Pääsiäinen

Viime vuonna pääsiäinen oli huomattavasti aiemmin kuin tänä vuonna. Kiirastorstaina hyvästelimme Rauhan viimeisen kerran. Lähdimme viettämään pääsiäistä mökille luonnon rauhaan miehen ja esikoisen kanssa.

Menimme samalle mökille myös tänä vuonna. En muistanut reittiä mökille. En muistanut myöskään mökistä juuri mitään. En muista paljonkaan, mitä teimme tai söimme. Mutta muistan sen olotilan. Sen syvän surun. Sen riipivän epäuskon, että minun elämässäni tapahtuu jotain näin hirveää. Sen kauhun siitä, että entä jos emme selviydykään. Tuijotin vain eteeni ja itkin. Halusin olla perheeni kanssa, mutta halusin olla yksin. Halusin pois, enkä halunnut. Halusin Rauhan ja olin tulla hulluksi ikävästä.

Tänä vuonna oli hyvä palata mökille. Kun palasimme paikkaan, jossa olimme olleet vain kerran tuskaisimman ja synkimmän surun aikana, näin nyt selvästi, että olimme menneet eteenpäin. Olen ottanut askeleita pois surun syvyydestä. Mökillä ajattelin Rauhaa enemmän ja erilailla. Aivan kuin joku ympyrä olisi sulkeutunut. Ensimmäinen juhlapyhä Rauhan kuoleman jälkeen oli pääsiäinen ja tämä pääsiäinen oli tunneilmapiiriltään aivan erilainen. Edelleen kiroan kevättä, se tuntuu minusta tuskaiselta, kun maailma herää eloon ja minun elämääni kuolema liittyy vahvasti. Pääsiäinen on minulle ensimmäinen kuoleman jälkeinen juhla, muille se taitaa olla kevään ensimmäinen juhla. Edelleen olen epäuskoinen, onko minulta todella kuollut lapsi? Nyt epäuskoon liittyy myös ajatus siitä, että miten voin olla tässä, vaikka minulta on kuollut lapsi. Elämä on jatkunut kuitenkin, vaikka minulta on kuollut lapsi.