Minusta tuntuu, että minulle ei kuulunut ensimmäiseen vuoteen Rauhan kuoleman jälkeen muuta kuin Rauhan kuolemaa. Toki elämässäni tapahtui muutakin, mutta kaikki tekemiset ja menemiset liittyivät jotenkin Rauhaan. Jatkoin opintoja. Koska en pystynyt olemaan töissäni sen kuormittavuuden vuoksi. Vaihdoin alaa, jota opiskelen. Koska tajusin Rauhan kuoleman myötä, että unelmia täytyy seurata. Kun minulta kysyttiin, mitä kuuluu, kerroin, miten perheemme voi ja mitkä asiat ovat olleet vaikeita Rauhan kuoleman jälkeen. Oikeastaan vuosi elämästäni hautautui pääasiassa surun alle. Kuulumiseni olivat surua ja siihen liittyvää.
Näin jälkikäteen ole huomannut sen, että myös ne ystävyyssuhteet jotka ovat jäljellä, ovat suruni sävyttämiä. Minun kuulumiseni ovat olleet ystävyyssuhteissa pääosassa ja minulla ei ole ollut ystävieni kuulumisista juurikaan käsitystä. Toki niiden ihmisten, joita näkee viikoittain, arkikuulumiset tiedän, mutta syvällisemmät kuulumiset ja voinnit ovat menneet minulta ohi. Harvemmin tapaamien ystävien eroista, sydänsuruista, syntymäpäivistä, haaveista, työstressistä ja asunnon ostoista olen ollut autuaan tietämätön.
Tajuan olleeni paska ystävä. En vain ole kyennyt muuhun. Olen hädin tuskin pystynyt olemaan puoliso miehelleni ja äiti esikoiselle. Ensisijaisesti ole ollut äiti vain Rauhalle. Ymmärrän myös, että ystäväni ovat suojelleet minua kuulumisiltaan. Eivät joko ole halunneet huolestuttaa ja kuormittaa tai ovat pitäneet omia kuulumisiaan vähäpätöisempinä minun kuulumisiini nähden. Nyt alan olemaan siinä kunnossa aidosti, että olen kiinnostunut muiden asioista. Siihen on mennyt yllättävän kauan. Ehkä jonain päivänä pystyn olemaan edes jonkinlainen ystävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti