Olen miettinyt omaa kuolemaani paljon Rauhan kuoleman jälkeen. Alussa halusin itsekin kuolla. Ajattelin, että minun olisi ollut parempi kuolla, jos Rauha olisi saanut elää. En meinannut kestää surua ja tuskaa ja ajattelin, että minun olisi helpompi olla, jos saisin kuolla. Ajatukseni eivät olleet missään tapauksessa itsetuhoisia. Kuolema vaan tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Mukavalta pikku boonukselta.
Suurimman shokin jälkeen ymmärsin toki, että minulla on merkitystä elävälle perheelleni. Mies ja esikoinen joutuisivat kärsimään, jos kuolisin. En halunnut, että he joutuisivat kärsimään yhtään. Päätin, että minun on päästä elämään kiinni vahvasti. Heidän takiaan. Myös toive uudesta raskaudesta tuntui vetävän elämään. En voisi saada toista elävää lasta, jos kuolisin. Minun täytyy elää.
Yksi lapsensa menettänyt isä kirjoitti, ettei lapsensa kuoleman jälkeen enää pelkää omaa kuolemaa. Jos pieni poika pystyy kulkemaan kuoleman porttien läpi, kyllä se onnistuu raavaalta mieheltäkin, hän kirjoitti. En myöskään enää pelkää kuolemaa. Pieni, henkäyksen verran elämässä kiinni ollut tyttäreni joutui kuolemaan ja jätti silti niin suuren merkityksen monen elämään. Kyllä minäkin, sitten kun aikani on, voin seurata lastani selkä suorana. Sanotaan, että lapsensa menettänyt äiti kuolee hymy huulillaan. Vaikka haluan elää, enkä todellakaan ole valmis kuolemaan, ei kuolema pelota minua. Ehkä tapaan Rauhan. Ehkä ikävä häntä kohtaan sammuu. Ehkä. Ja edelleen, onneksi elän. Onneksi saan jakaa aikani miehen ja esikoisen kanssa. Onneksi saan elää elämäni ymmärtäen sen arvon. Sinä olet sen minulle opettanut, lintuseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti