin alleginen monille lausahduksille (lapsen tekeminen) tai kuvauksille (et voi ymmärtää, miten kova ikävä voi olla). Enää en saa siitä kohtausta täynnä valkoista raivoa, tyydyn hymähtämään ja totemaan, että puhuja ei todellakaan tiedä, mistä puhuu. Surun terävin kärki on selvästikin hioutunut ja välillä kaikki läpikäymämme tuntuu kaukaiselta, jopa epätodelliselta. Voinhan nyt niin hyvin. Pelko kuitenkin pitää minua sitkeästi otteessaan edelleen ja ahdistuksen tunteita on vaikea sietää. Olen kuitenkin oppinut järkevän toimintatavan, enkä mene paniikkiin.
Olen kaivannut Rauhaa pian kolme ja puoli vuotta. Ei se ikävä mihinkään katoa, koska sitä pientä murua ei koskaan saa lähelleen. Ikävä varmaan kasvaa, vaikka suru pienenee, sillä ikävää ei voi helpottaa mitenkään. Vai keveneekö kaipauskin jättäen jäljelle kiitollisuuden siitä, mitä sai ja mitä on? Olem koko ajan sanonut, että Rauha ei haluaisi elämäni loppuvan hänen vuokseen, se ei voinut olla hänen elämänsä tarkoitus. Elämä ei ole loppunut, se on jatkunut ja koen elämän olevan hyvää. Ikävän täyteistä, mutta hyvää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti