Hautakivi

Me mietimme rakkaan Rauhan hautakiveä pitkään. Mietimme värejä, muotoja, materiaaleja ja vaiheilimme todella paljon, että mikä olisi ainutlaatuiselle tyttärellemme sopiva muistomerkki. Millainen olisi viimeinen asia, jonka hänen vuokseen tekisimme. Ehkä juuri tämän lopullisuuden vuoksi päätöksenteko oli vaikeaa. Mietimme vanhaa takorautaristiä, mutta sellaista ei löytynyt. Mietimme kiveä meidän omasta pihastamme, mutta sielläkään ei ollut sopivaa. Mietimme lasista kiveä. Kiveä metsästä. Kiveä mökiltä. Miehen tekemää muistomerkkiä.

Viime keväänä näin yhdellä hautausmaalla pienen, lähes valkoisesta kivestä tehdyn ristin muotoisen hautakiven. Hauta oli vuosikymmeniä vanha, pienen pojan hauta. Tämän pienen pojan haudasta saimme idean, että ristinmuotoisessa hautakivessä yhdistyy sekä kaunis muoto, mutta muistomerkki voi olla kuitenkin vaalea. Minulla oli alusta asti olo, että haluaisin Rauhan kiven olevan vaalea, valkoinen. Löysinkin hautakiviliikkeen, joka toimittaa hyvin vaalean harmaita hautakiviä, joten saimme vihdoin tilattua Rauhalle kiven.

Kiven toimituksessa kesti muutaman kuukauden ja kun vihdoin tuli viesti, että kivi on asennettu, minua jännitti todella paljon mennä haudalle. Olin odottanut vitivalkoista kiveä, mutta kivi oli hyvin vaalean harmaa, vaaleaa graniittia. Kivi oli todella kaunis, vaikkakin erilainen, mitä olin odottanut. Pienokaisemme Rauha lukee kivessä. Kivessä on myös kullan värinen pronssiperhonen. Nyt pienellämme on kaunis muistomerkki. Kovin surullista on nähdä oman rakkaan nimi kivessä, mutta nyt hauta tuntuu valmiilta. Olen ylpeä meistä, kun saimme Rauhalle vihdoin kiven. Vaikea, mutta tärkeä tehtävä.

Musikki

Musiikki on ollut minulle aina tärkeä osa elämää. Olen soittanut pienestä tytöstä saakka ja kuunnellut paljon musiikkia ja käynyt keikoilla. Kun Rauha kuoli, tavallinen puheäänikin kuullosti liian kovalta. En voinut kuvitellakaan kuuntelevani musiikkia. Auton radiota en voinut kuunnella lainkaan, sillä koskaan ei tienyti, mikä kappale tulisi; missä muruseni on tai lautturi esimerkiksi ja saisi aikaan hillittömän itkukohtauksen.

Nyt olen pikkuhiljaa löytänyt musiikkia takaisin. Radiota en kuuntele edelleenkään, enkä juurikaan levyjä. Musiikki ei enää säväyttää samalla lailla kuin ennen. Ei ole hyviä biisejä, ei tule kylmiä väreitä. Mutta vauvalle laulan. Ostin ukulelen, jota opettelin soittamaan ja olen nyt soyellusoja laulellut. Entisiin soittimiin en tunne vetoa ja ne pölyttyvät edelleen nurkissa. Keikoilla en ole enää käynyt, eivätkä bändit kiinnosta. Jotain rakkaasta harrastuksestani olen saanut takaisin, osa on lentänyt ainaki hetkeksi pois Rauhan mukana.

Nykyisin, kun arki tuntuu asettuneensa uomiinsa, välillä ajattelen, että olen samanlainen kuin ennenkin, ennen Rauhan kuolemaa. Mutta en minä ole. Osa minusta vielä sopeutuu ja tottuu siihen uuteen normaaliin. En tiedä, muuttuuko suhteeni musiikkiin vielä. Toisaalta voin ahatajat, että musiikkiin totuttelu on minun ja Rauhan laatuaikaa.

Haavoja

Minulla olisi sata asiaa, joita haluaisin teille kirjoittaa. Taukoa kirjoittamisessa on ollut luvattoman kauan.

Elämä on ihanaa. Arki sujuu hyvin. Välillä Rauhan kuolema tuntuu kaukaiselta painajaiselta. Silti haavat aristavat päivittäin.

Esikoinen kyselee, että entä jos vauvalle käy samoin kuin Rauhalle. Häntä pelottaa. Yritän vakuutella, että yleensä vauvat eivät kuole. Minä viritän kätkythälyttimen joka yö. Jos kuopuksella on nuha, menemme lääkäriin hyvin herkästi. Uskallammeko lähteä mummolaan, koska siellä ei ole yliopistollista sairaalaa? Entä mökille, sieltä emme pääse lääkäriin edes kohtuullisessa ajassa, jos jotain sattuu? Soitan terveyspalveluiden neuvontaan, milloin mistäkin. Itku kurkussa varaan lääkäriajan, koska minua pelottaa, että vauvalla tai esikoisella on joku hätänä. En halua, että vauva laittaa suuhun muiden vauvojen leluja. Yritän rentoutua ja hengittää. Kun mies on väsynyt töissä, hän herkistyy ja ajattelee Rauhaa useammin. Meillä voisi olla kotona kaksi ihanaa tyttöä.

Vaikka olen äärimmäisen onnellinen, pelko ja ahdistus varjostaa päiviäni. Tiedän, ettei elämää voi pelätä. Turvallisuuden tunne horjuu helposti, mutta onneksi aika on auttanut sen verran, että pelko väistyy nopeammin. Katson vauvaa. Keskityn häneen. Hän on niin hieno, täydellisen ja hyvävointinen. Hänellä ei ole hätää. Katson esikoista. Kuinka täynnä elämää hän onkaan! Niin viisas, niin herkkä. Katson Rauhan kuvaa ja olen niin kiitollinen, että hän tuli. Olen saanut niin paljon. Ennen esikoista oli epävarmaa, saammeko koskaa lasta. Olemme saaneet kolme ihanaa pientä. Olemme saaneet paljon.

Kalvokiinnitteinen napanuora

Kun Rauha kuoli ja hapenpuutteen syyksi paljastui kalvokiinnitteinen napanuora, kaikki lääkärit sanoivat minulle systemaattisesti, että kalvokiinnitteistä napanuoraa ei voi nähdä ultraäänessä. Siksipä en kuopuksen raskaudessa sitä kysynytkään yhdessäkään ultrassa.

Kävin siis ultrassa raskauden aikana lähemmäs 30 kertaa. Kerran rv 33 minua tutki eri lääkäri, jolle kerroin pelkääväni kalvokiinnitteistä napanuoraa ja lapsiveden menoa. Että sama tilanne toistuisi taas. Lääkäri kysyi, onko napanuoran kiinnittymispaikkaa koskaan katsottu ja kerroin, että ei ole. Hän kuitenkin katsoi ultralla kiinnittymispaikan ja minäkin näin ultrassa todella selvästi, että se oli istukan ulkopuolella. Kauhu oli hirvittävä. Lääkäri kutsui paikalle vielä kokeneemman kollegan ja he totesivat, että napanuora on kiinni istukan ulkopuolella. He katsoivat myös, onko kyseessä vasa previa tilanne, jossa istukka on kaksiosainen ja napanuoran suonet menevät kohdun suun yli. Tällaista tilannetta minulla ei ollut. Olin niin shokissa, että jäin sairaalaan yöksi.

Tämän jälkeen useampi lääkäri yritti katsoa napanuoran paikkaa, mutta kukaan ei nähnyt sitä selvästi ja erilaisia veikkailuja sen paikasta esitettiin. Minusta tuntui kävelevältä haudalta. Pelkäsin, että lapsiveteni menisi ja napanuora jäisi jälleen puristuksiin. Lääkärit vakuuttelivat, että yleensä synnytys ei käynnisty lapsiveden menolla. Ja pitäisi olla joku tulehdus, kuten streptokokki b, jotta lapsivesi saattaisi mennä. Kuitenkaan streptokokki b koetta ei otettu, vasta kuin 35 raskausviikolla. Koe oli positiivinen. Kauhuni lisääntyi entisestään.

Sain mahtavaa tukea synnytyssairaalassa. Sain kalvokiinnitteisen napanuora toteamisen jälkeen käydä synnytyvastaanotossa joka ilta sykekäyrällä. Sain käydä viikoittain ja jopa kaksi kertaa viikossa äitiyspolilla ultrassa. Sain olla osastolla muutamaan otteeseen makaamassa sykekäyrällä. Pääsin sairaalaan viikkoa ennen sektiota odottamaan ilman lääketieteellistä perustetta. Sektion jälkeen kävi ilmi, että napanuora oli kokonaan istukan ulkopuolella, pahimmillaan suonet kulkivat 20 cm sikiökalvoissa.  Onneksi lopulta kaikki meni hyvin. Saimme elävän vauvan.

Yksi lääkäri sanoi minulle, että kalvokiinnitteisyyden voi nähdä rakenneultrassa, mutta sitä ei systemaattisesti katsota, koska tilanne on niin harvinainen. Joidenkin kohdalla kuitenkin se saa aikaan sen, että vauva kuolee. Voitaisiinko näitä lapsikuolemia estää, jos napanuora tutkittaisiin aina ja kaikilta. Olisiko Rauha elossa, jos napanuoran tilanne olisi ollut tiedossa?

Uudelleen lähentyminen

Kirjoitin viime kesänä, kuinka minun ja parhaan ystäväni välit menivät poikki Rauhan kuoleman jälkeen, eikä meillä ollut keinoja eikä voimia lähteä kuromaan välirikkoa kiinni.

Kuopuksen syntymä sai minut tajuamaan, että odotin parhaalta ystävältäni paljon, mutta kuitenkin systemaattisesti torjuin kaikki hänen lähestymisyrityksensä. Halusin hänen olevan lähellä, mutta työnsin häntä käytökselläni ja katkeruudellani kauemmas. Olin kateellinen hänen raskaudestaan ja vauvastaan. Ymmärrän nyt, että tottakai ystävä suojelee itseään ja lastaan minun vihaltani. Ei hän halunnut altistaa itseään ja vauvaonneaan minun kohtuuttomille vaatimuksilleni. Toimin silloin väärin, mutten osannut toimia muutenkaan. Rauhan kuolema oli niin suuri järkytys ja repi minut palasiksi. Ja toisaalta, kuinka olisimme osanneet yhdistää vauva-arjen ja kuolleen vauvan arjen? Kontrasti oli liian suurin. Ajattelen, että olimme myös liian surullisia olemaan ystäviä.

Otin ystävääni yhteyttä ja tapasimmekin. Yritämme nyt pienin askelin edetä ja tunnustella, onko meistä ystäviksi. Itse tunnen keväisen kuplivaa onnea ja huimaava innostusta tästä yrityksestä. Saanko hänet sittenkin takaisin? Voisinko luopumisen jälkeen saada jotain takaisin? Olen ollut niin onnellinen, kun olen saanut puhua hänen kanssaan Rauhasta ja miten hän on kokenut kaiken.

Tiedän, että tehtävää on paljon, mutta se ei pelota minua. Tärkeiden asioiden eteen olen valmis. Niin kuin eräs ystäväni sanoi, että vaikeiden asioiden eteen on tehtävä paljon töitä ja mahdottomien asioiden vielä hiukan enemmän. Enkä todellakaan näe ystävyyttämme mahdottomana asiana. Mahdollisuutena minä sen näen!

Naistenpäivä

Naistenpäivänä saatetaan ostaa tai saada kukkia. Naisia saatetaan hemmotellaan hyvällä ruualla, ehkä leipomalla kakku ja antamalla lahja naistenpäivän kunniaksi. Askel voi olla keveämpi ja päivä voi tuntua juhlalliselta.

Minun askeleeni ei ole kevyt, vaikka ostan minäkin kukkia. En itselleni, vaan kauneimmat kukat vien tyttäreni haudalle syntymäpäiväkukiksi. Leivon minäkin kakun, johon tänä vuonna sytytin kaksi kynttilää. Ostin minäkin lahjan, mutta annoin sen esikoiselle isoveljeksi tulon kunniaksi. Join minäkin kuplivaa juomaa ja söin herkullista ruokaa. En naistenpäivän kunniaksi, vaan miehen kanssa parisuhdetta juhliaksemme. Selvisimme tästäkin vuodesta ilman maailman rakkainta Rauhaa.

Lisäksi kuuntelin Järnefeltin Kehtolaulua. Katsoin kaikki kuvasi läpi. Selailin muistojen laatikkoa. Viipyilin sinussa. Elin uudelleen sen huikaisevan onnen tunteen ennen synnytystä, kohta olisit täällä. Riipivän tuskan tunsin yhtä väkevänä, kun kuulin, ettet selviytyisi. Itkin eilen yhtä lohduttomasti kuin silloin. Sain olla lähelläsi hetken eilen taas uudelleen. Miten pienestä kaikki oli kiinni.

Kyllä me eilen sinua juhlimme rakkaani. Olet upea tyttö. Äiti, isi, isoveli ja pikkusisko rakastaa sinua hirmuisesti. Olisit jo kaksi vuotta, lintuseni. Äidin oma iso tyttö.

Väärä vuodenaika

Taas kevättalvi on tullut. En aloittanut oirehtimaan Rauhan vuosipäivöä jo jouluna, kuten viime vuonna. Oloni on silti ollut ontto. Olen kaivannut Rauhaa. Olen itkenyt tavallista enemmän.

Toisaalta on tuntunut epötodelliselta. Arkeni on niin erilaista nyt kuin vuosi sitten. Vauvan täyteisiä päiviä, hymyä ja onnea. Myös menettämisen pelkoa. Saanko olla onnellinen? Saanko kiintyä? Pitäisikö minun vielä piilotella hymyä ja onnea, eihän Rauhan kuolemasta tule vasta kuin kaksi vuotta?

Moni on sanonut, että toinen vuosipäivä on vaikeampi kuin ensimmäinen. Tänä vuonna en pelkää Rauhan syntymäpäivää, kuten viime vuonna. Olen kohdannut sen jo kerran ja aion pystypäin juhlia pienen tyttöni syntymäpäivää. Kyynel silmässä, mutta elossa edelleen .

Kuulumisia

Blogi on ollut hiljainen pienimmän siskon synnyttyä. Ei siksi, etteikö minulla olisi kirjoitettava. En vain jotenkin osaa aloittaa. Tämä teksti on sekava sepustus kaikkea lähiaikoina tapahtunutta ja luultavasti palaan näihin asioihin syvemmin ja lähemmin.

Tuo pieni onni, joka vieressäni tuhisee, on suuri ihme, ihme kerrassaan. Miten paljon, noin pieni ja avuton ihminen voi korjata ja parantaa. Miten paljon opettaa, sanomatta sanaakaan. Ja miten paljon saada kaipaamaan.

Vauvan myötä perheemme varmaan vasta lopulta ymmärsi, mitä menetimme Rauhan myötä. Hänen kuolemansa vei mukanaan niin paljon, ettei sitä voi edes kuvitella. Esikoinen on ruvennut puhumaan, että Rauha asuu mummolassa ja haemme hänet sieltä pois tai imetään Rauha jätti-imurilla takaisin kotiin. Mutta kyllä esikoinen pelkää myös hän kyselee viikoittain, joskus päivittäisiin, että entä jos. Entä jos uudelleen. Mitä sitten tapahtuu? Toki pelkään minäkin. Ja pelkää mieskin. Vien päässäni mantraa, että esikoinen ja vauva saavat elää pitkän ja hyvän elämän.

En ole kokonaan ehjä, tuskin koskaan olen. Mutta olen tajunnut, että olen myös omalla käyttäytymiselläni ajanut ihmisiä pois. Olen laittanut itseni erityiseen asemaan Rauhan kuoleman jälkeen ja oikeuttanut tällä asemalla itseltäni välinpitämättömän ja armottoman asenteen. Olen tehnyt juuri niin, kuin en en olisi toivonut. Olen käärinyt itseni katkeruuteen. Nyt niitä kääreitä on aika aukoa. On aika nöyrtyä. On aika käyttää Rauhalla saatua lahjaa. Lahjaa, joka on täynnä rakkautta. Lahjaa, joka riemuitsee elämästä ja arvostaa sitä. Lahjaa, joka opettaa elämään hetkessä onnellisena. Lahjaa, joka osoittaa, että nyt on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä ja muuttaa sitä toivotunlaiseksi. En olisi varmaan hetkeen ymmärtänyt näitä asioita ilman Kuopusta. Se on hänen lahjansa minulle. Ihanaa ajatella, että minun pienet tyttöni opettavat minua. Ja esikoinen antaa käytännön harjoituksia päivittäin.

Varpunen jouluaamuna

Olimme eilen perheenä samassa kappelissa kuuntelemassa kauneimpia joululauluja, jossa sinut siunattiin haudan lepoon. Esikoinen ei kauaa malttanut ja juoksi kappelin eteisessä innokkaati,jopa seiniä päin. Sattumien kautta vieressäni oli laulamassa vertaisäiti, sinun hautausmaan kaverisi äiti. Kun varpunen jouluaamuna oli lauluvuorossa, itku alkoi kuristaa kurkkua. Viimeisen säkeistön aikana, jossa lauletaan: olen pieni veljesi, tulin taivahasta, itku ei enää kuristanut, vain ryöppysi vuolaina kyynelinä. Vauva sylissä, vertaisäitiä halaten, olit kanssamme pienenä laulun varpusena.

Lähin pikkusiskosi kanssa kävelemään haudallesi, isi ja isoveli menivät edellä. Viimeksi kävelin sitä pitkää kuusikujaa isin käsipuolessa, hänen selkäänsä silittäen, kun isi kantoi sinua hautaan. Miten pitkä matka olikaan. Pitkä matka ja pieni arkku.

Veimme haudallesi monta kynttilää ja rakensimme lumiukkoja. Itkin ja kerroin, kuinka sinua kaipaan. Tuntui ihanalta olla lähellä sinua koko perheenä joulua tuomassa.  En muuttunut ehjäksi, vaikka sait pikkusiskon. Suru ei loppunutkaan.  En lakkaa kaipaamasta. Yksi rakas puuttuu aina. Hyvää joulua enkeleiden maahan lintuseni. Äiti rakastaa sinua.

Hän on täällä

Raskausaika on onnellisesti ja ohi ja saimme tiistaina syliimme ihmeellisen tytön. Hän osasi tulla meille, omaksemme.

Elämä tuntuu jälleen ihmeelliseltä. Vauva tuntuu tutulta, vaikka raskaus oli pelkoa täynnä. Onneksi kaikki meni hyvin. Olen niin kiitollinen, huojentunut ja onnellinen.

Luottamus

Haluaisin kertoa teille raskaudesta ja sen etenemisestä. Haluaisin jakaa jokaisen pelkoni, jokaisen paniikkini, jokaisen kohtaamiseni terveydenhuollon kanssa, jokaisen googlettamani asian. En kuitenkaan osaa ja toisaalta, en tiedä haluanko, että tästä raskaudesta päällimäisenä muistona jää pelko, koska peloissani olen, koko ajan. Pelkään niin monta asiaa ja pelkään niitä niin paljon, etten edes uskalla niitä kirjoittaa. Puhun "tästä raskaudesta" luontevammin kuim vauvasta. Ymmärrän toki, että sisälläni kasvaa uusi ihminen, kuulen hänwn sydämen sykkeensä ja näen hänet ultrassa. Voin ajatella nimeä ja valita vaunuja. Tunnen potkut ja mieskin tuntee. Silti ajatus siitä, että meillä on pian toinen elävä lapsi, tuntuu todella kaukaiselta ja epätodelliselta.

En ole toivonut mitään muuta ja suojelen tätä lasta jokaisella teollani ja käyn tiiviisti seurannassa. Huolehdin ja toivon. Pelko vain varjostaa niin suurena, että luottamuksen rakentaminen käy vain hauraana lankana, silmukka kerrallaan. Se rakentuu hetken, kunnes pelko purkaa kudelmaa taas. 

En olisi ikinä uskonut, kuinka vaikeaa pelko on pitää aisoissa ja kuinka lamaannuttavaa se on. Teen kaikkeni, pitääkseni pelon aisoissa, mutta luottamus on näistä kilpakumppaneista usein alakynnessä. Laitoin jääkaapin oveen lapun, jossa lukee, että saamme elävän vauvan 2017. Näen sen siitä päivittäin. Teen hengitysharjoituksia, jossa sisään hengityksellä ajattelen, että raskaus sujuu.hyvin ja uloshengityksellä, että saamme elävän ja terveen vauvan. Ajattelen aktiivisesti, että olen onnellinen tästä raskaudesta ja että rakastun tähän vauvaan päätä pahkaa. Tämä hauras rakennelma yrittää pitää pelon ulkopuolella, mutta jostain raosta se aina tulee ja valtaa tilaa, mustana ja kuristavana.

Onneksi olen saanut mielettömän tiiviin ja upea tuen, jolla olen saanut pidettyä pää parkani jotenkin kasassa.

Saamme pian terveen ja elävän vauvan. Raskaus sujuu loppuun asti hyvin. Kaikki menee hyvin. Luotan siihen.  

Esikoisen reaktiot

Mietimme toki paljon, miten ja missä vaiheessa kertoisimme esikoiselle, että odotamme vauvaa. Kateus ja pettymys Rauhan kuoleman jälkeen on ollut selvä myös esikoisen reaktioissa. Toivomme miehen kanssa todella paljon, että saisimme tämän vayvan kotiin esikoisenkin vuoksi, sillä esikoisella ei ole kokemusta isoveljeydestä kuin hautausmaalla.

Esikoinen aloitti samat raivo-ja tottelemattomuuskohatukset kuin Rauahan kuoltua, kun emme vielä oleeet kertoneen hänelle. Ajattelimme, että hän vaistoaa, että perheessä on jokin salaisuus, jota hänelle ei kerrota ja siksi häne reagoi niin. Kun lopulta kerroimme, esikoinen oli todella onnellinen. Hän puhui koko ajan siitä, mitä hän tekee vauvan kansssa ja mitä hän opettaa vauvalle. Yksi ensimmäisistä asioista, jonka hän aikoo opettaaa vauvalle on opettaa hänet laulamaan: mun on pakko twerkkaaa, että saisin fyrkkaa. Päiväkodissa esikoinen kertoi heti aamulla ensimmäiselle päiväkotikaverille, jonka näki, että minun äiti ja isi ovat todenneet, että äitin mahassa kasvaa vauva. Joinain iltoina esikoinen on istunut pöydän ääressä ja mittaillut käsillään eri pituuksia ja kertonut miettivänsä, minkä kokoinen se vauva on.

Ei kestänyt kauaakaan, kun esikoinen kysyi, että entä jos tämäkin vauva kuolee. Sanoin, että yleensä vauvat eivät kuole, meille on vain käynyt todella huono tuuri. Hän jatkoi kysymistä, mutta entä jos. Sanon, että olemmme sitten taas todella surullisia, mutta selviydymme kyllä yhdessä. Olen joutunut olemaaan myös muutaman kerran sairaalassa ja kerran sairaalasta tultuani, esikoinen sanoi, että toivottavasti tämä vauva ei ole niin sairas, ettei se voi elää. Selitin, että siksi äiti aina käy sairaalassa, ttä yritetään varmistaa, että vauvalla ja äidillä olisi kaikki hyvin.

Toki vauva on ollut myös uhkialun välineenä. Keran esikoinen sanoi, että jos hän ei saa sitä tai tätä, hän lyö sitä vauvaa ja toisella kertaa, etttä hän ei välitä enää siitä vauvasta, jos joku ei mene hänen mielensä mukaan.

Tässä on monenlaista mietittävää ja uusia kysymyksiä tulee koko ajan. Emme voi vain keskittyä siihen, että meille tulee vauva ja esikoisen valmistamiseen siihen. Olemmehan tehneet sen jo kerran, vaan myös kohtaamaan myös hänen pelkonsa. Onneksi hän on lapsen lailla luottavainen ja tuo valoa ja toivoa odotukseen suunnitelmillaan.

Harmittaa, kun en ole pystynyt keskittymään esikoiseen juurikaan, kaikki ajatukset ovat raskaudessa. Välillä kuitenkin yritän ihan tietoisesti keskittyä painamaan mieleeni, miltä hän näyttä ja kuu

Hoitojen tulos

En ole aiemmilla hoitokierroilla tehnyt raskaustestiä kuin vasta uskollisesti sovitus testipäivänä. Nyt en vain millään malttanut odottaa. Tein testin jo viikkoa ennen testipäivää ja testiin piirtyi haalea, vaalea viiva. Tein vielä useamman testin parin päivän välein ja viralliseen testipäivään mennessä viivat vahvistuivat. Olin raskaana.

Olen ollut raskaana nyt jo jonkin aikaa, mutta en ole halunnut aikaisemmin kertoa siitä. Blogin sisältö muuttuu enemmän raskauspainotteikseksi ja pyrin käsittelemään raskauteen liittyviä asioita teemoittain, en niinkään aikajanalla. Raskauden takia blogi on ollut hiljaisempi, kaikki henkinen kapasiteettini on vain mennyt selviytymiseen huolen kanssa. Nyt ajattelen, että ehkä tästä raskaudesta olisi hyvä jäädä jotain muistoja. Kirjoitan niitä teille, voin palata muistoihin blogin avulla.

Lapsen kuolema ei jää blogissa sivuosaan, päin vastoin, raskaus tuo mukanaan paljon käsittelemätöntä surua Rauhan kuolemaan liittyen.

Tuntematon tyttö

Olen miettinyt lähiaikoina paljon sitä, miten raskasta Rauhan kuolemassa on se, etten tunne häntä lainkaan. En tunne lasta, jota kaipaan päivittäin valtavasi. En tunne häntä, jota rakastan paljon. En ole koskaan saanut katsoa lastani silmiin ja ihastella hänen ainutlaatuista katsettaan.

On vaikeaa, kun ei voi päättää, että tehdään tänään Rauhan lempiruokaa tai viedään haudalle Rauhan suosikkikukkia. Emme voi muistella tekemällä Rauhan lempijuttuja, koska kukaan ei tiedä, mistä Rauha olisi pitänyt. Kaikki on vain meidän mielikuviemme ja arvailujemne varassa.

Esikoinen sanoi, että hänen mielestään Rauha on keltainen ja olen samaa mieltä. Rauha on keltainen. Rauha on pieni tuntematon tyttö taivaalla, jokaisessa keltaisessa auringon säteessä ja tähden tuikkeessa. Vaikken tunne häntä eikä minulla ole hänen elämästään juurikaan muistoja, ajattelen, että hän on joka puolella ja hän saa kauttani tutustua maailmaan. Saan silti joka päivä uuden muiston hänestä, surun säikeenä ja pohjattomana rakkautena arjessani.

Hoidoista, jälleen

Verta. Siirrosta ei ehtinyt kulua kuin viikko, kun vuoto alkoi. Eikä kysymys ollut mistään pikku tiputtelusta, vaan kunnon vuodosta. Ei jäänyt epäselväksi, että siirrosta ei alkanut raskautta. Olin ollut niin toiveikas ja tehnyt kaikkeni, joten pettymys oli valtava. Miten kroppani ei voinut toimia? Odotin vielä viralliseen testipäivään ja tuloksena on puhdas negatiivinen. Viiherjuoman juominen päättyi siihen ja join perinteiset kaatokännit ja höystin paskan fiiliksen askillisella tupakkaa ja tuhdilla määrällä valkaistua sokeria eri muodoissa.

Soitin klinikalle ja kerroin testin tuloksen. Piti odottaa yksi kierto, jonka jälkeen voisimme taas yrittää alkion siirtoa. Onneksi pakkasessa oli kaksi alkiota. Kuukaudet ja päivät kuluivat madellen. Joogaan, venyttelin, join vadelmalehtiteetä ja yritin noudattaa sokeritonta ruokavaliota.

Viimein siirtokierto​ alkoi ja aloitin zumenonit kolmesti päivässä. Minulle oli yllätys, ettei oma hormonitoiminta välttämättä lopu zumenonlääkityksen aikana ja aloin pelkäämään, että niin käy taas. Kierron puolivälissä oli kontrollikäynti lapsettomuusklinikalla. Minulla oli vahvoja ovulaatiotuntemuksia ja ajattelin ettei siirtoon päästä. Yllätys oli suuri, kun lääkäri kertoi, että kaikki on kunnossa ja siirto tehdään muutaman päivän päästä.

Siirtopäivä oli kamala. Klinkalta sanottiin, että sieltä soitetaan, mikäli siirtoon ei päästä. Pelkäsin, että alkio ei selviäisi sulatuksesta. Pelkäsin, ettei se lähtisi jakautumaan. Siirtopäivänä puhelin soi, mutta se olikin ystäväni, joka kysyi, päästäänkö siirtoon ja tarjosi kyytiä sairaalalle. Kuuntelin odotusaulassa mediataatiomusiikkia ja hengittelin. Siirto oli vaikea. Katetri otti kiinni sektioarpeen eikä sitä meinattu saada tarpeeksi syvälle . Lopulta siirto onnistui ja järkyttävän piinaava kahden viikon odotus alkoi jälkeen.

lisää hoitoja

Pääsin tosiaan pistämään. Pistin Menopuria ensin kuusi päivää ja sitten oli kontorilli klinikalla. Kaikki näytti hyvältä. Follikeleja oli tulossa reilusti. Toiselle puolelle 10, toiselle puolelle 12. En ole koskaan kokenut itse hoitoja kovin rankoiksi, koska olen vain halunnut, että saamme lapsen ja olen ollut valmis tekemään mitä vain sen eteen. Nyt pistokset tuntuivat vaikealta. Ikävä Rauhaa kohtaan vaivasi koko ajan ja tuntui edelleen, että eihän minun pitäisi olla tässä tilanteessa jälleen. Ensimmäistä kertaa myös pelkäsin hoitoihin liittyviä komplikaatioita. Olin ensinnäkin todella kipeä ja turvoksissa, enkä muista tällaista oloa aikaisemmista hoidoista lainkaan. Pelkäsin myös munasarjan kiertymistä.

Mikään peloistani ei onneksi käynyt toteen ja kahdentoista pistospäivän jälkeen oli puntkio. Meinasin vielä unohtaa pistää irrotupiikin ja pistin se puoli tuntia myöhässä. Onneksi se ei aiheuttanut mitään ongelmia itse punktioon. Punktio sattui aikaisempiin punktioihin verrrattuna todella paljon. Onneksi nykyisin saa hyvän kipulääkityksen. Esikoisen raskauteen johtavassa punktiossa ei saanut muistaakseni muuta kuin panadolia. Rauhan raskauteen johtanut puktio ei muistaakseni sattunut yhtään, mutta tämä puntio teki kipeää. Puntiosta saatiin 20 follikkelia. Hyperstimulaation riskeistä varoitettiin suuren follikkelimäärän vuoksi. Tuoresiirto tehtäisiin viidentenä päivänä punktiosta. Olin pari päivää puntion jälkeen edelleen todella kipeä. Join vettä ja yritin rauhoittua.

Vihdoin koitti siirtopäivä. Olin todella jännittynyt. Yritin juoda edellisenä päivänä paljon viherjuomia ja vadelmanlehtiteetä, jotta kehoni olisi vaataanottavainen ja emäksinen. Tein ennen siirtoa rentouttavaa kehomeditaatiota ja pidin lämmintä käärettä vatsan päällä.

Itse siirto sujui ongelmitta. Viiden päivän ikäinen hyvälaatuinen alkio siirettiin. Olin toivoa täynnä. Saisimmeko tästä uuden toivon ? Rauhakin sai alkunsa lyhyen kaavan tuoresiirrosta. Pakkaseenkin saimme tällä kertaa kaksi alkiota. Ehkä munasoluni olivat parempi laatuisia kaiken kikkailun ja hörhöilyn vuoksi? Kuka tietää.

Kahden viikon odotus, piinaviikot alkoivat. Täynnä toivoa.

Hoidot jatkuvat

Olin taas lapsettomuusklinikalla. Arvioimme jälleen, koska pääsisimme aloittamaan kauan odotetun ivf-hoidon. Ja jälleen lääkäri kysyy ultratessa:Niin, olitko siis sumuttanut Synarelaa molempiin sieraimiin? Ja kaksi kertaa päivässä? Kyllä. Kyllä. Kohdun limakalvo oli jälleen paksu ja johtofollikkeli näkyvissä. Purskahdin itkuun jo tutkimuspöydällä. Tämä ei voi olla totta. Lääkäri sanoi, että voisin puhua psykiatrsien sairaanhoitajan kanssa, jos hoidot käyvät minulle liian raskaaksi. Selitin, että ei nämä hoidot käy raskaaksi, vaan tämä koko tilanne. Kuollut lapsi. Jatkuva kokemus epäonnistumisesta. Miksei tämä keho voi toimia? Miksei mikään voi onnistua?

Lääkäri päätyi muuttamaan hoitosuunnitelmaa. Jostain syystä kehoni ei totellut pitkän kaavan vaatimaa hormonitoiminnan alasajoa, joten seuraavaksi hoitoihin päätettiin lähteä lyhyellä kaavalla. Kahden kuukauden sisään aloittaisin kolmannet kuukautiset Primolut valmisteella. Pelkäsin valtavasti lyhyttä kaavaa, jos sen tukoksena olisikin heikkoja alkioita. Tai jos punktio osuisi viikonlopulle. Lannistuneena menin jälleen apteekkiin ostamaan jälleen uudet hormonivalmisteet.

Näiden Primolut-kuukautisen jälkeen menin jälleen klinikalle. Minula oli vahvoja tuntemuksia siitä, että oma hormonitoiminta oisi taas sekaisin ja hoitoihin ei päästäisi. Mutta mitä ihmettä! Lääkäri sanoi, että kaikki näytti olevan hyvin ja pääsisin pistämään. Pistospäiviä tulisi 10-12,jonka jälkeen olisi punktio. Olin jälleen toivoa täynnä. Voisin olla ensi kuussa jo raskaana!

Hoitojen alku

Lopulta tuli se aika, että olimme fyysisesti ja psyykkisesti valmiita aloittamaan lapsettomuushoidot uudelleen. Rauhan raskaudesta pakkaseen ei ollut jäänyt yhtään siirrettävää alkiota, joten ivf-hoidot täytyi aloittaa alusta.

Esikoisen raskaudessa ivf tehtiin pitkällä kaavalla, eli ensin oma hormonitoiminta ajettiin alas ja sitten munasarjoja stimuloitiin pistoksin. Tuloksena oli tuolloin useita alkioita, joista yksi siirrettiin tuoreelta ja kolme pakastettiin. Ensimmäisestä pakastealkion siirrosta alkoi esikoisen raskaus. Loput pakastetut alkiot siirrettiin myöhemmin tuloksetta.

Rauhan raskaudessa ivf-hoito tehtiin lyhyellä kaavalla, jolloin munasarjojen stimulointi ajoitettiin luonnolliseen kiertoon. Yksi alkiot siirrettiin tuoreena ja Rauhan raskaus alkoi. Loput seitsemän alkiota lopettivat kehittymisen jatkoviljelyssä.

Lapsettomuusklinikalla päädyttiin, että hoidot aloitettaan pitkällä kaavalla, sillä minun kohdallani pitkällä kaavalla saatiin laadukkaampia alkioita. Aloitin siis Synarela sumutteet hormonitoiminnan lakkauttamiseksi. Olin onnellinen, saattaisinhan olla seuraavassa kuussa raskaana. Oloni oli myös ristiriitainen. Eihän minun olisi kuulunut enää joutua tulemaan lapsettomuusklinikalle, olinhan jo saanut toisen lapsen.

Sumutin Synarelaa pari viikkoa aamuin ja illoin ja lopulta tuli se päivä, kun pääsin klinikalle kuulemaan, milloin saisin alkaa pistokset. Lääkäri katsoi ultralla ja kysyi: Oletko nyt käyttänyt Synarelaa? Aamuin illoin? Molempiin sieraimiin? Vastasin kaikkeen kyllä. Synarela ei ollut toiminut, kohdun limakalvo oli paksu ja johtofollikkeli kehittymässä. Miten tämä on mahdollista? Eihän näin voi tapahtua? Juuri, kun raskaaksi tulo olisi ollut tärkeintä, hoidot, jotka ovat ennen toimineet hyvin, eivät toimineet. Miksei mikään voinut onnistua?

Lääkäri totesi, että kohtu täytyy tyhjentää. Aloittaisin Primolut kuurin, joka käynnistäisi kuukautiset ja jatkaisin Synarelan sumuttamista koko ajan. Aloitimme hoidot taas nollasta.

Mitä olen tehnyt edistääkseni raskaaksi tuloa?

Yhdessä blogissa (http://enemmankuin9kk.blogspot.fi/2014/08/mita-olet-tehnyt-tullaksesi-raskaaksi.html?m=1) kirjoittaja oli luetellut asioita, joita oli tehnyt tullakseen raskaaksi. Viime vuoteni oli totta kai täynnä surua Rauhasta, mutta samalla myös pakkomielteistä uuden raskauden toivomista. Sektion vuoksi piti odottaa vuosi, että yritys ylipäänsä oli mahdollista. Halusin käyttää ajan niin, että ruumiillinen tomumajani olisi mahdollisimman vastaanottavainen uudelle raskaudelle. Toki Rauhan kuoleman myötä arvoni muuttuivat ja halusin myös satsata puhtaampaan ja terveellisempään elämään, mutta osa muutoksista liittyi myös raskaustoiveen toteuttamiseen. Kerron nyt asiat, joita olen tehnyt edistääkseni raskautta ja myös parantaakseni elämäntapojani.

Osa muutoksista oli pitkäaikaisia, osa vain kokeiluita
-kundaliinijooga, jotta olisin rento ja positiivinen
-meditointi, jotta en stressaisi ja enkä huolehtisi
- siirryin muovisista säilytysrasioista lasisiin, jotta kemikaalikuormani vähenisi
- siirryin luonnonkosmetiikkaan, jotta kemikaalikuormani vähenisi
- samasta syystä siirryin myös luonnollisiin pesuaineisiin
- lopetin sokerin ja gluteenin käytön, jotta munasolujeni laatu paranisi
-vähensin lihan ja maitotuotteiden käyttämistä, jotta elimistöni ei olisi hapan
- lisäsin ruokavalioon ituja ja viherjauheita, jotta elimistöni olisi emäksinen (luin, että emäksisyys, voi auttaa alkion kiinnittymistä)
- kävin vyöhyketerapiassa, akupuntiossa ja kalevalaisella jäsenkorjaajalla ja hierojalla, jotta olisin rennompi ja jotain salaisia lukkoja poistuisi
-lopetin hiusten värjäämisen (se kemikaalikuorma)
- rupesin syömään ubikinon q10, raskausmonivitamiinia, foolihappoa, sinkkiä, magnesiumia, d-vitamiinia, Royal jellyä ja omega 3 (kourallinen päivässä)
-lopetin kahvin juonnin ja siirryin yrttihaudukkeisiin, mm. Vadelmalehtiteetä litrakaupalla
- tein akupunktioon perustuvia kehollisia mielikuvaharjoituksia (EFT tapping), jotta huoleni vähenisivät
-aloin venyttelemään, jotta olisin rento
-rupesin laittamaan puhelimeni kiinni yöksi, jotta en saisi säteilyä

Siinä kai tärkeimmät. Jokunen.

Paras ystävä

Olen kirjoittanut ihmissuhteista jonkun verran. Yhdestä ihmissuhteista en ole, sillä se ollut niin kipeä aihe. On toki edelleen, mutta nyt asia on saatu jonkinlaiseen päätökseen.

Paras ystäväni oli raskaana, kun Rauha kuoli. En osannut, enkä halunnut kohdata hänen raskauttaan ja pidin silloin hänen yhteydenpitoaan ja tukeaan riittämättömänä.  Ystäväni lapsen syntymä ajoi meidät lopulliseen välirikkoon. En vain halunnut kohdata hänen vauvaansa. Lisäksi minulla oli sellainen kokemus, ettei hän kohdannut minua Rauhan kuoltua. Ei ollut mahdollisuutta näyttää valokuvia, emme käyneet haudalla, emme käyneet läpi tapahtumia uudelleen ja uudelleen, emme keskustelleet elämän tarkoituksesta. Ei minulla ollut voimia pyytää, eikä hän osannut tarjoutua.

Otin häneen yhteyttä nyt vuoden jälkeen ja päädyimme laittamaan ystävyytemme hyllylle. 

Olen ollut myös tästä asiasta todella surullinen. Nyt minun maailman rakkaimman Rauhan kuolemasta aiheutuneen surun rinnalle jää myös suru menetetystä ystävyydestä. Syyllisyys, etten osannut paremmin. Mutta myös suru menetetystä yhteisestä tulevaisuudesta. Esikoisella ei ole enää kummia. Minulla ei ole sitä ihmistä, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Ei ole enää sitä ainoaa ystävää, johon tukeutua täysin ja joka tuntee minut läpikotaisin. Ei ole enää sitä ihmistä, jonka kanssa  voisimme vanhoina muistella nuoruuttaamme. Menetin hänetkin. Luovun hänestäkin​.