Tänään on Rauhan laskettuaika. Lähtölaskenta suruviikkoihin alkoi jälleen esikoisen syntympäivästä Hyvin valitettavasti lähtölaskenta oli erilainen. Samoihin aikoihin läheltä yksi tuore äiti, yksi tuore isä joutuivat hyvästelemään oman pienen ihmeensä. Samoihin aikoihin, kun minä puhalsin ilmapalloja esikoisen juhliin, toinen perhe joutui aloittamaan askeleet ikuisen ikävän tiellä.
Yllätyin, miten tarkasti keho muistaa. Paiskauduin taas keskelle omaa kauhuani, hätään ja suruani. Lamaannuin samoin kuin silloin lähes kolme vuotta sitten. Kädet tunsivat vauvan painon. Hakeutuivat kannattelemaan ilmaa, tyhjää sylissä. Kipu tuntui käsivarsissa, sykkivänä, kaiken voiman vievänä. En jaksanut nostaa kättäni. Se tuntui turhalta. Henkeä ahdistaa. Sydämen rytmi poukkoilee, lyöntejä jää väliin. Aivan kuin silloin, kun tuntui, että sydämeni todella särkyi palasiksi.
Toivon perheelle voimia. Toivon luottoa siihen, että aika auttaa. Aika kuluu, vaikka nyt se tuntuu pysähtyneen. Oman rakkaan kanssa vietetty aika ei unohdu, suru hioutuu kylläkin helpommin kannettavaksi. Nyt on tärkeää rakastaa. Itkeä. Halata ihmisiä, jotka ovat lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti