Äidin ja isän suru

Olisipa joku kertonut minulle heti Rauhan kuoltua, että äidit ja isät surevat yleensä erilailla. Koimme mieheni kanssa todella tiiviin yhteenhioutumisen kauden ensimmäisten viikkojen aikana ja minulle jäi siitä oletus, että yhteys ja tiivis keskustelu jatkuisi samalla tavalla.

Minä halusin puhua Rauhasta, tapahtumista ennen ja jälkeen kuoleman sekä tunteistani koko ajan. Päivällä yritin tsempata esikoisen vuoksi, etten puhuisi ja romahtelisi koko ajan. Odotin iltaa, että pääsisin puhumaan miehen kanssa. Näin jatkui jonkin aikaa. Mutta sitten mies ei enää halunnut puhua. Olin pöyristynyt. Eikö hän sure lastamme, kun hän ei halua puhua Rauhasta? Haluaako hän vain unohtaa koko asian ja vain jatkaa elämää? Eihän suru voi olla ohi noin nopeasti?

Mies uupui. Hän uupui siihen, että esikoinen tarvitsi häntä joka asiaan, kun minä en jaksanut tai kelvannut. Mies halusi päivän päätteeksi laittaa kaikki ajatukset sivuun ja rentoutua. Mutta minä halusin silloin puhua. Jälkeenpäin tajusin, että yhdistelmä oli miehen kannalta kestämätön. Mutta silloin minä olin vihainen. Halusin säilyttää sen yhteyden. Halusin, että Rauha on keskustelussamme. Halusin käsitellä suruani puhumalla. Miten muuten voisin surra?

Mies teki töitä. Uusia projekteja pihalla. Pitkiä päiviä palkkatöissä. Paljon suunnitelmia. Ei hän kadonnut kotoa, vastuullinen mies kun on. Yhtälailla, kun minä ja esikoinen tarvitsimme häntä, hän tarvitsi meitä. Vaikka mies teki paljon töitä ja käsitteli varmaan osittain surua niin, ja minä puhuin, perheemme säilyi koko ajan vahvana. Teimme, ja teemme yhä,  yhdessä asioita enemmän kuin koskaan. Tilanne alkoi helpottaa, kun sain itselleni keskustelukontaktin ja sain puhua muidenkin kuin miehen kanssa.

En luullut, että kuolleesta lapsesta voisi riidellä. Mutta kyllä me riitelimme, kun emme ymmärtäneet toistemme tarpeita ja erilaisia surun tapoja. Tajusin vasta kuukausien päästä Rauhan kuolemasta, että mies ei ole hullu ja sekaisin, jos hän ei halua puhua taukoamatta. Hän suree silti omalla tavallaan, vaikkei hän ota aktiivisesti Rauhaa puheeksi. Minun suruni on näkyvämpää. Me molemmat suremme, erilailla, mutta yhdessä.

Pääsiäinen

Viime vuonna pääsiäinen oli huomattavasti aiemmin kuin tänä vuonna. Kiirastorstaina hyvästelimme Rauhan viimeisen kerran. Lähdimme viettämään pääsiäistä mökille luonnon rauhaan miehen ja esikoisen kanssa.

Menimme samalle mökille myös tänä vuonna. En muistanut reittiä mökille. En muistanut myöskään mökistä juuri mitään. En muista paljonkaan, mitä teimme tai söimme. Mutta muistan sen olotilan. Sen syvän surun. Sen riipivän epäuskon, että minun elämässäni tapahtuu jotain näin hirveää. Sen kauhun siitä, että entä jos emme selviydykään. Tuijotin vain eteeni ja itkin. Halusin olla perheeni kanssa, mutta halusin olla yksin. Halusin pois, enkä halunnut. Halusin Rauhan ja olin tulla hulluksi ikävästä.

Tänä vuonna oli hyvä palata mökille. Kun palasimme paikkaan, jossa olimme olleet vain kerran tuskaisimman ja synkimmän surun aikana, näin nyt selvästi, että olimme menneet eteenpäin. Olen ottanut askeleita pois surun syvyydestä. Mökillä ajattelin Rauhaa enemmän ja erilailla. Aivan kuin joku ympyrä olisi sulkeutunut. Ensimmäinen juhlapyhä Rauhan kuoleman jälkeen oli pääsiäinen ja tämä pääsiäinen oli tunneilmapiiriltään aivan erilainen. Edelleen kiroan kevättä, se tuntuu minusta tuskaiselta, kun maailma herää eloon ja minun elämääni kuolema liittyy vahvasti. Pääsiäinen on minulle ensimmäinen kuoleman jälkeinen juhla, muille se taitaa olla kevään ensimmäinen juhla. Edelleen olen epäuskoinen, onko minulta todella kuollut lapsi? Nyt epäuskoon liittyy myös ajatus siitä, että miten voin olla tässä, vaikka minulta on kuollut lapsi. Elämä on jatkunut kuitenkin, vaikka minulta on kuollut lapsi.

Hautausmaalla kolmevuotiaan kanssa

Mietimme paljon, miten paljon otamme esikoista Rauhan haudalle mukaan ja millaisia ne tilanteet ovat. Olisiko esikoinen mukanan vain merkkipäivinä ja jouluna? Lopulta tulimme siihen tulokseen, että esikoisen on tärkeä osalistua. Me toteutamme miehen kanssa vanhemmuutta hautausmaalla, miksei esikoinenkin voisi toteuttaa siellä isoveljeyttään?

Olen rohkaissut esikoista tuomaan haudalle omia piirrustuksia, kortteja tai jotain pikkuesineitä. Kerran veimme pihaltamme esikoisen kanssa rattailla haudalle luonnon kiviä hautakukkia reunustamaan. Kerran laitoimme ilmapallot kiinni ristiin.

Usein haudalla käynti on ollut esikoisen kanssa todella huvittavaa. Ensimmäisinä kertoina esikoinen ei oikein muistanut, missä Rauhan hauta on, ja juoksenteli pitkin hautausmaata huudellen: Missä meidän hauta on? Esikoinen on tottunut käymään minun ja ukkinsa harrastuksen vuoksi puhallinorkesterin konsterteissa. Puhallinorkesterilla on usein tummat puvut esiintymisasuina. Kerran esikoinen huusi suureen ääneen hautausmaalla: Kato äiti! Soittokunta! Muutaman rivin päässä oli hautajaiset meneillään.. Usein esikoiselle on myös tullut hautausmaalla pissahätä. Ja minkä sille voi, kun kolmevuotiaalle tulee pissahätä ja hän laittaa housut kinttuihin ja pissaa, no, siihen, missä sattuu olemaan.

Ei esikoinen käy haudalla niin usein kuin minä, eikä tarvitsekaan. Haluan yleensä niillä kerroilla,nkun hän on mukana antaa hänen valita kukat tai tuomaan haudalle kortin tai rakentamaan talvella haudalle lumiukon. Kerran hän sanoi, ettei halua lähteä haudalta pois, kun hänellä on niin ikävä siskoa. On niin surullista, kun hän ei tieedä muunlaista isoveljeyttä, kuin hautausmaaisoveljeyden. Minä saan olla äiti myös elävälle lapselle, hän veli vain kuolleelle sisarukselle. Ehkä osittain siksi haudalla on helpompi käydä yksin. Sydämeni särkyy joka kerta, kun näen hämmennyksen esikoisen kasvoilla haudalla käydessämme. Ne vakavat kasvot ja kirkkaat silmät. Miten voisin pyyhkiä surun niistä pois? Miten voisin auttaa omaa rakasta pientä poikaani ymmärtämään ja hyväksymään, kun en tee sitä itsekään?

sitruunaperhonen

Rauha kuoli 8.3. Kolme viikkoa hänen kuolemansa jälkeen oli ulkoilemassa metsässä. Polulla viereeni lennähti sitruunaperhonen. Se lensi vierelläni jonkun matkaa, kunnes lensi pois. Ajattelin, että se oli Rauha. Hän tuli tervehtimään maaliskuisena päivänä perhosen muodossa, lumen ollessa osittain vielä maassa.

Kerroin miehelle perhosesta. Hän osti minulle Rauhan hautajaisiin korvakorut, joissa on sitruunaperhosen värinen pisara. Hautajaisten jälkeisenä aamuna esikoinen istui aamupalalla keittiön pöydän äärellä. Hän joi kaakaota nallemukista. Yhtäkkiä esikoinen sanoi, että äiti, minä näin perhosen. Kysyin, siellä mukissako, koska muistelin mukin sisällä olevan jonkun kuvan. Esikoinen sanoi, ettei perhonen ollut mukissa, vaan täällä keittiössä. Kysyin, että missä täällä. Esikoinen sanoi, ettei perhonen enää ollut keittiössä. Kysyin, minkä värinen perhonen oli ja esikoinen kertoi perhosen olleen keltainen. Pikkusisko kävi tervehtimässä.

Sitruunaperhosesta on tullut perheemme symboli Rauhalle. Jos olemme jossain perheenä ja sitruunaperhonen lennähtää paikalle, ajattelen, että Rauhakin tuli paikalle. Esikoinen sanoi juuri eilen pukiessaan keltaisia housuja, että nämä ovat Rauhan väriset housut ja hänen mielestään keltainen on Rauhan väri. Niin minunkin mielestäni. Pienen sitruunaperhosen väri. Onhan se tympeää, että ei saa hoitaa vauvaa, vaan saa lohtua sitruunaperhosesta. Mutta minulle on tärkeää saada juuri siitä lohtua. Se on meidän perheemme tapa.

Lapsettomuus

Vaikka olen saanut kaksi lasta ja yhteensä kuusi eri pituista (hyvin lyhyitä ja pitkiä)raskautta, Rauhan kuoleman jälkeen lapsettomuuden tunne on muuttunut jotenkin kokonaisvaltaisemmaksi. Tiedän olevani onnekkaampi kuin moni, sillä onhan minulla esikoinen kotona. Olen hänestä äärimmäisen kiitollinen, hän on tehnyt minusta äidin.

Rauhan kuoleman jälkeen olen kokenut järjyttävää itseinhoa ja erityisesti se, että en kyennyt pitämään lastani hengissä, on tuntunut mahouttani ja lapsettomuuttani korostavalta asialta. En tiedä miksi, mutta nyt olen erityisesti kärsinyt lapsettomuustaustani aiheuttamista tunteista.  En haluaisi tietää kiertopäivien kyttäömisistä, ovulaatioista, kevyistä ja raskaista lapsettomuushoitomuodoista, piikkittämisistä, sumuttamisista, alkioista ym. Haluain vain, hups hei, yllättäen tulla raskaaksi, synnyttää elävän lapsen ja unohtaa lapsenteon ja siihen liittyvät asiat.

Mutta kun minä yritän tulla raskaaksi, tarvitaan useita lääkkeitä, kivuliaita toimenpiteitä, useita eri lääketieteen erikoisasiantuntijoita ja niin, sairaala. Ei lasillista hyvää punaviiniä, himmeitä valoja ja hekumaa. Vaan kirkkiat valoja, kliinisiä toimenpiteitä, paperilla annettuja ohjeita ja toivon epätoivon vuoristorata, jopa kestää 14 päivää. 14 päiviää jolloin kytätätään kaikki mahdolliset ja mahdottomat oireet, eletään toiveikkaana, peltään pahinta ja lopulta se jännitys päättyy negatiiviseen tulokseen. Kyllähän niin käy monille, jotka tekevät kotona lapsia, mutta minusta tuntuisi ajatuksena äärimmäisen vaivalloiselta soitella saraalaan, samaan paikkaan, jossa Rauha kuoli. Aloittaa uudelleen kaikki pistokset ja kyttäämiset. Tämänhän piti loppua jo.

Kaipaisin tukea lapsettomuuden tunteisiin. Olen käynyt keskustelua anonyymisti lapsettomien ihmisten kanssa neitssä, mutta siinä porukassa olen kuin punainen vaate. Tukea ei juuri saa, koska lapsettomuuden kontekstissa mahdollisuus, että vaivalla saatu lapsi kuolee, tuntuu varmasti asialta, jota ei halua edes ajatella. Silti niin käy.

Olen lapseton, olen äiti, olen kahden lapsen äiti, olen kuolleem lapsen äiti, olen elävän lapsen äiti. Kärsin lapsettomuudesta ,vaikka olen äiti. Nyt kärsin lapsettomuudesta erityisesti, kun jouduin hautaamaan lapseni. Lasken eri ikäisten naisten iät, jolloin he ovat saaneet lapsia. "Jaa, tuo on saanut ensimmäisen lapsen  kuusi vuotta vanhempana kuin, minä", "Tuolla on jo kouluikäinen lapsi, vaikka on minua nlejä vuotta nuorempi.."  jne. Määritän itseäni lapsentekoikän kautta. Lasten ikäerojen kautta. Ja vaikka joskus aloittaisimme hoidot ja saisimme lapsen, silti yksi aina puuttuu. Silti Rauha on aina kuollut ja olen aina myös kuolleen lapsen äiti.

Keskittyminen ja katoaminen

Kun Rauha kuoli, lähdin heti pois Facebookista. Tuntui älyttömältä, että olin tuhlannut arvokasta elämää niin loputtomasti Facebookissa roikkuen ja muiden kuulumisia kytäten. En myöskään halunnut, että ihmiset, jotka eivät muuten kuulu arkeeni, voivat olla minuun yhteydessä. Suurin syy oli silti se, etten vain olisi kestänyt ihmisten joutavia onnellisuus ja ruoka-päivityksiä. Mutta erityisesti en halunnut tietää kenenkään muiden vauvoista, raskauksista tai synnytyksistä. Halusin käyttää elämäni muuhun ja säästää itseäni kateudelta niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät kuulu elämääni muutenkaan. Samalla poistuin myös kaikkien porukoiden WhatsApp-ryhmistä. En halunnut olla muiden ilonpidon esteenä, enkä myöskään osallisena siihen.

En halunnut katsoa telkkaria, en tietää uutisia enkä pystynyt keskittymään kirjoihin tai elokuviin. Onneksi tv-palveluista oli katsottavana 30 jaksoa Britannian parasta leipomoa. Katsoimme miehen kanssa sen. Sitten katsoimme Grillit huurussa. Sitten muita ruoka- ja tosi tv-ohjelmia. En edelleenkään pysty seuraamaan mitään juonellista sarjaa ja elokuvien katsominen on harvinaista. En vain voi keskittyä tai juoni tuntuu merkityksettömältä tai sisältää raskauksia ja synnytyksiä.

Olen aloittanut varmaan 30 kirjaa. Niistä olen saanut luettua kaksi tai kolme. Vertaiskirjat olen saanut luettua loppuun, mutta muusta maailmasta kertoviin kirjoihin on ollut mahdotonta keskittyä tai ne ovat tuntuneet merkityksettömiltä.

Ennen toivoi aina, että voisi vain katsella ohjelmia ja lueskella kirjoja kaikessa rauhassa. Silloin kun olin kotona Rauhan kuoleman jälkeen, olisi ollut sitä aikaa, mutta mikään ei kiinnostanut. Keskittymisen on vienyt tuskainen ikävä ja ahdistus omista ajatuksista. Luulen, että lapsen kuolema on niin järisyttävä kokemus, että aivot eivät suostu ottamaan mitään muuta vastaan. Ne kytkeytyvät virransäästötilaan, jossa punaisen valona hehkuvat vain ajatukset kuolleesta lapsesta.

Vertaistuesta

Heti tukihenkilön löytymisen jälkeen, ymmärsin, että vertainen ymmärtää puhumattakin paljon enemmän. Vertainen ymmärtää selittämättä. Ilmiöt ovat tuttuja.

Halusin heti liittyä Käpy ry:n facebook keskusteluryhmää. Rauhan kuoleman jälkeen poistin oman profiilini facebookista, en vain halunnut enää käyttää elämääni siihen. Loimme miehen kanssa yhteisprofiilin ja pääsin siis Käpyn keskusteluryhmään. Olin aluksi järkyttynyt kaikista keskusteluryhmässä olleista kohtaloista. En koskaan julkaissut Rauhan tarinaa ryhmässä, mutta onneksi muut julkaisivat omia tarinoitaan. Löysin keskusteluryhmästä jollain lailla samankaltaisen kohtalon kokeneita tai samankaltaisilla taustoilla. Otin yhteyttä näihin kolmeen äitiin ja aloimme kirjoitella sähköposteja. Näistä äideistä ja niistä sähköposteista tuli minulle uskomattoman tärkeitä. He pitivät minua pinnalla, heidän kanssaan saimme vaihtaa kokemuksia lapsistamme, joiden kanssa saimme liian vähän aikaa. Oli tärkeää saada jakaa kaikkea koettua.

Hakeuduimme miehen kanssa keväällä Käpy ry:n vertaisryhmään. Ryhmässä oli todella lämmin vastaanotto ja toista arvostava henki. Olen tutustunut ryhmässä upeisiin ihmisiin, jotka ovat joutuneet käymään läpi painajaisen, mutta ovat edelleen elossa. Ovat jatkaneet elämää.

Vertaisuudessa on ihmeellinen voima. Vaikka taustat ovat erilaisia ja lapsen kuolinsyyt erilaisia, lapsen kuolema on niin iso juttu, että yhdistää enemmän kuin erottaa. Ryhmässä minusta ei tunnu oudolta kummajaiselta, eivätkä omat kokemukset ja suhtautuminen ympäröivään maailmaan hulluuden oireelta.

Parisuhde

Tuntuu oudolta, etten ole kirjoittanut parisuhteestamme lapsen kuoleman jälkeen. Olen miettinyt, miten siitä kirjoittaisin.

Heti Rauhan kuoleman jälkeen, välillämme uskomaton yhteys, täydellinen hitsautuminen. On käsittämätöntä, miten niin tuttuun ihmiseen voi kokea täysin uudenlaista läheisyyttä. Puhuimme pitkään iltaisin hämärässä. Pitelimme toisiamme. Mies jaksoi, kun minä en jaksanut mitään. Mies sai minut näkemään ilon esikoisessa ja siitä mitä meillä kuitenkin on, kun en nähnyt surun syvyydessä mitään, hädin tuskin pysyin elossa. En tiedä pystyinkö juurikaan tukemaan miestä, mutta ainakin hän sanoi, että olen osannut häntä lohduttaa.

Moni on kysynyt minulta, pystymmekö puhumaan miehen kanssa. Minua kysymys on hiukan jopa huvittanut. Kenen kanssa puhuisin kuolleesta lapsestamme, jollen lapsen isän kanssa? Olemme puhuneet Rauhasta paljon. Mutta olemme myös riidelleen Rauhasta.

Ajattelin, että kuollut lapsi ei aiheuttaisi riitoja. Meidän riitamme ovat johtuneet siitä, että emme ole ymmärtäneen toistemme tapaa surra ja olla surematta. Emme myöskään ole aina pysyneet toistemme tahdissa siinä, kuinka elämä jatkuu eteenpäin tai suru tempaa taas mukaansa. Olemme myös riidelleet puhumisesta ja puhumattomuudesta. Kirjoitan myöhemmin enemmän siitä, kuinka olen kokenut erot isän ja äidin suremisessa.

Tämä kaikki on tehnyt meistä ehkä haavoittumamman ja herkemmän pariskunnan. Mutta haavoittuvuus ja herkkyys liittyy enemmänkin muun maailman vaatimuksiin ja kiireeseen. Yhdessä olemme varmaan kasvaneet, en tiedä vahvemmaksiko, mutta ainakin tiiviimmäksi. Haluamme olla yhdessä. Uskon, että pysymme aina yhdessä. Tuomas Juntunen kirjoitti, että kuolleen lapsen huoltajuutta on vaikea jakaa. En usko, että kukaan voi koskaan asettua samalle tasolle kanssani kuin mieheni, jonka kanssa olemme luopuneet lapsestamme ja yhdessä laskeneet hänet hautaan. Enkä haluakaan, että kukaan muu edes pyrkii sille tasolle. Se on meidän tasomme. Meidän omamme, josta katsomme tätä maailmaa. Rikkonaisina, mutta yhdessä. Rakas.

Kuinka lapseni kuoli

Minulla olisi lukemattomia asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Tähän blogin alkuun haluan sinun kuitenkin kuulevan, kuinka kauhein tapahtui. Miten lapseni kuoli.

Rauhan raskaus sujui hyvin alusta viimeisille minuuteille. Muutama päivä lasketun ajan jälkeen lapsivettä alkoi tihuutella ja meninkin sitten seuraavana päivänä osastolle synntytyksen käynnistykselle. Olin koko ajan hirmu huolissani ja makasin käyrillä vähän väliä. Muutamia yksittäisiä sykkeen laskuja tuli supistuksen jälkeen, mutta niistä ei oltu huolissaan, sillä sellaiset kuuluvat asiaan.  Toisena osastopäivänä todettiin, että mennään synnytyssaliin ja synnytys käynnistetään oksitosiinitipalla. Synnytyssalissa olin onnellinen. Pääsin tänne asti, mikään ei voisi mennä pieleen. Esikoisen synnytyksessä en päässyt edes saliin asti, vaan suoraan hätäsektioon sykkeenlaskujen vuoksi.

Laitoimme Radio rockin soimaan ja rupesimme odottamaan vauvaa. Ehdin saada yhden annoksen oksitosiinia, kun supistuksen jälkeen tuli taas Rauhalle sykkeen lasku. Lääkäri pyydettiin paikalle ja hän rupesi selaamaan edellistä synnytystä,  miksi esikoiselle tuli silloin sykkeenlaskuja. Lääkäri ei löytänyt vastausta. Hän pyysi kätilöä laittamaan pinnin Rauhan päähän, jotta sykkeet saataisiin tarkasti kuulumaan. Kän vessassa. Pinni laitettiin ja lapsivettä tulvi. Ihmettelin, miksi pinni mittaa minun sykettäni, vauvan sykkeenhän pitäisi olla nopeampi. Kuulin vain yksittäisiä tumahduksia.Näin hätääntyneen ilmeen lääkärillä. Minua kääneltiin, sain happea, Rauhan sykkeet eivät korjaantuneet. Minut kiidätettiin hätäsektioon. Paikalla oli kätilö, jonka kanssa olin käynyt puhumassa pelkopolilla. Pelkäsin nimittäin joutuvani hätäsektioon. Sain maskin kasvoilleni ja ehdin ajattelemaan, että kohta saan vauvan syliini ja kaikki on hyvin. Niin kuin viimeksiki .

Kun heräsin, sama lääkäri oli paikalla, itkeneenä. Hän sanoi, että vauva ei varmaan selviä. Minut vietiin katsomaan Rauhaa. Näin vain jalan. Hän oli peitettynä erilaisiin laitteisiin. Meidät vietiin miehen kanssa pois. Mies oli murtunut. Kätilö onnitteli meitä tyttövauvasta ja ihmettelimme, että toipuiko Rauha nyt. Ei hän toipunut.  Miksi tuo ihminen onnittelee, eikö hän tiedä, että lapsemme on kuolemassa? Menimme takaisin vastasyntyneiden teho-osastolle. Meidän piti päättää nimi. Nyt tehtäisiin hätäkaste lapsellemme. Hän sai nimekseen Rauha.

Lääkäri puhui kalvokiinnitteisestä napanuorasta, pH-arvoista, hapenpuutteesta, tuloksista. Tulokset eivät parantuneet, huononivat vain. Lopulta meidän piti päättää, että odotammeko lapsemme kuolemaa hänen ollessa kytkettynä laitteisiin, vai irrotammeko hänet laitteista, jotta hän saa kuolla syliimme. Valitsimme sylin. Kun sain lopulta Rauhan syliini, odotin ihmettä. Että hän avaisi silmänsä ensimmäisen kerran, että hän parkaisisi, että hän hengittäisi. Mutta ei ihmettä tapahtunut. Saimme kahdeksan tuntia rakkaan Rauhamme kanssa. Hän oli niin pehmeä, pieni, kaunis. Niin kaunis. Mies pesi tyttärensä, kääri kapaloon ja laski laatikkoon. Kuljetimme hänet teho-osaston kappeliin. Itse menimme osastolle. Ilman häntä, maailman rakkainta Rauhaa.

Mistä aloittaisin?

Aloitan tästä. Lapseni kuoli 8.3.2016. Ihana, täydellinen, täysin terve ja maailman rakkain Rauha. Rauha kuoli synnytykseen. Nyt haluan kertoa Rauhasta sinulle. Itseni takia, mutta myös sinun takiasi. Jostain syystä olet eksynyt blogiini. Toivon, että et ole kokenut vastaavaa. Ehkä läheisesi on menetänyt lapsen ja etsit keinoja kohdata sureva. Jos kuitenkin olemme kohtalotovereita, haluan, että tiedät, että aika kuluu, vaikka se nyt tuntuu pysähtyneen.

Olen pitkään miettinyt, että blogia voisi olla kiva kirjoittaa, mutta olen ajatellut, ettei minulla ole mitään sanottavaa. En tiedä, onko minulla nytkään sanottavaa, mutta haluan kertoa lapsettomuudesta, lapsen kuolemasta ja elämästä lapsen kuoleman jälkeen. Ehkä se auttaa minua. Ehkä se auttaa sinua. Tulen kirjoittamaan myös asioista jotka pitävät minut järjissään. Ehkä ruuanlaitosta, ehkä joogasta, ehkä mistä vain. En lupaa asettaa blogille tarkkoja rajoja, enkä tarkkaa teemaa. Kuljetaan yhdessä.