Vuosi sitten tänään kotiuduimme sairaalasta. Meillä ei ollut mukana turvakaukaloa, vaan muovipussi, jossa oli kuvat kuolleesta lapsestamme, sekä paita, joka minulla oli päälläni Rauhan syntyessä.
Koti tuntui paljon tyhjemmältä, kun Rauha ei tullut mukanamme. Vaikkei hän koskaan päässyt kotiin, hän oli mukana mahassani, selvänä merkkinä, että perheeseemme tulee uusi jäsen. Koti tuntui vieraalta ja väärältä. Olemme remontoineet kotiamme vuosia ja mies kiirehti viimeisimpiä remontteja, jotta kaikki olisi valmista vauvaa varten. Mietimme, pitäisikö meidän muuttaa. Muuttaa pois koko kotikaupungistamme. Mutta sitten olisimme eri paikkakunnalla haudan kanssa ja se tuntui vielä haikeammalta ajatukselta, kuin totutella uudelleen kotiimme. Ristiriita tutun ja kotoisan sekä sen hetkisen olotilan välillä tutussa kodissa oli valtava. Olin täynnä häpeää. Miten voisin ikinä jatkas elämääni entisessä ympäristössäni?
Rauhan sänky oli valmiina pedattuna huoneessamme. Olimme pedanneet sen esikoisen kanssa jo aikoja sitten. Kun menimme sairaalaan, sanoin miehelle, että ajattele, että seuraavan kerran, kun käymme kotona nukkumaan, meillä on vauva vieressä. Meillä olikin vain tyhjä sänky ja tyhjä koti ja tyhjä syli. Miten ihminen, joka ei koskaan kotona käynytkään, saa kodin tuntumaan niin tyhjältä ja vieraalta? Siksi kuvasi on esillä. Olet aina täällä, vaikka joudumme elämään ilman sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti