Muistan Rauhan kahdeksan tunnin elämästä todella vähän, kun olin niin tokkurassa nukutuksesta. Kuoleman jälkeisistä ensimmäisistä päivistä muistikuvat olivat hataroita, mutta kirkkaita.
Muistan sen häpeän tunteen, joka valtiasi minut, kun tajusin, että joudun kertomaan esikoiselle ja vanhemmilleni, että vauva kuoli. Hän ei tule kotiin.
Muistan sairaalahuoneen kellon. Tuijotin vain sekuntiviisaria, se kertoi, että aika kuluu, vaikka minusta tuntui, että se oli pysähtynyt.
Muistan, kun en kyennyt katsomaan ketään silmiin. Olin niin surullinen, kauhuissani ja pelokas.
Muistan, etten halunnut puhua kuin miehelle. Hitsaannuimme yhteen ihmeellisellä tavalla ja lohdutimme toisimme iltaisin hämärässä.
Muistan, kuinka luulin äitini nauravan Rauhan arkun äärellä. Ääni olikin niin tuskaista itkua, etten ollut kuullut sellaista koskaan.
Muistan, etten kyennyt syömään. Kaikki maut olivat liikaa.
Muistan, kuinka ajattelin, etten koskaan kykene enää mihinkään. Haluan vain maata sairaalan sängyssä. Siitä tulisi minun viimeinen sija.
Muistan, kuinka toivoin, että minä olisin kuollut Rauhan sijaan.
Muistan, kuinka jää ritisi jalkojemme alla, kun lähdimme miehen kanssa sairaalasta kotiin. Kahdestaan.
Muistan, kun lähdimme katsomaan valitsemaamme hautausmaata, jonka olimme kappelin kuvan perusteella valinneet. Matkalla huomasimme, että hautausmaan osoite on Rauhantie.
Muista, kun tulin kotiin ja yöpöydällä oli kirja, jota oli lukenut ennen synnyttämään lähemistä. Kirja oli Rauha on jokainen askel.
Rauhan tiellä. Rauha on jokainen askel.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti