Olisipa joku kertonut minulle heti Rauhan kuoltua, että äidit ja isät surevat yleensä erilailla. Koimme mieheni kanssa todella tiiviin yhteenhioutumisen kauden ensimmäisten viikkojen aikana ja minulle jäi siitä oletus, että yhteys ja tiivis keskustelu jatkuisi samalla tavalla.
Minä halusin puhua Rauhasta, tapahtumista ennen ja jälkeen kuoleman sekä tunteistani koko ajan. Päivällä yritin tsempata esikoisen vuoksi, etten puhuisi ja romahtelisi koko ajan. Odotin iltaa, että pääsisin puhumaan miehen kanssa. Näin jatkui jonkin aikaa. Mutta sitten mies ei enää halunnut puhua. Olin pöyristynyt. Eikö hän sure lastamme, kun hän ei halua puhua Rauhasta? Haluaako hän vain unohtaa koko asian ja vain jatkaa elämää? Eihän suru voi olla ohi noin nopeasti?
Mies uupui. Hän uupui siihen, että esikoinen tarvitsi häntä joka asiaan, kun minä en jaksanut tai kelvannut. Mies halusi päivän päätteeksi laittaa kaikki ajatukset sivuun ja rentoutua. Mutta minä halusin silloin puhua. Jälkeenpäin tajusin, että yhdistelmä oli miehen kannalta kestämätön. Mutta silloin minä olin vihainen. Halusin säilyttää sen yhteyden. Halusin, että Rauha on keskustelussamme. Halusin käsitellä suruani puhumalla. Miten muuten voisin surra?
Mies teki töitä. Uusia projekteja pihalla. Pitkiä päiviä palkkatöissä. Paljon suunnitelmia. Ei hän kadonnut kotoa, vastuullinen mies kun on. Yhtälailla, kun minä ja esikoinen tarvitsimme häntä, hän tarvitsi meitä. Vaikka mies teki paljon töitä ja käsitteli varmaan osittain surua niin, ja minä puhuin, perheemme säilyi koko ajan vahvana. Teimme, ja teemme yhä, yhdessä asioita enemmän kuin koskaan. Tilanne alkoi helpottaa, kun sain itselleni keskustelukontaktin ja sain puhua muidenkin kuin miehen kanssa.
En luullut, että kuolleesta lapsesta voisi riidellä. Mutta kyllä me riitelimme, kun emme ymmärtäneet toistemme tarpeita ja erilaisia surun tapoja. Tajusin vasta kuukausien päästä Rauhan kuolemasta, että mies ei ole hullu ja sekaisin, jos hän ei halua puhua taukoamatta. Hän suree silti omalla tavallaan, vaikkei hän ota aktiivisesti Rauhaa puheeksi. Minun suruni on näkyvämpää. Me molemmat suremme, erilailla, mutta yhdessä.
Tyttäreni, ainoa lapseni (19v) menehtyi ulosajossa 15.12.2013 en tiedä olenko vieläkään päässyt eroon siitä tuskasta. Se vaan on karmivaa ;( Käynyt kyllä puhumassa psykologin kanssa yms. silti tuntuu että itku vaan jatkuu. Ei aina , vaan ajoittain. esim. kuvia katsellessa ja miettien mitä nyt voisi olla. Kuinka tästä tuskasta voi päästä eroon ja antaa asian olla? t. Minna
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Minna. Suuri osanotto tyttäresi puolesta. Hyvä, että olet saanut keskusteluapua, se varmaan auttaa jäsentämään menetystäsi. En tiedä, loppuuko suru, sillä suruhan on ainoa, mitä lapsesta on jäljellä muistojen lisäksi. En myöskään usko, että lapsen kuoleman voisi antaa vain olla. Kysymys on suuresta menetyksestä, josta täytyy saada puhua. Yksi ystäväni, joka menetti aikuisen lapsen sanoi, että jossain vaiheessa tapahtumat voi hyväksyä osaksi omaa elämän historiaa. Lapsen toki haluaisi elävänä mielummin, mutta koska niin ei ole, voisiko tapahtuneen yrittää hyväksyä osaksi omaa elämää? Kovasti se työtä varmasti vaatii.
Poista