Vuosi sitten

Vuosi sitten oli uuden ajanlaskuni ensimmäinen aamu. Eilisiltana olimme jättäneet sinut teho-osaston kappeliin laatikkoon ja menneet itse osastolle. Silloin sanottiin, että ensimmäinen vuosi on vaikein ja vuoden päästä on jo helpompaa.

Nyt se vuosi on kulunut. Vietimme eilen ensimmäistä sytymäpäivääsi. Emme menneet arkisiin menoihimme, töihin, kouluun tai päiväkotiin. Rauhoitimme päivän sinulle. Emme voineet antaa sinulle lahjaa, joten annoimme isoveljellesi lahjan isoveljeksi tulon kunniaksi. Teimme sinulle kortin, johon isoveljesi piirsi sinut ja sinulle siivet. Enkelisisko. Veimme haudallesi uuden lyhdyn ja kukkia ja paljon kynttilöitä. Lauloimme sinulle paljon onnea vaan. Toivottavasti kuulit. Teimme sinulle kakun ja puhalsimme yhden kynttilän.

Itkin koko päivän, aamusta iltaan. Olen niin pohjattoman surullinen, että jouduimme viettämään syntymäpäivääsi ilman sinua. Sinun lyhyt, kokonainen elämäsi on koskettanut niin monia ja muuttanut meitä kaikkia.  Kaikki, mitä tähän vuoteen on mahtunut, on jollain lailla liittynyt sinuun. Kaikki teot, muistot ja ajatukset ovat liittyneet sinuun tai sinun kaipuuseesi tai siihen, millainen olisit. Ei vuoteeni ole muuta mahtunut. Onko nyt helpompaa? Ei. Suru on edelleen yhtä suurta, ei se varmaan pienene koskaan. Toimintakykyni se on antanut takaisin, mutta suru on läsnä edelleen yhtä suurena.  On vaikeaa ymmärtää, että tämä ei ollut viimeinen vuosi ilman sinua, vaan ensimmäinen. Ja puutut myös kaikkina tulevina vuosina.

Mukanasi menetimme haaveemme ja toiveemme elämästämme, jossa sinä olisit ollut. Vaikket ole kanssamme, puutut joka asiasta. Sinä olet tärkeä perheemme jäsen, vaikket koskaan saanut elää kanssamme. Kasvatat meitä joka päivä, vaikka me emme saaneet kasvattaa sinua. Äiti rakastaa sinua ihan hirveästi.