Kun Rauha kuoli, lähdin heti pois Facebookista. Tuntui älyttömältä, että olin tuhlannut arvokasta elämää niin loputtomasti Facebookissa roikkuen ja muiden kuulumisia kytäten. En myöskään halunnut, että ihmiset, jotka eivät muuten kuulu arkeeni, voivat olla minuun yhteydessä. Suurin syy oli silti se, etten vain olisi kestänyt ihmisten joutavia onnellisuus ja ruoka-päivityksiä. Mutta erityisesti en halunnut tietää kenenkään muiden vauvoista, raskauksista tai synnytyksistä. Halusin käyttää elämäni muuhun ja säästää itseäni kateudelta niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät kuulu elämääni muutenkaan. Samalla poistuin myös kaikkien porukoiden WhatsApp-ryhmistä. En halunnut olla muiden ilonpidon esteenä, enkä myöskään osallisena siihen.
En halunnut katsoa telkkaria, en tietää uutisia enkä pystynyt keskittymään kirjoihin tai elokuviin. Onneksi tv-palveluista oli katsottavana 30 jaksoa Britannian parasta leipomoa. Katsoimme miehen kanssa sen. Sitten katsoimme Grillit huurussa. Sitten muita ruoka- ja tosi tv-ohjelmia. En edelleenkään pysty seuraamaan mitään juonellista sarjaa ja elokuvien katsominen on harvinaista. En vain voi keskittyä tai juoni tuntuu merkityksettömältä tai sisältää raskauksia ja synnytyksiä.
Olen aloittanut varmaan 30 kirjaa. Niistä olen saanut luettua kaksi tai kolme. Vertaiskirjat olen saanut luettua loppuun, mutta muusta maailmasta kertoviin kirjoihin on ollut mahdotonta keskittyä tai ne ovat tuntuneet merkityksettömiltä.
Ennen toivoi aina, että voisi vain katsella ohjelmia ja lueskella kirjoja kaikessa rauhassa. Silloin kun olin kotona Rauhan kuoleman jälkeen, olisi ollut sitä aikaa, mutta mikään ei kiinnostanut. Keskittymisen on vienyt tuskainen ikävä ja ahdistus omista ajatuksista. Luulen, että lapsen kuolema on niin järisyttävä kokemus, että aivot eivät suostu ottamaan mitään muuta vastaan. Ne kytkeytyvät virransäästötilaan, jossa punaisen valona hehkuvat vain ajatukset kuolleesta lapsesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti