Minulla olisi lukemattomia asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Tähän blogin alkuun haluan sinun kuitenkin kuulevan, kuinka kauhein tapahtui. Miten lapseni kuoli.
Rauhan raskaus sujui hyvin alusta viimeisille minuuteille. Muutama päivä lasketun ajan jälkeen lapsivettä alkoi tihuutella ja meninkin sitten seuraavana päivänä osastolle synntytyksen käynnistykselle. Olin koko ajan hirmu huolissani ja makasin käyrillä vähän väliä. Muutamia yksittäisiä sykkeen laskuja tuli supistuksen jälkeen, mutta niistä ei oltu huolissaan, sillä sellaiset kuuluvat asiaan. Toisena osastopäivänä todettiin, että mennään synnytyssaliin ja synnytys käynnistetään oksitosiinitipalla. Synnytyssalissa olin onnellinen. Pääsin tänne asti, mikään ei voisi mennä pieleen. Esikoisen synnytyksessä en päässyt edes saliin asti, vaan suoraan hätäsektioon sykkeenlaskujen vuoksi.
Laitoimme Radio rockin soimaan ja rupesimme odottamaan vauvaa. Ehdin saada yhden annoksen oksitosiinia, kun supistuksen jälkeen tuli taas Rauhalle sykkeen lasku. Lääkäri pyydettiin paikalle ja hän rupesi selaamaan edellistä synnytystä, miksi esikoiselle tuli silloin sykkeenlaskuja. Lääkäri ei löytänyt vastausta. Hän pyysi kätilöä laittamaan pinnin Rauhan päähän, jotta sykkeet saataisiin tarkasti kuulumaan. Kän vessassa. Pinni laitettiin ja lapsivettä tulvi. Ihmettelin, miksi pinni mittaa minun sykettäni, vauvan sykkeenhän pitäisi olla nopeampi. Kuulin vain yksittäisiä tumahduksia.Näin hätääntyneen ilmeen lääkärillä. Minua kääneltiin, sain happea, Rauhan sykkeet eivät korjaantuneet. Minut kiidätettiin hätäsektioon. Paikalla oli kätilö, jonka kanssa olin käynyt puhumassa pelkopolilla. Pelkäsin nimittäin joutuvani hätäsektioon. Sain maskin kasvoilleni ja ehdin ajattelemaan, että kohta saan vauvan syliini ja kaikki on hyvin. Niin kuin viimeksiki .
Kun heräsin, sama lääkäri oli paikalla, itkeneenä. Hän sanoi, että vauva ei varmaan selviä. Minut vietiin katsomaan Rauhaa. Näin vain jalan. Hän oli peitettynä erilaisiin laitteisiin. Meidät vietiin miehen kanssa pois. Mies oli murtunut. Kätilö onnitteli meitä tyttövauvasta ja ihmettelimme, että toipuiko Rauha nyt. Ei hän toipunut. Miksi tuo ihminen onnittelee, eikö hän tiedä, että lapsemme on kuolemassa? Menimme takaisin vastasyntyneiden teho-osastolle. Meidän piti päättää nimi. Nyt tehtäisiin hätäkaste lapsellemme. Hän sai nimekseen Rauha.
Lääkäri puhui kalvokiinnitteisestä napanuorasta, pH-arvoista, hapenpuutteesta, tuloksista. Tulokset eivät parantuneet, huononivat vain. Lopulta meidän piti päättää, että odotammeko lapsemme kuolemaa hänen ollessa kytkettynä laitteisiin, vai irrotammeko hänet laitteista, jotta hän saa kuolla syliimme. Valitsimme sylin. Kun sain lopulta Rauhan syliini, odotin ihmettä. Että hän avaisi silmänsä ensimmäisen kerran, että hän parkaisisi, että hän hengittäisi. Mutta ei ihmettä tapahtunut. Saimme kahdeksan tuntia rakkaan Rauhamme kanssa. Hän oli niin pehmeä, pieni, kaunis. Niin kaunis. Mies pesi tyttärensä, kääri kapaloon ja laski laatikkoon. Kuljetimme hänet teho-osaston kappeliin. Itse menimme osastolle. Ilman häntä, maailman rakkainta Rauhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti