Erityinen vertaistuki

Tutustuin Käpy-ryhmässä vertaisäitiin, jonka kanssa jutut osuivat heti yksiin. Lueskelin tämän äidin blogia, jossa hän kertoi hurmaavan Rasmus-poikansa elämästä ja kuolemasta(nimi mainittu äidin luvalla). Aloitimme kirjoittelemisen ja kävikin ilmi, että asumme todella lähekkäin. Päätimme nähdä. Meillä oli todella paljon puhuttavaa. Oli mahtavaa, kun voimme puhua lapsistamme vapaa-aikanamme, keskeytyksettä ja ilolla. Pystyimme jakamaan (huonot) kokemukset samasta neuvolan terveydenhoitajasta. Lopulta istuimme meidän portaallamme, joimme punaviiniä ja katsoimme hautajaiskuvia. Ei varsinaisesti tyypillisimmät jatkot, mutta meille äärimmäisen lohdulliset.

Tutustuimme enemmän ja yhteydenpitomme tiivistyi lähes päivittäiseksi. Kävimme yhdessä lastemme haudoilla ja ihmettelimme, miten elämästä tuli näin kamalaa. Oli kuitenkin ihanaa jakaa haudallakäynti jonkun perheen ulkopuolisen  kanssa. Pohdimme, että neuvolassa pitäisi jakaa myös puutarhanhoito-oppaita, jotta ne vanhemmat, jotka joutuvat hautaamaan lapsensa eivät olisi haudan kukkaistutusten kanssa niin hukassa.

Kävimme yhdessä pyhäinpäivänä kuuntelemassa kuuntelemassa jumalanpalveluksen ja sytyttämässä kynttilät Rasmukselle ja Rauhalle kirkkoon ja haudoille. Lapsemme ovat kuolleet niin lähekkäin, että surutaipaleemme on kulkenut samoja ratoja. On ollut tärkeää, kun on voinut jakaa toisen kanssa srun myös arkisena asiana. Ei pelkästää kamalana ja rumana. Vaan yhtä lailla arkeen kuuluvana kuin, jos lapsemme olisivat mukanamme elävinä. Tämä äiti oli Rauhan lapsenvahtina jouluna, kun emme päässet itse huolehtimaan, että haudalla palaa kynttilät. Hän huolehti Rauhasta.

Olen joutunut luopumaan Rauha kuoleman myötä monesta ystävästä. Tämä ystävyys, jota olen nyt kokenut, on erilaista, erilailla syvää. Siihen on kuulunut alusta asti rumat tunteet raadollisimmalla tavalla ja näiden tunteiden jakaminen. Ja niille nauraminen. Se on tuonut meidät lähelle eri lailla. Harva ystävyys alkaa siitä, että ne kipeimmät asiat tuntee toisesta ensin parhaiten ja muut arkiset asiat vasta myöhemmin. Hän tuntee minut ensisijaisesti Rauhan äitinä. Kuolleen lapsen äidille on uskomattoman tärkeää, että se kuollut on ensisijainen jossain kontekstissa. Niin monelta hän unohtuu, mutta muutamille ensisijainen. Sitäkin tärkeämpää.

Sinä olet tukenut minua valtavasti. Olen äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut tutustua kaltaiseesi upeaan ihmiseen. Tämä ystävyys on yksi parhaista asioista, jonka olen kokenut tämän suruvuoden aikana. Kiitos sinulle.Toivottavasti voisin huolehtia sinusta.

Omituiset ihmissuhteet

Eivät kaikki läheiset, saati kaukaiset ihmiset ole olleet edellisen kirjoitukseni kaltaisia. Jos lapsesi on kuollut ja olet surun alkutaipaleella, varaudu siihen, että ihmiset ovat todella kummallisia. Olin kuullut, että monien lapsikuolemaperheiden tuttavapiiri menee uusiksi. Ajattelin, että meille ei käy niin. No, hyvässä kävi niin, että moni ihminen, joka ei ole kuulunut lähipiiriimme, on osannut kohdata meidät ja tulla lähellä ja muuttunut läheiseksi. Moni läheinen, on kuitenkin, no.. kadonnut tyystin.

Tyypillinen tilanne tuttavieni suhteen on ollut sellainen, että on soitettu tai käyty kerran ja yhteydenpito on loppunut siihen. Tai sitten ei olla oltu missään yhteydessä Rauhaa kuolinviestin jälkeen tai jätetty vastaamatta myöhemmin viesteihini. Minusta saa varmaan katkeran kuvan, kun näitä tällä tavoin ruodin, mutta itse olisin säästynyt monelta itkulta ja mielipahalta, jos olisin tiennyt sen, että ihmiset eivät yksinkertaisesti osaa. Moni sanoo, että en ole ollut yhteydessä, koska en tiedä, mitä sanoisin. Sekin on parempi, kuin lopettaa yhteydenpito kokonaan. Ihan kuin lapsen kuolemassa ei olisi tarpeeksi. Sen lisäksi joutuu luopumaan niin monesta muustakin ihmissuhteesta. Ja jos ei osaa sanoa surevalle mitään, ei tarvitse osata sanoa muuta kuin "otan osaa" tai "olen pahoillani".

Pahinta on se, ettei sanota mitään. Olimme sukujuhlissa noin puoli vuotta Rauhan kuoleman jälkeen ja paikala oli parikymmentä sukulaista. Jännitin tilaisuutta paljon ja sitä, kuinka kestän kaikki osanoton ja pahoittelut. Kestin hyvin. Kukaan ei nimittäin sanonut mitään, eikä ottanut Rauhaa puheeksi kanssamme lainkaan.

Sama tapahtui, kun palasin töihin. Näin monta työkaveria ensimmäistä kertaa äitiyslomalle jäämiseni jälkeen ja näistä työkavereista monikaan ei sanonut mitään. No, töissä olo on luku erikseen, josta kirjoitan myöhemmin.

Nyt osaan suhtautua muihin ihmisiin hiukan armollisemmin, vain hiukan. Läheiset, uskaltakaa olla läsnä surevalle. Tulkaa pois omalta mukavuusalueeltanne ja kohdatkaa. Kohdatkaa usein ja arkisesti. Hiljaisuus ja yksin jääminen on kamalaa. Kun kukaan ei enää soita. Sitä ei meinaa kestää. Puhukaa menetetystä lapsesta. Hän onn vahemmilleen rakas kuolleenakin.

Ihanat ihmissuhteet

Kun kirjoitin ystävä- ja tuttavapiirillemme viestin, jossa kerrroin lapsemme kuolleen, ajattelin, että onneksi meillä on tiiviit ystävyyssuhteet, joiden varaan voimme vain heittäytyä ja he kyllä kannattelevat. Pyysin vielä kaikilta, että meitä ei jätettäisi yksin. Osa ihmisistä noudatti pyyntöäni kirjaimellisesti. Ihanat he.

Yksi ystävä laittoi minulle viestin joka päivä, joinain päivinä useita kertoja. Viesteissä luki ehkä vain halaus tai hyvää yötä tai ajattelen teitä. Ne viestit merkitsivät minulle uskomattoman paljon. Ne rikkoivat sitä kammottavaa hiljaisuutta meidän ympärillämme. Hän uskalsi heti kohdata meidät ja on kulkenut mukana tiivisti tähänkin asti. Hän on puhunut Rauhasta, kuten muistakin lapsista.

Yksi ystävä tuli meille ja leikkasi ja värjäsi hiukseni. Halusin äkkiä eroon raskaustyylistäni, enkä voinut kuvitellakaan menoa parturiin. Sama ystävä tuli vain viettämään aikaa meille. Ja vei juomaan kaljaa lähikuppilaan. Samoin tämä ystävä on uskaltanut olla länsä ja lähellä, oli minun oloni ollut mikä hyvänsä. Hän on katsonut kuvi haudalta ja sairaalasta.

Yksi ystävä ei puhunut paljon, mutta hän järjesti minulle hevosterapiaa yhden ystävänsä johdolla. Sain harjata hevosta ja kun uskalsin, hevonen kantoi minua. Sama ystävä meni liikuttavan elokuvan jälkeen käymään yöllä Rauhan haudalla viemässä kynttilän.

Yksi ystävä varasi minulle ajan tikin poistoon ja oli muutenkin tiiviisti yhteydessä. Sama ystävä pyysi minut keskustaan viinille. Uskalsi mennä kanssani ihmisten ilmoille, eikä häiriintynyt, kun tuijotin mitään näkemättömin silmin ja kyyneleet valuivat poskilleni koko ajan.

Muutama muukin on ollut ihmeelinen. Kuunnellut, eikä yrittänyt puhua pahaa oloa pois, vaan ottanut sen vastaan. Apua on tarjottu ja minua on viety ulos. Aina välillä joku on tullut meille leikkimään yhdessä minun ja esikoisen kanssa tai tullut lapsenvahdiksi. Meitä on haettu normaaliin elämään takaisin.

Olen sanonut monelle, että soita minulle, minä en soita kuitenkaan. Koin ja koen edelleen, etten voi kaataa lapsen kuolemaa keskelle kenkään perheen mukavan lauantai-illan. Ehkä he olisivat kestäneet sen. Ehkä olen ollut liian hienotunteinen. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on jatkanut yhteydenpitoa. Lapsen myötä olen joutunut luopumaan useista ystävistä, joiden kanssa yhteydenpito on loppunut. Yksinäisyys on välillä niin raastavaa. Hiljaisuus kolkkoa ja kumisevaa. Kaipuu entiseen valtava. Kiitos teille, jotka olette kuunelleet pyyntöäni, ettekä ole jättäneet. Teidän ansiostanne, en ole musertunut tämän yksinäisyyden alle.