Näytetään tekstit, joissa on tunniste vastasyntyneen kuolema. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vastasyntyneen kuolema. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. toukokuuta 2017

kohtaaminen hiekkalaatikolla

Kun Rauhan kuolemasta oli kulunut muutama kuukausi, olin esikoisen ja hänen kaverinsa ja kaverin äidin kanssa leikkipuistossa. Puistoon tuli isä isomman pojan ja pienten tyttöjen kanssa. Esikoinen oli kaverinsa kanssa hiekkalaatikolla ja isä oli näiden tyttöjen kanssa siinä myös jumissa, sillä työt eivät osanneet kävellä. Isä jutteli esikoiselle, että nämä ova tuon pojan pikkusiskot. Esikoinen sanoi isälle, että hänen pikkusiskonsa on kuollut. Isä ei reagoinut mitenkään. Silloin esikoisen kaveri tuli apuun ja meni aivan miehen kasvojen eteen ja sanoi, että minun kaverin pikkusisko on kuollut. Miehen kasvot olivat hämmentyneet ja hän vain mutisi jotain surullisesta tapahtumasta.

Esikoinen kertoi miehelle, että ensin se sisko oli sairaalassa, sitten se oli arkussa ja sitten se arkku laitettiin maahan. Esikoinen sanoi, että ei sisko enää ole siellä haudassa, vaan taivaassa enkelinä. Sitten hän vielä sanoi, että siellä hautajaisissa laulettiin näin ja alkoi laulamaan Jumalan kämmenellä. Mies ei sanonut mitään, mutisi vain.

Tilanne kesti vain noin minuutin, enkä itse ehtinyt esikoisen tueksi. Olen ollut ylpeä siitä, kuinka jäsentyneen tarinan esikoinen kertoi. Olemme varmaan jotain osanneet hänelle kertoa, sillä hän kertoi tarinan ulkopuoliselle. Jäin miettimään kohtaamisessa sitä, että miksi lapsen suruun ja menetykseen ei oikein kommentoida mitään. En siis tarkoita, että juuri tämän isän olisi tarvinnut sanoa mitään, mutta luulen, että päiväkodissakin on muutamia esikoisen mainintoja pikkusiskosta ohitettu. Esikoinen on myös menettänyt läheisen ja suree. Samoin hän ei ole mikään pelkkä minun ja miehen lohduttaja, vaikka lohtua meille tuokin. Vaan sureva lapsi. Luulen, että pikkusiskon kuolemaa käsitellään esikoisen jokaisessa kehitysvaiheessa jollain lailla ja toivon, että osaan auttaa häntä mahdollisimman hyvin.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Olinko ahne?

Olimme kärsineet lapsettomuudesta jo useita vuosia. Päätin, että, jos saamme lapsen, olen saanut elämältä kaiken. Esikoisen ollessa vaille kaksi vuotias, tulin luomusti raskaaksi ja raskaus meni kesken. Olimme puhuneet toisen lapsen yrittämisestä, mutta keskenmeno sai meidät lähtemään taas hoitoihin. Ensimmäisestä ivf-hoidosta pakkaseen oli jäänyt kolme alkiota, jotka siirrettiin tuloksetta. Olin todella pettynyt ja itkin hoitojen epäonnistumisen myötä taas lapsettomuuden nostamia tunteita. Entä jos emme saa esikoiselle sisarusta? Kuulin tarinoita, että ensimmäinen raskaus oli onnistunut, mutta toista ei koskaan saatu alulle. Olin peloissani tästä mahdollisuudesta.

Aloitimme uuden ivf-hoidon, josta Rauhan raskaus alkoi. Kun Rauha kuoli, mietin, olinko ollut ahne, kun lapsettomuuden jälkeen halusin toista lasta? Miksei yksi riittänyt? Ahneuteni vuoksi asetin perheeni ja itseni hirvittävään suruun. Koko perheemme voisi hajota. Esikoinen saattaisi hajota, kun joutuu käsittelemään siskon kuolemaa noin pienenä. Suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää.

Mutta enkö saa tehdä suunnitelmia perheeni muodosta, vaikka lapseni saavat alkunsa hoidoilla? Eikö minullakin ole ollut oikeus? Ahneuteni vuoksi saimme sinut Rauha, lintuseni. En vaihtaisi sitä pois. Toki suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää, mutta sinä sait minussa muutoksen aikaan. Sain toisen lapsen. Olisin halunnut sinut kotiin, mutta kun en saanut, kunnioitan elämäsi merkitystä jokaisena päivänä, jokaisena päivänä muutat elämäni merkitystä. Se on surullisempaa, mutta syvempää.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Aprillia!

Eilen oli aprillipäivä, hautajaistesi vuosipäivä. Olisipa hautajaisesi ollu vain todella julma ja kieroutunut aprillipila. Tuntuu niin irvokkaalta, että muu maailma keski toisilleen hauskoja jekkuja ja minä pukeuduin mustaan mekkoon ja laskin sinut maahan. Halusin kaivaa sinut pois maasta, sielä kylmästä ja pimeästä. Ei sinun paikkasi ole siellä, vaan sylissäni, vieressäni, elämässäni.

Lapsen kuolema Suomessa on todella harvinaista. Noin sata lasta kuolee vuosittain alle vuoden ikäisenä. Minun huoltani synntyksestä lohdutettiin, että älä viitsi huolehtia, me ollaan Suomessa, ei täällä mitään tapahdu.

Se, että sellaisen ihmisen lapsi, joka on huolehtinut koko raskauden ja pelännyt kuolemaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsi, jolle lapsenteko on työtä ja vaivaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsen kuolema tuntuu maailmankauikkeuden suunnitelmassa vain todella sairaalta vitsiltä. Minä olen se ihminen. Elämäni mustuus, tuntuu huonolta komedialta. Mutta kukaan ei ole huutanut, aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle! Kaikki on totta, totisinta totta.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Jos häntä ei olisi ollut

Olisinko vaihtanut elämäni sellaiseksi, johon ei kuulu Rauhaa? En. Lapsi on niin rakas kuolleenakin, että hänen olemassaolonsa ja kuolemansa on ehdottomasti parempi vauhtoehto, kuin jos häntä ei olisi ollut lainkaan.

Pohdin paljon sitä, että olisinko elämäni ollut helpompaa, jos emme olisi koskaan saaneetkaan toista lasta. Jos olisimmekin lopettaneet lapsettomuushoidot, lopettaneet toisen lapsen yrittämisen? Varmasti suru siitä, että toista lasta ei tullut olisi ollut helpsmpi kestää. Vamasti elämäni olisi ollut joiltain osin huolettomampaa. Varmasti perusturvallisuuteni olisi ollut paremmissa kantimissa.

Mutta elämä ilman, että Rauha ei olisi tullut.. Sekin tuntuu vaikealta. En olisi saanut olla hämillsen onnellinen huomatessani olevani raskaana. En olisi saanut ihanaa jännitystä saatuamme tietää odottavamme tyttöä ja pohdiskelua siitä, millaista tytön kanssa olisi. En olisi saanut ihanaa raskausvatsaa ja tuntea Rauhann vilkasta liikehdintää, aivan sydämeni alla.  En olisi sanut niitä yhdeksää kuukautta, jolloin Rauha kasvoi, eli ja jolloin hänet tunsin. Emme olisi saaneet omaa lastamme.

Toki meille jää mysteeriksi, millaista tytön kanssa eläminen olisi ollut. Moni muukin asia jää mysteeriksis.  Joudun elämään loppu elämäni ilman Rauhaa. Se tuntuu loputtoman pitkältä ajalta ilman rakasta lasta. Mutta onneksi hän tuli. Onneksi saimme hänen kanssaan edes sen lyhyen hetken, hänen kokonaisen ja arvokkaan elämänsä. Minun sydämeni allla ja meidän käsivarsillamme.


Niin pieni
viaton
kevyt kuin perhosenlento
puhas kuin enkeliuni

Äitisi kyyneleet
runsaat
polttavat
kuka laskisi niiden määrän
kuin suurinta iloaan
suurinta suruaan vuotavat

Mutta kukiksi puhkeavat
ruusuiksi hehkumaan
kieloiksi tuoksumaan
siellä missä kuljet
silmänkantamattoman
kyynelkukkameren keskellä
ihmettelet
näinkö rakas olit
vaikka päiväsi niin lyhyt
-Maaria Leinonen

torstai 26. tammikuuta 2017

keskustelu kuolemasta esikoisen kanssa

"Minulla on niin ikävä Rauhaa ja minä haluaisin viedä haudalle kortin, jossa lukisi, että Rauha minulla on sinua ikävä, kun sinä olet ikuisesti kuollut. Oletko äiti sinä surullinen, kun Rauha kuoli, et näytä kovin surulliselta. Jos olet surullinen se, että halaan ja pussaan auttaa. Minä haluaisin myös olla kuollut. Haluaisin tanssia taivaalla Rauhan kanssa enkelinä, koska siellä olisi niin kivaa. Katsoisin sitten äitiä ja isiä ikkunasta. Haluaisin nähdä, kun Rauha katsoo meitä ikkunasta. Onko se Rauha näkymättömä?"

Tällä tavoin puhumme siskosta esikoisen kanssa tänään. Olemme kulkeneet pitkän matkan. Emme tienneet,kuumuiko meidän puhua Rauhasta esikoiselle ja jos kuului, mitä ja miten. Mies osasi luontevammin, itse vain itkin. Toki esikoinen sai myös hillittömiä raivokohtauksia heti kuoleman jälkeen, emmekä meinanneet pärjätä niiden kanssa. Mies pärjäsi paremmin kuin minä. Raivokohtaukset tekivät keskustelusta vaikeaa ja veivät voimia todella paljon.

Ensin esikoinen kyseli, milloin se sisko tulee ja raivosi, löi, heitteli tavaroita ja puri. Seuraavassa vaiheessa hän kyseli, miksi se sisko kuoli ja alkoi syödä kättään. Nyt hän kertoo, että hänellä on pikkusiskoa ikävä ja puhuu välillä vauvojen kieltä. Olemme oppineet, että avoimuus kuolemasta puhumisessa lapsen kanssa on tärkeää. Kuvien katseleminen on tärkeää. Lapsen on hyvä antaa osallistua valitsemaan haudalle kukkia, kynttilöitä tai viemään sinne jonkin oman muiston. Esikoisemme on myös tarvinnut moninkertaisen määrän huomiota, aikaa, syliä ja läheisyyttä. Olemme yrittäneet antaa sitä. Aluksi se oli todella vaikeaa, kun ajatukset oli vain Rauhassa. Mies osasi antaa esikoiselle paremmin huomiota kuin minä. Onneksi. Itse olen löytänyt arkisia tapoja esikoisen surun käsittelyyn ja keskustellut hänen kanssaan Rauhasta.

"Minusta meidän pitäis hommata meille uusi vauva. Mikset ole synnyttänyt meille kotiin kahta lasta? ", "Minä haluan, että päiväkotikaverin pikkusisko kuolee."

Vaikeita kysymyksiä ja asioita hän esittää. Onneksi. Onneksi hän puhuu ja kyselee. Olemme ehkä onnistuneet jotenkin luontevasti kuoleman käsittelyssä. Ihana pieni lapseni niin suurten asioiden äärellä, niin aikaisin.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Erityinen vertaistuki

Tutustuin Käpy-ryhmässä vertaisäitiin, jonka kanssa jutut osuivat heti yksiin. Lueskelin tämän äidin blogia, jossa hän kertoi hurmaavan Rasmus-poikansa elämästä ja kuolemasta(nimi mainittu äidin luvalla). Aloitimme kirjoittelemisen ja kävikin ilmi, että asumme todella lähekkäin. Päätimme nähdä. Meillä oli todella paljon puhuttavaa. Oli mahtavaa, kun voimme puhua lapsistamme vapaa-aikanamme, keskeytyksettä ja ilolla. Pystyimme jakamaan (huonot) kokemukset samasta neuvolan terveydenhoitajasta. Lopulta istuimme meidän portaallamme, joimme punaviiniä ja katsoimme hautajaiskuvia. Ei varsinaisesti tyypillisimmät jatkot, mutta meille äärimmäisen lohdulliset.

Tutustuimme enemmän ja yhteydenpitomme tiivistyi lähes päivittäiseksi. Kävimme yhdessä lastemme haudoilla ja ihmettelimme, miten elämästä tuli näin kamalaa. Oli kuitenkin ihanaa jakaa haudallakäynti jonkun perheen ulkopuolisen  kanssa. Pohdimme, että neuvolassa pitäisi jakaa myös puutarhanhoito-oppaita, jotta ne vanhemmat, jotka joutuvat hautaamaan lapsensa eivät olisi haudan kukkaistutusten kanssa niin hukassa.

Kävimme yhdessä pyhäinpäivänä kuuntelemassa kuuntelemassa jumalanpalveluksen ja sytyttämässä kynttilät Rasmukselle ja Rauhalle kirkkoon ja haudoille. Lapsemme ovat kuolleet niin lähekkäin, että surutaipaleemme on kulkenut samoja ratoja. On ollut tärkeää, kun on voinut jakaa toisen kanssa srun myös arkisena asiana. Ei pelkästää kamalana ja rumana. Vaan yhtä lailla arkeen kuuluvana kuin, jos lapsemme olisivat mukanamme elävinä. Tämä äiti oli Rauhan lapsenvahtina jouluna, kun emme päässet itse huolehtimaan, että haudalla palaa kynttilät. Hän huolehti Rauhasta.

Olen joutunut luopumaan Rauha kuoleman myötä monesta ystävästä. Tämä ystävyys, jota olen nyt kokenut, on erilaista, erilailla syvää. Siihen on kuulunut alusta asti rumat tunteet raadollisimmalla tavalla ja näiden tunteiden jakaminen. Ja niille nauraminen. Se on tuonut meidät lähelle eri lailla. Harva ystävyys alkaa siitä, että ne kipeimmät asiat tuntee toisesta ensin parhaiten ja muut arkiset asiat vasta myöhemmin. Hän tuntee minut ensisijaisesti Rauhan äitinä. Kuolleen lapsen äidille on uskomattoman tärkeää, että se kuollut on ensisijainen jossain kontekstissa. Niin monelta hän unohtuu, mutta muutamille ensisijainen. Sitäkin tärkeämpää.

Sinä olet tukenut minua valtavasti. Olen äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut tutustua kaltaiseesi upeaan ihmiseen. Tämä ystävyys on yksi parhaista asioista, jonka olen kokenut tämän suruvuoden aikana. Kiitos sinulle.Toivottavasti voisin huolehtia sinusta.

lauantai 21. tammikuuta 2017

fyysiset oireet

Kun Rauha kuoli, en pystynyt katsomaan itseäni peilistä. En vaan kyennyt näkemään sitä surua silmissäni. En halunnut nähdä itseäni, jos se olisi korostanut entisestään kokemaani tuskaa ja häpeää. En voinut myöskään katsoa ketään muutakaan silmiin, paitsi miestäni. En ketään läheistä, enkä auttajaa. Se on vaikeaa välillä vieläkin, varsinkin jos puhumme Rauhasta. Kai se suru ja myötätunto, joka toisen silmistä välittyy, on liikaa. Vai onko se pelkoa kohdata ne tunteet, joita toisen silmät peilaavat?

En myöskään pystynyt syömään juuri mitään ensimmäisten Rauhan kuoleman jälkeisten viikkojen aikana. Kaikki maut olivat liian voimakkaita, liian suolaisia tai makeita. Ruuan tuoksut olivat liian voimakkaita. Pyörittelin suussani omenan palaa minuuttikaupalla. En vain saanut syötyä. Se tuntui yhden tekevältä, koska minulla ei ollu lastani. Laihduin muutamassa viikossa 11 kg. Iltalehdissä ei mainosteta lapsen hautaamista parhaana tapana päästä eroon raskauskiloista.

Myös radio sulkeutui ja musiikki loppui. Myös kaikki muut äänet olivat liian
kovia. En kuunnellut pitkään aikaan mitään musiikkia. Puhuin lähes kuiskaten ensimmäiset viikot Rauhan kuoleman jälkeen. Mies pyysi, että meille puhuttaisiin hiljaa. En halunnut puhua kenellekäkään ellei ollut pakko. Myös puhelimeni laitoin äänettömälle. En halunnut kuulla edes sen soivan, vaikka toivoin, että joku soittaisi.

Minulla oli myös muita fyysisiä oireita. Henkeä ahdisti, vaikka istuin paikallani. Pulssini oli vain n.50 lyöntiä minuutissa, vaikka raskausaikana se oli ollut n. 90 lyöntiä. Ihan kuin puolet sydämestä olisi lakannut toimimasta. Samaan aikaan vaikka pulssini oli matala, verenpaineeni oli järkyttävän korkea. Alapaine reilusti yli 100 ja yläpaine 200.

Tuntuu näin jälkeen päin, että lapsen kuolema on fyysisesti niin totaalinen menetys, että kaikki aistitkin vastustavat sitä, eivätkä toimi enää samoin kuin ennen. Ei kärsi nähdä, kuulla, haistaa, eikä maistaa. Sydän ei jaksa lyödä, eivätkä keuhkot hengittää. Ihan kuin oma ruumiskin kuolisi lapsen kuoltua. Vain ne piinaavat ajatukset ja musertava suru ottivat vallan moninkertaisesti entiseen elämään verrattuna. Ne täyttivät sen tyhjiön, jonka aistien yliherkkyys aiheutti. Surusta tuli yksi uusi aisti, jonka värittämänä maailmaa katsoo lapsen kuoleman jälkeen.


sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Tukihenkilö

Kun Rauha kuoli, meiltä kysyttiin, haluammeko, että Käpy yhdistyksestä otettaisiin yhteyttä. Halusin kaiken mahdollisen avun, koska minusta tuntui, etten ikinä voisi jatkaa elämääni. Käpy on lapsikuolemaperheiden yhdistys. Käpystä soitettiin melko pian ja kysyttiin, haluaisiko tukihenkilön ja halusin totta kai. Tukihenkilöksi pyrittiin järjestämään mahdollisimman saman kaltaisen lapsen menetyksen kokenut. Pyysin vielä ottamaan lapsettomuushoitotaustamme huomioon. Ajattelin, ettei näin kohtuutonta taakkaa voi olla kellään muulla ja jos olisi, tahtoisin kuulla kaikki mahdolliset selviytymiskeinot.

Pari viikkoa Rauhan kuolemasta tukihenkilö soitti ensimmäisen kerran. Hän kysyi, näenkö missään toivoa ja enkö olekkin ruvennut pelkäämään, että esikoiselle tapahtuu jotain? Hän sanoi, sen olevan normaalia. Hän sanoi kaiken olevan normaalia, koska tilanne on niin epänormaali. Jokainen tunne, toive, ajatus on normaali. Oli uskomattoman tärkeää, että hän normalisoi tilannetta. Minusta tuntui kummajaiselta naapurustossa, enkä oikein tiennyt miten muut suhtautuisivat minuun ja minä muihin.

Aluksi ajattelin, että minun tarvitsee selviytyä vain tukihenkilön seuravaan puheluun. Ja viikko toisensa jälkeen selviydyin. Tukihenkilö tuntui aluksi yhdeltä tärkeimmistä ihmisistä, vaikka hän oli minulle täysin vieras. Tarve vertaisen kanssa puhumisesta oli vain niin suuri. Tukihenkilö sanoi, ettei voi olla viattoman elämän päättymisen tarkoitus, että myös toinen elämä loppuu ja minä lakkaisin elämästä. Hän kuunteli kaikki hullut, katkerat ja syylliset ajatukseni, eikä tuominnut kertaakaan. Muisti itse tunteneesa samoin. Se, että toinen tietää, mistä puhuin, merkitsi varsinkin alussa niin paljon. Ja se, että jollekin tämä kaikki kamaluus on normaalia ja sen uuden normaalin kanssa voi elää.

Jos olet menettänyt lapsesi, eikä sinulla ole tukihenkilöä, pyydä Käpystä itsellesi sellaista. Minulle tukihenkilö on ollut paljon parempi pelastus kuin yksikään psykologi tai lääkäri. Olen äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut niin mahtavan ihmisen rinnalleni.

torstai 12. tammikuuta 2017

Ihanat ihmissuhteet

Kun kirjoitin ystävä- ja tuttavapiirillemme viestin, jossa kerrroin lapsemme kuolleen, ajattelin, että onneksi meillä on tiiviit ystävyyssuhteet, joiden varaan voimme vain heittäytyä ja he kyllä kannattelevat. Pyysin vielä kaikilta, että meitä ei jätettäisi yksin. Osa ihmisistä noudatti pyyntöäni kirjaimellisesti. Ihanat he.

Yksi ystävä laittoi minulle viestin joka päivä, joinain päivinä useita kertoja. Viesteissä luki ehkä vain halaus tai hyvää yötä tai ajattelen teitä. Ne viestit merkitsivät minulle uskomattoman paljon. Ne rikkoivat sitä kammottavaa hiljaisuutta meidän ympärillämme. Hän uskalsi heti kohdata meidät ja on kulkenut mukana tiivisti tähänkin asti. Hän on puhunut Rauhasta, kuten muistakin lapsista.

Yksi ystävä tuli meille ja leikkasi ja värjäsi hiukseni. Halusin äkkiä eroon raskaustyylistäni, enkä voinut kuvitellakaan menoa parturiin. Sama ystävä tuli vain viettämään aikaa meille. Ja vei juomaan kaljaa lähikuppilaan. Samoin tämä ystävä on uskaltanut olla länsä ja lähellä, oli minun oloni ollut mikä hyvänsä. Hän on katsonut kuvi haudalta ja sairaalasta.

Yksi ystävä ei puhunut paljon, mutta hän järjesti minulle hevosterapiaa yhden ystävänsä johdolla. Sain harjata hevosta ja kun uskalsin, hevonen kantoi minua. Sama ystävä meni liikuttavan elokuvan jälkeen käymään yöllä Rauhan haudalla viemässä kynttilän.

Yksi ystävä varasi minulle ajan tikin poistoon ja oli muutenkin tiiviisti yhteydessä. Sama ystävä pyysi minut keskustaan viinille. Uskalsi mennä kanssani ihmisten ilmoille, eikä häiriintynyt, kun tuijotin mitään näkemättömin silmin ja kyyneleet valuivat poskilleni koko ajan.

Muutama muukin on ollut ihmeelinen. Kuunnellut, eikä yrittänyt puhua pahaa oloa pois, vaan ottanut sen vastaan. Apua on tarjottu ja minua on viety ulos. Aina välillä joku on tullut meille leikkimään yhdessä minun ja esikoisen kanssa tai tullut lapsenvahdiksi. Meitä on haettu normaaliin elämään takaisin.

Olen sanonut monelle, että soita minulle, minä en soita kuitenkaan. Koin ja koen edelleen, etten voi kaataa lapsen kuolemaa keskelle kenkään perheen mukavan lauantai-illan. Ehkä he olisivat kestäneet sen. Ehkä olen ollut liian hienotunteinen. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on jatkanut yhteydenpitoa. Lapsen myötä olen joutunut luopumaan useista ystävistä, joiden kanssa yhteydenpito on loppunut. Yksinäisyys on välillä niin raastavaa. Hiljaisuus kolkkoa ja kumisevaa. Kaipuu entiseen valtava. Kiitos teille, jotka olette kuunelleet pyyntöäni, ettekä ole jättäneet. Teidän ansiostanne, en ole musertunut tämän yksinäisyyden alle.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

kuolinsyy

Heti Rauhan kuoltua, meiltä kysyttiin, haluammeko, että Rauhalle tehdään ruumiinavaus. Halusimme, koska kuolinsyy oli lopulta epäselvä. Usein, vaikka vauva kärsii vakavastakin hapenpuutteesta, hän selviää. Halusimme tietää, onko olemassa jotain, joka voisi uusiutua. Minulle oli selvää heti Rauhan kuoltua, että haluan yrittää uutta raskautta,joten siksikin halusin tietää kaiken, jolla kuolemaa voisi selittää. Myös mies ajatteli, että jos on olemassa jotain, jolla joku toinen voi välttää saman kohtalon, syy olisi hyvä löytää. Itse en kyennyt moiseen jalomielisyyteen.

Meidät pyydettiin melko pian, muutaman viikon päästä kuulemaan ruumiinavauksen tuloksia. Oli kamalaa mennä melkein heti takaisin sairaalaan ja vastasyntyneiden teho-osastolle. Oli kamalaa huomata, miten vähän muistin paikkoja. Lääkäri otti meidät vastaan ja halasi. Hän kertoi, että ruumiinavauksen tulokset olivat melko selvät. Rauhaan vatsassa, keuhkoissa ja maksassa oli ollut viitteitä bakteerikasvustosta. Lapsiveteni oli menneenä pari päivää, joten Rauhaan oli päässyt joku bakteeri, joka ei ilmoittanut itsestään mitenkään. Ei kuumeen nousuna, ei lapsiveden värjääntymisenä, ei sykkeen sahaamisena, ei mitenkään. Lääkäri sanoi, että hapenpuute yksinään ei välttämättä olisi aiheuttanut kuolemaa, eikä myöskään bakteeri. Yhdessä ne muodostivat Rauha kohtalon. Todella, todella, järkyttävän kamalaa tuuria toisin sanoen.

Minulle kuolinsyyn kuuleminen oli todella suuri helpotus. Vaikka koen syyllisyyttä ja häpeää Rauhan kuolemasta ja kärvistelen niissä tunteissa varmaan kauan, oli helpottavaa, että käytännössä minusta johtumattomat syyt aiheuttivat kuoleman. Vaikka ruumiini ei pystynyt suojelemaan Rauhaa bakteerilta, eikä napanuoran rakenteelliselta poikkeavuudelta, en olisi äitinä voinut tehdä mitään toisin.

Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän tuntuu siltä, että totean asioita jopa kliinisesti ja tunteettomasti. Tämä on vain niin hyvä jäsennyskeino, että yksityiskohdat, tunteet ja sävyt antavat odottaa itseään. Niistä voin kirjoittaa myöhemmin.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Hautajaiset

Olimme käyneet pastorin ohjeen mukaan tutustumassa kappeliin etukäteen. Tiesimme, millaiseen paikkaan olimme menossa. Minua ahdisti hautajaiset ihan hirveästi ja varsinkin se, että joutuisin miehen kanssa laskemaan Rauhan hautaan.

Aurinko paistoi kirkkaasti, kun ajoimme kappeliin. Emme halunnet hautajaisiin muita vieraita kuin vanhempani ja veljeni. Lisäksi paikalla oli valokuvaaja. Kun menimme kappeli, arkku odotti paikallaan, kukkien ympäröimänä. Arkku oli arkuksi kaunis, mutta koska se oli pieni, se oli rumin asia, jonka olin koskaan nähnyt. Kammottava pieni arkku, jossa lapseni lepäsi.

En muista siunaustilaisuudesta paljonkaan. Itkin koko ajan ja lauloin virren niin kirkkaalla äänellä kuin pystyin. Pastori puihui näkyvän ja näkymättömän maailmaan kohtaamisesta, jolle herkistyy suurten menetysten kohdalla. Uuden merkityksen voi saada perhonen tai tuulen henkäys puussa. Hautausmaasta tulisi meille tärkeä paikka, hän sanoi. Pastori pyysi esikoisen kanssaan hommiin ja yhdessä he siunasivat Rauhan ja levittivät arkulle hiekkaa.

Mies kantoi Rauhan kappelista ulos. Seuraava hautajaissaattue oli jo tulossa paikalle ja ajattelin, mietin lohduttomalta porukalta heidän silmissään näytimme. Silitin miestä selästä pitkän matkan haudalle. Siellä kuoppa odotti, kuin irvistävä haava. Niin me laskimme maailman rakkaimman Rauhan hautaan. Pelkäsin koko ajan kaatuvani hautaan Rauhan mukana. Tai mitä väliä sillä olisi ollut, osa sydämestäni oli haudattu sinne joka tapauksessa ikuisesti. Lauloimme haudalla vielä jumalan kämmenellä ja ihana pastori opetti esikoiselle siihen laululeikin. Pastori lähti. Jäimme vielä haudalle hetkeksi.

Kun kävelimme hautausmaan pitkää kuusikujaa pitkin autolla, pastori käveli kaukana edessämme ja ihana esikoinen huusi: HEI PAPPI! Miksi olet noin pieni??Pappi hei! Miksi toi pappi on niin pieni?

Kun ajoimme kotiin, satoi vettä. Kun pääsimme kotiin, satoi lunta. Kaikki luonnon ilmiöt näyttäytyivät sinä päivänä. Muistotilaisuus oli lyhyt. Mitä muistelisimme? Päälimmäisenä oli meidän haaveidemme muistotilaisuus. Kaiken sen, mistä jouduimme lapsemme myötä luopumaan.
Ota hänet vastaan, suuri pyhä Jumala,
ota hänet vastaan, kaipaavia lohduta.Ota hänet vastaan taivaan kotiin avaraan,ota hänet vastaan iloon loppumattomaan.

Ota hänet vastaan, tuuli hiljaa puhaltaa,ota hänet vastaan, virta kantaa kulkijaa.Ota hänet vastaan rantaan suuren rauhan maan,ota hänet vastaan kotisatamaan.

Ota hänet vastaan, meillä on niin ikävä,ota hänet vastaan, murheellisten ystävä.Ota hänet vastaan, silta yli pimeyden,ota hänet vastaan, syli rakkauden.Ota hänet vastaan, syli rakkauden

(San. Anna-Mari Kaskinen)

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kun isoveli kohtasi pikkusiskon

Heti Rauhan kuoltua, halusimme selvittää, onko suositeltavaa, että esikoinen näkee siskonsa. Siskon näyttämistä suositeltiin ja niin mekin päätimme tehdä, kiirastorstaina. Siihen asti esikoinen oli kysellyt, missä pikkusiskon on ja miksei hän tule kotiin? Olimme kertoneet esikoiselle, että päiväkotipäivän jälkeen, hän näkee pikkusiskon. Yritin kotona valita jotain vaatteita, mutta en saanut mitään valittua. Halusin arkkuun kuitenkin jotain omaa, joten silitin pitsilakanan, jonka kietoisin Rauhan ympärille. Olen surkea silittäjä ja ensimmäiseen lakaanaan tarttui silityslaudasta jotain. Sain hysteerisen kohtauksen, hain toisen lakanan ja silitin ja itkin. Otin pehmokissan mukaan, jos eskoinen haluaisi jättää kissan arkkuun.

Haimme esikoisen päiväkodista ja hän muisti, että pääsee katsomaaan siskoa. Silmät loistaen eskoinen kertoi askarrelleensa siskolle pääsiäismunan, jonka hän haluaa näyttää siskolle. Sydämeni murtui. Yritin selittää, että sisko ei avaa silmiä. Sairaalakappelissa esikoinen meni innoisssaan arkun luo, mutta ymmärsi heti, ettei sisko ole ihan tavallinen vauva, ja hän vakavoitui.  Näimme Rauhan viimeksi kaksi viikkoa aiemmin, vastasyntyneenä. Tässä välissä hänelle oli ehditty tekemään ruumiinavaus ja Rauhan kasvot olivat jo ehtineet muuttua ja vastasyntyneen pyöreys painua. Otimme kuvia, peittelin Rauha lakanaan ja silittelimme pientä. Lauloimme. Eskoinen meinasi antaa kissan siskolle, mutta tuli kuitenkin toisiin ajatuksiin ja halusikin pitää kissan itsellään. Lopulta esikoinen auttoi miestä ruuvaamaaan arkun kannen kiinni. Näky oli lohduton ja koin epäonnistumista siitäkin, että joudun laittamaan lapseni tuollaiseen tilanteeseen.

Lopulta esikoinen alkoi tulla levottomaksi ja päätimme lähteä. Hautaustoimisto kuljettaisi Rauhan hautausmaan kapeliin hautajaispäivänä. Jo toista kertaa lähdimme sairaalasta ilman Rauhaa.

Minua on jäänyt vaivaamaan, etten valinnut Rauhalle vaatteita, enkä pukenut häntä. Minua jäi vaivaamaan, etten tiedä, mitä Rauhalla oli päällä. Olisin toivonut, että meitä olisi kannustettu pukemaan Rauha. Nyt meiltä vain kysyttiin, onko meillä mitään omia vaatteita Rauhalle. En tiedä, olisinko kyennyt pukemaan pientä, mutta olisi ainakin yksi kiirastuli vähemmän, jota vatvoa.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Uusi aika

Muistan Rauhan kahdeksan tunnin elämästä todella vähän, kun olin niin tokkurassa nukutuksesta. Kuoleman jälkeisistä ensimmäisistä päivistä muistikuvat olivat hataroita, mutta kirkkaita.

Muistan sen häpeän tunteen, joka valtiasi minut, kun tajusin, että joudun kertomaan esikoiselle ja vanhemmilleni, että vauva kuoli. Hän ei tule kotiin.
Muistan sairaalahuoneen kellon. Tuijotin vain sekuntiviisaria, se kertoi, että aika kuluu, vaikka minusta tuntui, että se oli pysähtynyt.
Muistan, kun en kyennyt katsomaan ketään silmiin. Olin niin surullinen, kauhuissani ja pelokas.
Muistan, etten halunnut puhua kuin miehelle. Hitsaannuimme yhteen ihmeellisellä tavalla ja lohdutimme toisimme iltaisin hämärässä.
Muistan, kuinka luulin äitini nauravan Rauhan arkun äärellä. Ääni olikin niin tuskaista itkua, etten ollut kuullut sellaista koskaan.
Muistan, etten kyennyt syömään.  Kaikki maut olivat liikaa.
Muistan, kuinka ajattelin, etten koskaan kykene enää mihinkään. Haluan vain maata sairaalan sängyssä. Siitä tulisi minun viimeinen sija.
Muistan, kuinka toivoin, että minä olisin kuollut Rauhan sijaan.
Muistan, kuinka jää ritisi jalkojemme alla, kun lähdimme miehen kanssa sairaalasta kotiin. Kahdestaan.
Muistan, kun lähdimme katsomaan valitsemaamme hautausmaata, jonka olimme kappelin kuvan perusteella valinneet. Matkalla huomasimme, että hautausmaan osoite on Rauhantie.
Muista, kun tulin kotiin ja yöpöydällä oli kirja, jota oli lukenut ennen synnyttämään lähemistä. Kirja oli Rauha on jokainen askel.
Rauhan tiellä. Rauha on jokainen askel.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Kuinka lapseni kuoli

Minulla olisi lukemattomia asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Tähän blogin alkuun haluan sinun kuitenkin kuulevan, kuinka kauhein tapahtui. Miten lapseni kuoli.

Rauhan raskaus sujui hyvin alusta viimeisille minuuteille. Muutama päivä lasketun ajan jälkeen lapsivettä alkoi tihuutella ja meninkin sitten seuraavana päivänä osastolle synntytyksen käynnistykselle. Olin koko ajan hirmu huolissani ja makasin käyrillä vähän väliä. Muutamia yksittäisiä sykkeen laskuja tuli supistuksen jälkeen, mutta niistä ei oltu huolissaan, sillä sellaiset kuuluvat asiaan.  Toisena osastopäivänä todettiin, että mennään synnytyssaliin ja synnytys käynnistetään oksitosiinitipalla. Synnytyssalissa olin onnellinen. Pääsin tänne asti, mikään ei voisi mennä pieleen. Esikoisen synnytyksessä en päässyt edes saliin asti, vaan suoraan hätäsektioon sykkeenlaskujen vuoksi.

Laitoimme Radio rockin soimaan ja rupesimme odottamaan vauvaa. Ehdin saada yhden annoksen oksitosiinia, kun supistuksen jälkeen tuli taas Rauhalle sykkeen lasku. Lääkäri pyydettiin paikalle ja hän rupesi selaamaan edellistä synnytystä,  miksi esikoiselle tuli silloin sykkeenlaskuja. Lääkäri ei löytänyt vastausta. Hän pyysi kätilöä laittamaan pinnin Rauhan päähän, jotta sykkeet saataisiin tarkasti kuulumaan. Kän vessassa. Pinni laitettiin ja lapsivettä tulvi. Ihmettelin, miksi pinni mittaa minun sykettäni, vauvan sykkeenhän pitäisi olla nopeampi. Kuulin vain yksittäisiä tumahduksia.Näin hätääntyneen ilmeen lääkärillä. Minua kääneltiin, sain happea, Rauhan sykkeet eivät korjaantuneet. Minut kiidätettiin hätäsektioon. Paikalla oli kätilö, jonka kanssa olin käynyt puhumassa pelkopolilla. Pelkäsin nimittäin joutuvani hätäsektioon. Sain maskin kasvoilleni ja ehdin ajattelemaan, että kohta saan vauvan syliini ja kaikki on hyvin. Niin kuin viimeksiki .

Kun heräsin, sama lääkäri oli paikalla, itkeneenä. Hän sanoi, että vauva ei varmaan selviä. Minut vietiin katsomaan Rauhaa. Näin vain jalan. Hän oli peitettynä erilaisiin laitteisiin. Meidät vietiin miehen kanssa pois. Mies oli murtunut. Kätilö onnitteli meitä tyttövauvasta ja ihmettelimme, että toipuiko Rauha nyt. Ei hän toipunut.  Miksi tuo ihminen onnittelee, eikö hän tiedä, että lapsemme on kuolemassa? Menimme takaisin vastasyntyneiden teho-osastolle. Meidän piti päättää nimi. Nyt tehtäisiin hätäkaste lapsellemme. Hän sai nimekseen Rauha.

Lääkäri puhui kalvokiinnitteisestä napanuorasta, pH-arvoista, hapenpuutteesta, tuloksista. Tulokset eivät parantuneet, huononivat vain. Lopulta meidän piti päättää, että odotammeko lapsemme kuolemaa hänen ollessa kytkettynä laitteisiin, vai irrotammeko hänet laitteista, jotta hän saa kuolla syliimme. Valitsimme sylin. Kun sain lopulta Rauhan syliini, odotin ihmettä. Että hän avaisi silmänsä ensimmäisen kerran, että hän parkaisisi, että hän hengittäisi. Mutta ei ihmettä tapahtunut. Saimme kahdeksan tuntia rakkaan Rauhamme kanssa. Hän oli niin pehmeä, pieni, kaunis. Niin kaunis. Mies pesi tyttärensä, kääri kapaloon ja laski laatikkoon. Kuljetimme hänet teho-osaston kappeliin. Itse menimme osastolle. Ilman häntä, maailman rakkainta Rauhaa.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Mistä aloittaisin?

Aloitan tästä. Lapseni kuoli 8.3.2016. Ihana, täydellinen, täysin terve ja maailman rakkain Rauha. Rauha kuoli synnytykseen. Nyt haluan kertoa Rauhasta sinulle. Itseni takia, mutta myös sinun takiasi. Jostain syystä olet eksynyt blogiini. Toivon, että et ole kokenut vastaavaa. Ehkä läheisesi on menetänyt lapsen ja etsit keinoja kohdata sureva. Jos kuitenkin olemme kohtalotovereita, haluan, että tiedät, että aika kuluu, vaikka se nyt tuntuu pysähtyneen.

Olen pitkään miettinyt, että blogia voisi olla kiva kirjoittaa, mutta olen ajatellut, ettei minulla ole mitään sanottavaa. En tiedä, onko minulla nytkään sanottavaa, mutta haluan kertoa lapsettomuudesta, lapsen kuolemasta ja elämästä lapsen kuoleman jälkeen. Ehkä se auttaa minua. Ehkä se auttaa sinua. Tulen kirjoittamaan myös asioista jotka pitävät minut järjissään. Ehkä ruuanlaitosta, ehkä joogasta, ehkä mistä vain. En lupaa asettaa blogille tarkkoja rajoja, enkä tarkkaa teemaa. Kuljetaan yhdessä.