Kokki

Haluan hiukan avata lapsikuolemablogille epätyypillistä nimeä. Vaikken saanut Rauhan kuoleman jälkeen syötyä, on ruuasta tullut minulle tärkeä arkeen ankkuroiva asia. Ruoka- ja lapsikuolemablogi olisi ollut vähintäänkin kyseenalainen yhdistelmä, mutta haluan tuoda blogissa ilmi vointiani kohentaneita asioita. Siksi siis blogin nimenssä on kokki.

En pystynyt pitämään huolta Rauhasta, joten halusin pitää entistä parempaa huolta elävästä perheestäni. Minulle oli kunnia tehdä perheelleni ruokaa. Muutamat ihmiset tarjoutuivat tulemaan meille tekemään ruokaa, mutta kieltäydyin. Halusin tehdä itse. Halusin huolehtia niistä rakkaista, joista voin.  En välttämättä itse syönyt juurikaan, mutta ruuanlaitto rauhoitti minua ja vei ajatuksia muualle.

Lapsen ruokkiminen on todella alkukantainen tarve. Varsinkin vastasyntyneen imettäminen on äidille tärkeä tapa toteuttaa äitiyttään ja koko keho valmistautuu siihen lapsen syntymän jälkeen. Kun vastasyntynyt kuolee jää äidiltä yksi perustarve toteuttamatta. Kun vauva kuolee, maidon nouseminen rintoihin estetään lääkkeellisesti. Koko tilanne on äidille luonnoton. Syli on tyhjä. Ei ole vauvaa, jota hoitaa, jota kantaa, jota tuuditella. Jolle hyristellä. Syli on niin tyhjä, että kädet kipeytyvät sen tyhjyyden painosta. Ei ole suuta, jota imettää, vaikka keho olisi siihen niin valmis, että sen toiminta joudutaan estämään. On vain raskaat rinnat ja poskilta valuvat kyyneleet, joiden virta kastelee paidankin.

Luulen, että ruokaan keskittyminen ja perheeni ruokkiminen on ollut alkukantaisen perustarpeen toteuttamista. Järjen kanssa hellan ääressä seisomisella ei ole ollut mitään tekemistä. Tunteen kanssa sitäkin enemmän. Teitä, joita eniten rakastan, haluan näin hoivata, kun muuhun en pysty.  Teille tarjoan ruuan, kun muuta en voi itsestäni antaa. Rakastan teitä teoilla, koska rakkauden osoittamisen keinot olen hetkeksi unohtanut. Opin ne vielä uudelleen, kunhan sydämeni syväjää hiukan alkaa sulaa.

Keskittyminen ja katoaminen

Kun Rauha kuoli, lähdin heti pois Facebookista. Tuntui älyttömältä, että olin tuhlannut arvokasta elämää niin loputtomasti Facebookissa roikkuen ja muiden kuulumisia kytäten. En myöskään halunnut, että ihmiset, jotka eivät muuten kuulu arkeeni, voivat olla minuun yhteydessä. Suurin syy oli silti se, etten vain olisi kestänyt ihmisten joutavia onnellisuus ja ruoka-päivityksiä. Mutta erityisesti en halunnut tietää kenenkään muiden vauvoista, raskauksista tai synnytyksistä. Halusin käyttää elämäni muuhun ja säästää itseäni kateudelta niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät kuulu elämääni muutenkaan. Samalla poistuin myös kaikkien porukoiden WhatsApp-ryhmistä. En halunnut olla muiden ilonpidon esteenä, enkä myöskään osallisena siihen.

En halunnut katsoa telkkaria, en tietää uutisia enkä pystynyt keskittymään kirjoihin tai elokuviin. Onneksi tv-palveluista oli katsottavana 30 jaksoa Britannian parasta leipomoa. Katsoimme miehen kanssa sen. Sitten katsoimme Grillit huurussa. Sitten muita ruoka- ja tosi tv-ohjelmia. En edelleenkään pysty seuraamaan mitään juonellista sarjaa ja elokuvien katsominen on harvinaista. En vain voi keskittyä tai juoni tuntuu merkityksettömältä tai sisältää raskauksia ja synnytyksiä.

Olen aloittanut varmaan 30 kirjaa. Niistä olen saanut luettua kaksi tai kolme. Vertaiskirjat olen saanut luettua loppuun, mutta muusta maailmasta kertoviin kirjoihin on ollut mahdotonta keskittyä tai ne ovat tuntuneet merkityksettömiltä.

Ennen toivoi aina, että voisi vain katsella ohjelmia ja lueskella kirjoja kaikessa rauhassa. Silloin kun olin kotona Rauhan kuoleman jälkeen, olisi ollut sitä aikaa, mutta mikään ei kiinnostanut. Keskittymisen on vienyt tuskainen ikävä ja ahdistus omista ajatuksista. Luulen, että lapsen kuolema on niin järisyttävä kokemus, että aivot eivät suostu ottamaan mitään muuta vastaan. Ne kytkeytyvät virransäästötilaan, jossa punaisen valona hehkuvat vain ajatukset kuolleesta lapsesta.

fyysiset oireet

Kun Rauha kuoli, en pystynyt katsomaan itseäni peilistä. En vaan kyennyt näkemään sitä surua silmissäni. En halunnut nähdä itseäni, jos se olisi korostanut entisestään kokemaani tuskaa ja häpeää. En voinut myöskään katsoa ketään muutakaan silmiin, paitsi miestäni. En ketään läheistä, enkä auttajaa. Se on vaikeaa välillä vieläkin, varsinkin jos puhumme Rauhasta. Kai se suru ja myötätunto, joka toisen silmistä välittyy, on liikaa. Vai onko se pelkoa kohdata ne tunteet, joita toisen silmät peilaavat?

En myöskään pystynyt syömään juuri mitään ensimmäisten Rauhan kuoleman jälkeisten viikkojen aikana. Kaikki maut olivat liian voimakkaita, liian suolaisia tai makeita. Ruuan tuoksut olivat liian voimakkaita. Pyörittelin suussani omenan palaa minuuttikaupalla. En vain saanut syötyä. Se tuntui yhden tekevältä, koska minulla ei ollu lastani. Laihduin muutamassa viikossa 11 kg. Iltalehdissä ei mainosteta lapsen hautaamista parhaana tapana päästä eroon raskauskiloista.

Myös radio sulkeutui ja musiikki loppui. Myös kaikki muut äänet olivat liian
kovia. En kuunnellut pitkään aikaan mitään musiikkia. Puhuin lähes kuiskaten ensimmäiset viikot Rauhan kuoleman jälkeen. Mies pyysi, että meille puhuttaisiin hiljaa. En halunnut puhua kenellekäkään ellei ollut pakko. Myös puhelimeni laitoin äänettömälle. En halunnut kuulla edes sen soivan, vaikka toivoin, että joku soittaisi.

Minulla oli myös muita fyysisiä oireita. Henkeä ahdisti, vaikka istuin paikallani. Pulssini oli vain n.50 lyöntiä minuutissa, vaikka raskausaikana se oli ollut n. 90 lyöntiä. Ihan kuin puolet sydämestä olisi lakannut toimimasta. Samaan aikaan vaikka pulssini oli matala, verenpaineeni oli järkyttävän korkea. Alapaine reilusti yli 100 ja yläpaine 200.

Tuntuu näin jälkeen päin, että lapsen kuolema on fyysisesti niin totaalinen menetys, että kaikki aistitkin vastustavat sitä, eivätkä toimi enää samoin kuin ennen. Ei kärsi nähdä, kuulla, haistaa, eikä maistaa. Sydän ei jaksa lyödä, eivätkä keuhkot hengittää. Ihan kuin oma ruumiskin kuolisi lapsen kuoltua. Vain ne piinaavat ajatukset ja musertava suru ottivat vallan moninkertaisesti entiseen elämään verrattuna. Ne täyttivät sen tyhjiön, jonka aistien yliherkkyys aiheutti. Surusta tuli yksi uusi aisti, jonka värittämänä maailmaa katsoo lapsen kuoleman jälkeen.