Neljä vuotta

Aallon alla aallon alku
aiottuni armaiseni
lähteen läikky lehväseni
kaislanen kannettuiseni

sukuni kosken laskettama
puronmutka pienoiseni
ojan oikku omaseni
aarre aikaansaamiseni

sinussa toistun toistumatta

Aallon alla aallonpohja
poveni alla poloinen
vaiennut vesa vaalittuni
hiljennyt hautomaiseni

ikäväni ilmansuuri
järkytys järvensyvyinen
tummaiseni tuudittuni
kultaiseni kaivattuni

minusta poistut poistumatta

Anna-Elina Isoaro : Tämänilmaiset, 2019

Pitkästä aikaa

En ole luvattoman pitkään aikaan kirjoittanut blogiin, vaikka se on ollut mielessä useinkin. Kysymys ei ole siitä, etteikö Rauha olisi mielessäni päivittäin. Olen miettinyt paljon mitä kirjoittaisin. Paljon sellaista, josta olen ajatellut kirjoittavani, mutta josta en sitten olekaan kirjoittanut. Esimerkiksi töihin paluusta ja surevan kohtaamisesta töissä. Nyt olen palaamassa lopullisesti töihin Rauhan kuoleman jälkeen. Tilanne on kuitenkin täysin eri kuin silloin tuoreimman surun aikaan. Olen saanut kilveksi Kuopuksen. Lapsen, josta työkavereiden on helppo kysyä.

Olen halunnut kirjoittaa siitä, miten en ole saanut sairaalasta Rauhan potilaskertomusta, mutta se prosessi on ollut vuoden vireillä ja edelleen kesken, joten kerrottavaa ei vielä ole.

Itse olen aktivoitunut nyt vapaaehtoistyössä. Olen kouluttautunut Kävyn ja Surevan kohtaamisen hankkeen kautta. Olen löytänyt itseni tilanteista, joissa kuvittelin, etten koskaan ole. Joihin ens koskaan suruni vuoksi pystyisi. Olemme siis olleet Rauhan kanssa hommissa ja Rauhan tarina jatkuu näissä merkityksissä ja siksi blogikin on jäänyt päivittämättä.

Huomaan kuitenkin, että väärä vuodenaika on tulossa. Vaikkei talvea juuri ole ollut, kevään voi jo huomata olevan tulossa. Kevään tulessa, suru muistuttelee itsestään. Väkisinkin palaan niihin alkukevään päiviin, jolloin jää ritisi jalkojen alla ja pitenevät päivät olivat valtavassa ristiriidassa minun mustuuteni kanssa. Onko tämä aika ilman sinua ollut henkäys vai loputtomuus?

Lääkäri

Rauhan kuolinpäivän lähestyessä, koin suurta tarvetta selvittää, muistiko meitä hoitanut lääkäri meitä. Laitoin hänelle sähköpostia, vaikka pelkäsinkin, että olisimme hänelle vain sen yhden tiistain potilaat. Se yksi kasvottomaksi jäänyt perhe muiden joukossa. Lääkäri vastasi ja kertoi ajatelleensa meitä usein. Hän ei ollut unohtanut meitä, ei Rauhaa. Se tuntuu todella hyvältä, että pieni rakas Rauha on ajatuksissa vielä vuosien jälkeen. Lääkäri kertoi myös, että oli kuullut meidän saaneen Kuopuksen ja toivotti meille kaikkea hyvää. Olin todella liikuttunut viestistä ja onnellinen, että kirjoitin hänelle. Olin jännittänyt niin paljon, että saanko koskaan mitään vastausta. Onneksi sain vastauksen ja pääsin kiittämään lääkäriä. Parhaansa hän teki silloin meidän eteemme, vaikka lopputulos olikin surullinen. Minulle oli tärkeää tietää, että meidän surumme oli myös hänen surunsa.

Aika

Ajattelin juuri, että vasta äskenhän minä julkaisin edellisen blogitekstin. Sitten huomasinkin, että lähes puoli vuotta on kulunut. Aika on niin ihmeellinen. Rauhan kuolinvuotena tuntui, että iaka ei olisi kulunut ollenkaan, se laahusti tahmeasti siksakkia menneen ja tulevan välillä. Nyt aika oikein rynnistää eteenpäin, arki vilisee silmissä. Onko surulle enää tilaa?

Ei ole silti kulunut päivääkään, etten olisi ajatellut Rauhaa. Nykyisin voin katsoa maailmaa myös muidenkin kuin lapsikuolema lasien läpi. Toki Rauhan kuolema on kaiken taustavireenä ja olen edelleen hyvin alleginen monille lausahduksille (lapsen tekeminen) tai kuvauksille (et voi ymmärtää, miten kova ikävä voi olla). Enää en saa siitä kohtausta täynnä valkoista raivoa, tyydyn hymähtämään ja totemaan, että puhuja ei todellakaan tiedä, mistä puhuu. Surun terävin kärki on selvästikin hioutunut ja välillä kaikki läpikäymämme tuntuu kaukaiselta, jopa epätodelliselta. Voinhan nyt niin hyvin. Pelko kuitenkin pitää minua sitkeästi otteessaan edelleen ja ahdistuksen tunteita on vaikea sietää. Olen kuitenkin oppinut järkevän toimintatavan, enkä mene paniikkiin.

Olen kaivannut Rauhaa pian kolme ja puoli vuotta. Ei se ikävä mihinkään katoa, koska sitä pientä murua ei koskaan saa lähelleen. Ikävä varmaan kasvaa, vaikka suru pienenee, sillä ikävää ei voi helpottaa mitenkään. Vai keveneekö kaipauskin jättäen jäljelle kiitollisuuden siitä, mitä sai ja mitä on? Olem koko ajan sanonut, että Rauha ei haluaisi elämäni loppuvan hänen vuokseen, se ei voinut olla hänen elämänsä tarkoitus. Elämä ei ole loppunut, se on jatkunut ja koen elämän olevan hyvää. Ikävän täyteistä, mutta hyvää

Onnea Rauha

Rakas Rauha.

Vaikka olet niin pieni, olet opettanut minulle enemmän kuin yksikään, opettaja, professori tai asiantuntija.

Olet opettanut minulle kärsivällisyyttä. Sitä, kuinka tärkeää on elää hetki kerrallaan. Kuinka puhdistava voi olla hengityksen aaltoliike.

Olet opettanut minulle sen, että tavallinen arki on tärkeintä. Niin pienet asiat riittävät ja vähä tekee lopulta onnelliseksi.

Olet opettanut sen, että omiin unelmiin täytyy uskoa. Unelmat voivat toteutua, kun antaa niille mahdollisuuden. Ettei pelkää, vaan yrittää sittenkin.

Opin sinulta, että kauniita sanoja ei kannata säästellä. Sinulta saatu hyvyys jatkaa matkaa minun kauniiden sanojeni kautta.

Ennen kaikkea opetit,  että synkimmänkin pimeyden reunlla on valo. Opetit, miten tärkeää on rakastaa. Opetit elämästä minulle enemmän kuin kukaan muu, vaikka omasi oli niin kovin lyhyt.

Onnea rakas pieni. Lintuseni.

Laskettuaika

Tänään on Rauhan laskettuaika. Lähtölaskenta suruviikkoihin alkoi jälleen esikoisen syntympäivästä  Hyvin valitettavasti lähtölaskenta oli erilainen. Samoihin aikoihin läheltä yksi tuore äiti, yksi tuore isä joutuivat hyvästelemään oman pienen ihmeensä. Samoihin aikoihin, kun minä puhalsin ilmapalloja esikoisen juhliin, toinen perhe joutui aloittamaan askeleet ikuisen ikävän tiellä.

Yllätyin, miten tarkasti keho muistaa. Paiskauduin taas keskelle omaa kauhuani, hätään ja suruani. Lamaannuin samoin kuin silloin lähes kolme vuotta sitten. Kädet tunsivat vauvan painon. Hakeutuivat kannattelemaan ilmaa, tyhjää sylissä. Kipu tuntui käsivarsissa, sykkivänä, kaiken voiman vievänä. En jaksanut nostaa kättäni. Se tuntui turhalta. Henkeä ahdistaa. Sydämen rytmi poukkoilee, lyöntejä jää väliin. Aivan kuin silloin, kun tuntui, että sydämeni todella särkyi palasiksi.

Toivon perheelle voimia. Toivon luottoa siihen, että aika auttaa. Aika kuluu, vaikka nyt se tuntuu pysähtyneen. Oman rakkaan kanssa vietetty aika ei unohdu, suru hioutuu kylläkin helpommin kannettavaksi. Nyt on tärkeää rakastaa. Itkeä. Halata ihmisiä, jotka ovat lähellä.