Pääsiäinen

Viime vuonna pääsiäinen oli huomattavasti aiemmin kuin tänä vuonna. Kiirastorstaina hyvästelimme Rauhan viimeisen kerran. Lähdimme viettämään pääsiäistä mökille luonnon rauhaan miehen ja esikoisen kanssa.

Menimme samalle mökille myös tänä vuonna. En muistanut reittiä mökille. En muistanut myöskään mökistä juuri mitään. En muista paljonkaan, mitä teimme tai söimme. Mutta muistan sen olotilan. Sen syvän surun. Sen riipivän epäuskon, että minun elämässäni tapahtuu jotain näin hirveää. Sen kauhun siitä, että entä jos emme selviydykään. Tuijotin vain eteeni ja itkin. Halusin olla perheeni kanssa, mutta halusin olla yksin. Halusin pois, enkä halunnut. Halusin Rauhan ja olin tulla hulluksi ikävästä.

Tänä vuonna oli hyvä palata mökille. Kun palasimme paikkaan, jossa olimme olleet vain kerran tuskaisimman ja synkimmän surun aikana, näin nyt selvästi, että olimme menneet eteenpäin. Olen ottanut askeleita pois surun syvyydestä. Mökillä ajattelin Rauhaa enemmän ja erilailla. Aivan kuin joku ympyrä olisi sulkeutunut. Ensimmäinen juhlapyhä Rauhan kuoleman jälkeen oli pääsiäinen ja tämä pääsiäinen oli tunneilmapiiriltään aivan erilainen. Edelleen kiroan kevättä, se tuntuu minusta tuskaiselta, kun maailma herää eloon ja minun elämääni kuolema liittyy vahvasti. Pääsiäinen on minulle ensimmäinen kuoleman jälkeinen juhla, muille se taitaa olla kevään ensimmäinen juhla. Edelleen olen epäuskoinen, onko minulta todella kuollut lapsi? Nyt epäuskoon liittyy myös ajatus siitä, että miten voin olla tässä, vaikka minulta on kuollut lapsi. Elämä on jatkunut kuitenkin, vaikka minulta on kuollut lapsi.

Arki jatkuu

Kävin sopimassa töihin paluusta. Palaan samaan paikkaan, samaan työhön ja samaan työyhteisöön. Ainoa, mikä ei ole samaa, olen minä. Kun Rauha kuoli, ajattelin, etten voi koskaan palata työhöni. En koskaan tehdä työtä, josta pidin. En koskaan tulla nähdyksi näin epäonnistuneena ja häpeällisenä. Mutta nyt se päivä tulee. Menen töihin.

Kaksi työkaveria odottivat vauvaa samaan aikaan. Miten voisin osallistua keskusteluun lapsista viime vuonna syntyneistä? Ai, teillä on korvatulehdus? Joo, meillä ei meinaa oikein palaa haudalla ne Rainbown hautakynttilät.

Tulen vastaamaan töissä useita kertoja kysymykseen, mitä kuuluu? Lapseni kuolema on muille jo old news, mutta minulle kuuluu edelleen sitä, että lapseni on kuollut. Toki muutakin, mutta kyllä se määrittää edelleen sitä kaikkea muuta. Tuskin kukaan enää edes kysyy minulta mitään Rauhaan liittyvää, en odota sitä. Tähän asti olen saanut tehdä opintoja omaan tahtiin, nyt päivät ovat muiden määrittämiä. Tuntuu, että töihin paluu erottaa minut Rauhasta. En ole enää siinä lapsen kuoleman jälkeisessä statuksessa, vaan palannut töihin. Arki jatkuu. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Kokki

Haluan hiukan avata lapsikuolemablogille epätyypillistä nimeä. Vaikken saanut Rauhan kuoleman jälkeen syötyä, on ruuasta tullut minulle tärkeä arkeen ankkuroiva asia. Ruoka- ja lapsikuolemablogi olisi ollut vähintäänkin kyseenalainen yhdistelmä, mutta haluan tuoda blogissa ilmi vointiani kohentaneita asioita. Siksi siis blogin nimenssä on kokki.

En pystynyt pitämään huolta Rauhasta, joten halusin pitää entistä parempaa huolta elävästä perheestäni. Minulle oli kunnia tehdä perheelleni ruokaa. Muutamat ihmiset tarjoutuivat tulemaan meille tekemään ruokaa, mutta kieltäydyin. Halusin tehdä itse. Halusin huolehtia niistä rakkaista, joista voin.  En välttämättä itse syönyt juurikaan, mutta ruuanlaitto rauhoitti minua ja vei ajatuksia muualle.

Lapsen ruokkiminen on todella alkukantainen tarve. Varsinkin vastasyntyneen imettäminen on äidille tärkeä tapa toteuttaa äitiyttään ja koko keho valmistautuu siihen lapsen syntymän jälkeen. Kun vastasyntynyt kuolee jää äidiltä yksi perustarve toteuttamatta. Kun vauva kuolee, maidon nouseminen rintoihin estetään lääkkeellisesti. Koko tilanne on äidille luonnoton. Syli on tyhjä. Ei ole vauvaa, jota hoitaa, jota kantaa, jota tuuditella. Jolle hyristellä. Syli on niin tyhjä, että kädet kipeytyvät sen tyhjyyden painosta. Ei ole suuta, jota imettää, vaikka keho olisi siihen niin valmis, että sen toiminta joudutaan estämään. On vain raskaat rinnat ja poskilta valuvat kyyneleet, joiden virta kastelee paidankin.

Luulen, että ruokaan keskittyminen ja perheeni ruokkiminen on ollut alkukantaisen perustarpeen toteuttamista. Järjen kanssa hellan ääressä seisomisella ei ole ollut mitään tekemistä. Tunteen kanssa sitäkin enemmän. Teitä, joita eniten rakastan, haluan näin hoivata, kun muuhun en pysty.  Teille tarjoan ruuan, kun muuta en voi itsestäni antaa. Rakastan teitä teoilla, koska rakkauden osoittamisen keinot olen hetkeksi unohtanut. Opin ne vielä uudelleen, kunhan sydämeni syväjää hiukan alkaa sulaa.