Aika

Ajattelin juuri, että vasta äskenhän minä julkaisin edellisen blogitekstin. Sitten huomasinkin, että lähes puoli vuotta on kulunut. Aika on niin ihmeellinen. Rauhan kuolinvuotena tuntui, että iaka ei olisi kulunut ollenkaan, se laahusti tahmeasti siksakkia menneen ja tulevan välillä. Nyt aika oikein rynnistää eteenpäin, arki vilisee silmissä. Onko surulle enää tilaa?

Ei ole silti kulunut päivääkään, etten olisi ajatellut Rauhaa. Nykyisin voin katsoa maailmaa myös muidenkin kuin lapsikuolema lasien läpi. Toki Rauhan kuolema on kaiken taustavireenä ja olen edelleen hyvin alleginen monille lausahduksille (lapsen tekeminen) tai kuvauksille (et voi ymmärtää, miten kova ikävä voi olla). Enää en saa siitä kohtausta täynnä valkoista raivoa, tyydyn hymähtämään ja totemaan, että puhuja ei todellakaan tiedä, mistä puhuu. Surun terävin kärki on selvästikin hioutunut ja välillä kaikki läpikäymämme tuntuu kaukaiselta, jopa epätodelliselta. Voinhan nyt niin hyvin. Pelko kuitenkin pitää minua sitkeästi otteessaan edelleen ja ahdistuksen tunteita on vaikea sietää. Olen kuitenkin oppinut järkevän toimintatavan, enkä mene paniikkiin.

Olen kaivannut Rauhaa pian kolme ja puoli vuotta. Ei se ikävä mihinkään katoa, koska sitä pientä murua ei koskaan saa lähelleen. Ikävä varmaan kasvaa, vaikka suru pienenee, sillä ikävää ei voi helpottaa mitenkään. Vai keveneekö kaipauskin jättäen jäljelle kiitollisuuden siitä, mitä sai ja mitä on? Olem koko ajan sanonut, että Rauha ei haluaisi elämäni loppuvan hänen vuokseen, se ei voinut olla hänen elämänsä tarkoitus. Elämä ei ole loppunut, se on jatkunut ja koen elämän olevan hyvää. Ikävän täyteistä, mutta hyvää

Onnea Rauha

Rakas Rauha.

Vaikka olet niin pieni, olet opettanut minulle enemmän kuin yksikään, opettaja, professori tai asiantuntija.

Olet opettanut minulle kärsivällisyyttä. Sitä, kuinka tärkeää on elää hetki kerrallaan. Kuinka puhdistava voi olla hengityksen aaltoliike.

Olet opettanut minulle sen, että tavallinen arki on tärkeintä. Niin pienet asiat riittävät ja vähä tekee lopulta onnelliseksi.

Olet opettanut sen, että omiin unelmiin täytyy uskoa. Unelmat voivat toteutua, kun antaa niille mahdollisuuden. Ettei pelkää, vaan yrittää sittenkin.

Opin sinulta, että kauniita sanoja ei kannata säästellä. Sinulta saatu hyvyys jatkaa matkaa minun kauniiden sanojeni kautta.

Ennen kaikkea opetit,  että synkimmänkin pimeyden reunlla on valo. Opetit, miten tärkeää on rakastaa. Opetit elämästä minulle enemmän kuin kukaan muu, vaikka omasi oli niin kovin lyhyt.

Onnea rakas pieni. Lintuseni.

Laskettuaika

Tänään on Rauhan laskettuaika. Lähtölaskenta suruviikkoihin alkoi jälleen esikoisen syntympäivästä  Hyvin valitettavasti lähtölaskenta oli erilainen. Samoihin aikoihin läheltä yksi tuore äiti, yksi tuore isä joutuivat hyvästelemään oman pienen ihmeensä. Samoihin aikoihin, kun minä puhalsin ilmapalloja esikoisen juhliin, toinen perhe joutui aloittamaan askeleet ikuisen ikävän tiellä.

Yllätyin, miten tarkasti keho muistaa. Paiskauduin taas keskelle omaa kauhuani, hätään ja suruani. Lamaannuin samoin kuin silloin lähes kolme vuotta sitten. Kädet tunsivat vauvan painon. Hakeutuivat kannattelemaan ilmaa, tyhjää sylissä. Kipu tuntui käsivarsissa, sykkivänä, kaiken voiman vievänä. En jaksanut nostaa kättäni. Se tuntui turhalta. Henkeä ahdistaa. Sydämen rytmi poukkoilee, lyöntejä jää väliin. Aivan kuin silloin, kun tuntui, että sydämeni todella särkyi palasiksi.

Toivon perheelle voimia. Toivon luottoa siihen, että aika auttaa. Aika kuluu, vaikka nyt se tuntuu pysähtyneen. Oman rakkaan kanssa vietetty aika ei unohdu, suru hioutuu kylläkin helpommin kannettavaksi. Nyt on tärkeää rakastaa. Itkeä. Halata ihmisiä, jotka ovat lähellä.

Isoveljen rakkaus

Esikoinen on lähiaikoina puhunut Rauhasta tavallista enemmän ja jotenkin niin sydäntä raastavaa kauniissa kohdissa.

Tämän talven ensilumi oli juuri satanut. Olimme matkalla päiväkotiin, kun esikoinen meni matkan varrella olevalle urheilukentälle ja heittäytyi maahan selälleen. Hän rupesi tekemään lumienkeliä ja sanoi, että teen Rauhalle enkelin.

Kuopuksen syntymäpäivänä kävelimme ulkona. Oli upea auringonlasku. Taivas oli vaaleanpunainen ja siinä oli sinisiä vaakaraitoja. Ajattelin juuri  että Rauha varmaan lähettää pikkusiskolle syntympäivätoivotuksia. Esikoinen kysyi samaan aikaan, että onpa kaunis auringonlasku  tekiköhän Rauha sen?

Meillä kävi vieraita joulun jälkeen ja yksi perheen lapsista ei ollut käynyt meillä ennen. Lipaston päällä oli Rauhan kuva ja vieraiden lapsi kysyi, kuka tuo on. Esikoinen meni ylpeänä kertomaan että se on Rauha, mun sisko, joka kuoli.

Kerran päiväkodissa esikoinen kertoi, että hänellä on kaksi siskovauvaa. Toisesta kasvaa iso, mutta toinen jää vauvaksi, koska on enkelivauva.

Rauha elää esikoisen puheessa ja arjessa tiiviisti. Voi kun joskus pääsisi tuon pienen ja viisaan pojan ajatuksiin ja tietäisi kaiken, jota hän ajattelee. Olen niin usein yllättynyt, miten samoja ratoja ajatuksemme kulkevat Rauhan suhteen, mutta myös usein esikoinen yllättää ajatuksillaan. Minusta onkin lohdullista  että koemme luonnon ilmiöt viesteinä Rauhalta. Hänkin, pieni murunen, meitä siellä ajattelee, yhtä paljon kuin me häntä täällä.

JouluRauha

Tällä viikolla Rauha on ollut enemmän ajatuksissa ja teoissa kuin tavallisesti arjen pyörityksessä. En tiedä, tekeekö joulun aika sen, että kaipaan enemmän. Juhla konkretisoi sen, mitä arjessa puuttuu.

Tällä viikolla oli Käpy ry:n joulujuhla ja olimme esikoisen kanssa siellä. Askartelimme Rauhalle koristeita joulukuuseen  Olin niin ylpeä siitä, millaisella pieteetillä esikoinen suhtautui askarteluun. Täytyi olla tietty muoti, tietty väri ja tietyt koristeet. Sytytimme Rauhalle kynttilän.

Oli joullahjaostoksilla ja jo kaupasta poistuessani huomasin, että kaupassa voi osallistua joulupuu keräykseen. Keräyksessä voi ostaa lahjan  joka lahjoitetaan vähävaraiselle perheelle. Päätin ostaa lahjan, jonka saisi Rauhan ikäinen tyttö. Valitseminen ei ollut lopulta vaikeaa. Jotain hempeää, pehmeää ja suloista. Varmistelin vielä myyjältä, että käyhän tämä lahja monen ikäiselle. Myyjä kysyi  että oliko sinulla joku tietty ikä mielessä. Ja sieltä se hyökyi, ennalta varoittamatta  surun aalto. Aloin itkemään kassalla ja selitin myyjälle, kuinka minun lapseni on kuollut ja haluan ostaa lahjan tytölle, jonka ikäinen hän olisi. Ei minun ollut tarkoitus kertoa. Olin ihan reippalla mielellä. Mutta näköjään suru voi edelleen tulla varoittamatta ja muistuttaa, miten paljon omaa rakasta lintusta kaipaan. Onneksi suru tuli. Se on tuttu minulle jo. Se lopulta puhdistaa ja antaa minun hetken viivähtää Rauhan luona. Juhlavalmisteluissa, arjen keskellä

Hautakivi

Me mietimme rakkaan Rauhan hautakiveä pitkään. Mietimme värejä, muotoja, materiaaleja ja vaiheilimme todella paljon, että mikä olisi ainutlaatuiselle tyttärellemme sopiva muistomerkki. Millainen olisi viimeinen asia, jonka hänen vuokseen tekisimme. Ehkä juuri tämän lopullisuuden vuoksi päätöksenteko oli vaikeaa. Mietimme vanhaa takorautaristiä, mutta sellaista ei löytynyt. Mietimme kiveä meidän omasta pihastamme, mutta sielläkään ei ollut sopivaa. Mietimme lasista kiveä. Kiveä metsästä. Kiveä mökiltä. Miehen tekemää muistomerkkiä.

Viime keväänä näin yhdellä hautausmaalla pienen, lähes valkoisesta kivestä tehdyn ristin muotoisen hautakiven. Hauta oli vuosikymmeniä vanha, pienen pojan hauta. Tämän pienen pojan haudasta saimme idean, että ristinmuotoisessa hautakivessä yhdistyy sekä kaunis muoto, mutta muistomerkki voi olla kuitenkin vaalea. Minulla oli alusta asti olo, että haluaisin Rauhan kiven olevan vaalea, valkoinen. Löysinkin hautakiviliikkeen, joka toimittaa hyvin vaalean harmaita hautakiviä, joten saimme vihdoin tilattua Rauhalle kiven.

Kiven toimituksessa kesti muutaman kuukauden ja kun vihdoin tuli viesti, että kivi on asennettu, minua jännitti todella paljon mennä haudalle. Olin odottanut vitivalkoista kiveä, mutta kivi oli hyvin vaalean harmaa, vaaleaa graniittia. Kivi oli todella kaunis, vaikkakin erilainen, mitä olin odottanut. Pienokaisemme Rauha lukee kivessä. Kivessä on myös kullan värinen pronssiperhonen. Nyt pienellämme on kaunis muistomerkki. Kovin surullista on nähdä oman rakkaan nimi kivessä, mutta nyt hauta tuntuu valmiilta. Olen ylpeä meistä, kun saimme Rauhalle vihdoin kiven. Vaikea, mutta tärkeä tehtävä.

Musikki

Musiikki on ollut minulle aina tärkeä osa elämää. Olen soittanut pienestä tytöstä saakka ja kuunnellut paljon musiikkia ja käynyt keikoilla. Kun Rauha kuoli, tavallinen puheäänikin kuullosti liian kovalta. En voinut kuvitellakaan kuuntelevani musiikkia. Auton radiota en voinut kuunnella lainkaan, sillä koskaan ei tienyti, mikä kappale tulisi; missä muruseni on tai lautturi esimerkiksi ja saisi aikaan hillittömän itkukohtauksen.

Nyt olen pikkuhiljaa löytänyt musiikkia takaisin. Radiota en kuuntele edelleenkään, enkä juurikaan levyjä. Musiikki ei enää säväyttää samalla lailla kuin ennen. Ei ole hyviä biisejä, ei tule kylmiä väreitä. Mutta vauvalle laulan. Ostin ukulelen, jota opettelin soittamaan ja olen nyt soyellusoja laulellut. Entisiin soittimiin en tunne vetoa ja ne pölyttyvät edelleen nurkissa. Keikoilla en ole enää käynyt, eivätkä bändit kiinnosta. Jotain rakkaasta harrastuksestani olen saanut takaisin, osa on lentänyt ainaki hetkeksi pois Rauhan mukana.

Nykyisin, kun arki tuntuu asettuneensa uomiinsa, välillä ajattelen, että olen samanlainen kuin ennenkin, ennen Rauhan kuolemaa. Mutta en minä ole. Osa minusta vielä sopeutuu ja tottuu siihen uuteen normaaliin. En tiedä, muuttuuko suhteeni musiikkiin vielä. Toisaalta voin ahatajat, että musiikkiin totuttelu on minun ja Rauhan laatuaikaa.

Haavoja

Minulla olisi sata asiaa, joita haluaisin teille kirjoittaa. Taukoa kirjoittamisessa on ollut luvattoman kauan.

Elämä on ihanaa. Arki sujuu hyvin. Välillä Rauhan kuolema tuntuu kaukaiselta painajaiselta. Silti haavat aristavat päivittäin.

Esikoinen kyselee, että entä jos vauvalle käy samoin kuin Rauhalle. Häntä pelottaa. Yritän vakuutella, että yleensä vauvat eivät kuole. Minä viritän kätkythälyttimen joka yö. Jos kuopuksella on nuha, menemme lääkäriin hyvin herkästi. Uskallammeko lähteä mummolaan, koska siellä ei ole yliopistollista sairaalaa? Entä mökille, sieltä emme pääse lääkäriin edes kohtuullisessa ajassa, jos jotain sattuu? Soitan terveyspalveluiden neuvontaan, milloin mistäkin. Itku kurkussa varaan lääkäriajan, koska minua pelottaa, että vauvalla tai esikoisella on joku hätänä. En halua, että vauva laittaa suuhun muiden vauvojen leluja. Yritän rentoutua ja hengittää. Kun mies on väsynyt töissä, hän herkistyy ja ajattelee Rauhaa useammin. Meillä voisi olla kotona kaksi ihanaa tyttöä.

Vaikka olen äärimmäisen onnellinen, pelko ja ahdistus varjostaa päiviäni. Tiedän, ettei elämää voi pelätä. Turvallisuuden tunne horjuu helposti, mutta onneksi aika on auttanut sen verran, että pelko väistyy nopeammin. Katson vauvaa. Keskityn häneen. Hän on niin hieno, täydellisen ja hyvävointinen. Hänellä ei ole hätää. Katson esikoista. Kuinka täynnä elämää hän onkaan! Niin viisas, niin herkkä. Katson Rauhan kuvaa ja olen niin kiitollinen, että hän tuli. Olen saanut niin paljon. Ennen esikoista oli epävarmaa, saammeko koskaa lasta. Olemme saaneet kolme ihanaa pientä. Olemme saaneet paljon.

Kalvokiinnitteinen napanuora

Kun Rauha kuoli ja hapenpuutteen syyksi paljastui kalvokiinnitteinen napanuora, kaikki lääkärit sanoivat minulle systemaattisesti, että kalvokiinnitteistä napanuoraa ei voi nähdä ultraäänessä. Siksipä en kuopuksen raskaudessa sitä kysynytkään yhdessäkään ultrassa.

Kävin siis ultrassa raskauden aikana lähemmäs 30 kertaa. Kerran rv 33 minua tutki eri lääkäri, jolle kerroin pelkääväni kalvokiinnitteistä napanuoraa ja lapsiveden menoa. Että sama tilanne toistuisi taas. Lääkäri kysyi, onko napanuoran kiinnittymispaikkaa koskaan katsottu ja kerroin, että ei ole. Hän kuitenkin katsoi ultralla kiinnittymispaikan ja minäkin näin ultrassa todella selvästi, että se oli istukan ulkopuolella. Kauhu oli hirvittävä. Lääkäri kutsui paikalle vielä kokeneemman kollegan ja he totesivat, että napanuora on kiinni istukan ulkopuolella. He katsoivat myös, onko kyseessä vasa previa tilanne, jossa istukka on kaksiosainen ja napanuoran suonet menevät kohdun suun yli. Tällaista tilannetta minulla ei ollut. Olin niin shokissa, että jäin sairaalaan yöksi.

Tämän jälkeen useampi lääkäri yritti katsoa napanuoran paikkaa, mutta kukaan ei nähnyt sitä selvästi ja erilaisia veikkailuja sen paikasta esitettiin. Minusta tuntui kävelevältä haudalta. Pelkäsin, että lapsiveteni menisi ja napanuora jäisi jälleen puristuksiin. Lääkärit vakuuttelivat, että yleensä synnytys ei käynnisty lapsiveden menolla. Ja pitäisi olla joku tulehdus, kuten streptokokki b, jotta lapsivesi saattaisi mennä. Kuitenkaan streptokokki b koetta ei otettu, vasta kuin 35 raskausviikolla. Koe oli positiivinen. Kauhuni lisääntyi entisestään.

Sain mahtavaa tukea synnytyssairaalassa. Sain kalvokiinnitteisen napanuora toteamisen jälkeen käydä synnytyvastaanotossa joka ilta sykekäyrällä. Sain käydä viikoittain ja jopa kaksi kertaa viikossa äitiyspolilla ultrassa. Sain olla osastolla muutamaan otteeseen makaamassa sykekäyrällä. Pääsin sairaalaan viikkoa ennen sektiota odottamaan ilman lääketieteellistä perustetta. Sektion jälkeen kävi ilmi, että napanuora oli kokonaan istukan ulkopuolella, pahimmillaan suonet kulkivat 20 cm sikiökalvoissa.  Onneksi lopulta kaikki meni hyvin. Saimme elävän vauvan.

Yksi lääkäri sanoi minulle, että kalvokiinnitteisyyden voi nähdä rakenneultrassa, mutta sitä ei systemaattisesti katsota, koska tilanne on niin harvinainen. Joidenkin kohdalla kuitenkin se saa aikaan sen, että vauva kuolee. Voitaisiinko näitä lapsikuolemia estää, jos napanuora tutkittaisiin aina ja kaikilta. Olisiko Rauha elossa, jos napanuoran tilanne olisi ollut tiedossa?

Uudelleen lähentyminen

Kirjoitin viime kesänä, kuinka minun ja parhaan ystäväni välit menivät poikki Rauhan kuoleman jälkeen, eikä meillä ollut keinoja eikä voimia lähteä kuromaan välirikkoa kiinni.

Kuopuksen syntymä sai minut tajuamaan, että odotin parhaalta ystävältäni paljon, mutta kuitenkin systemaattisesti torjuin kaikki hänen lähestymisyrityksensä. Halusin hänen olevan lähellä, mutta työnsin häntä käytökselläni ja katkeruudellani kauemmas. Olin kateellinen hänen raskaudestaan ja vauvastaan. Ymmärrän nyt, että tottakai ystävä suojelee itseään ja lastaan minun vihaltani. Ei hän halunnut altistaa itseään ja vauvaonneaan minun kohtuuttomille vaatimuksilleni. Toimin silloin väärin, mutten osannut toimia muutenkaan. Rauhan kuolema oli niin suuri järkytys ja repi minut palasiksi. Ja toisaalta, kuinka olisimme osanneet yhdistää vauva-arjen ja kuolleen vauvan arjen? Kontrasti oli liian suurin. Ajattelen, että olimme myös liian surullisia olemaan ystäviä.

Otin ystävääni yhteyttä ja tapasimmekin. Yritämme nyt pienin askelin edetä ja tunnustella, onko meistä ystäviksi. Itse tunnen keväisen kuplivaa onnea ja huimaava innostusta tästä yrityksestä. Saanko hänet sittenkin takaisin? Voisinko luopumisen jälkeen saada jotain takaisin? Olen ollut niin onnellinen, kun olen saanut puhua hänen kanssaan Rauhasta ja miten hän on kokenut kaiken.

Tiedän, että tehtävää on paljon, mutta se ei pelota minua. Tärkeiden asioiden eteen olen valmis. Niin kuin eräs ystäväni sanoi, että vaikeiden asioiden eteen on tehtävä paljon töitä ja mahdottomien asioiden vielä hiukan enemmän. Enkä todellakaan näe ystävyyttämme mahdottomana asiana. Mahdollisuutena minä sen näen!

Naistenpäivä

Naistenpäivänä saatetaan ostaa tai saada kukkia. Naisia saatetaan hemmotellaan hyvällä ruualla, ehkä leipomalla kakku ja antamalla lahja naistenpäivän kunniaksi. Askel voi olla keveämpi ja päivä voi tuntua juhlalliselta.

Minun askeleeni ei ole kevyt, vaikka ostan minäkin kukkia. En itselleni, vaan kauneimmat kukat vien tyttäreni haudalle syntymäpäiväkukiksi. Leivon minäkin kakun, johon tänä vuonna sytytin kaksi kynttilää. Ostin minäkin lahjan, mutta annoin sen esikoiselle isoveljeksi tulon kunniaksi. Join minäkin kuplivaa juomaa ja söin herkullista ruokaa. En naistenpäivän kunniaksi, vaan miehen kanssa parisuhdetta juhliaksemme. Selvisimme tästäkin vuodesta ilman maailman rakkainta Rauhaa.

Lisäksi kuuntelin Järnefeltin Kehtolaulua. Katsoin kaikki kuvasi läpi. Selailin muistojen laatikkoa. Viipyilin sinussa. Elin uudelleen sen huikaisevan onnen tunteen ennen synnytystä, kohta olisit täällä. Riipivän tuskan tunsin yhtä väkevänä, kun kuulin, ettet selviytyisi. Itkin eilen yhtä lohduttomasti kuin silloin. Sain olla lähelläsi hetken eilen taas uudelleen. Miten pienestä kaikki oli kiinni.

Kyllä me eilen sinua juhlimme rakkaani. Olet upea tyttö. Äiti, isi, isoveli ja pikkusisko rakastaa sinua hirmuisesti. Olisit jo kaksi vuotta, lintuseni. Äidin oma iso tyttö.

Väärä vuodenaika

Taas kevättalvi on tullut. En aloittanut oirehtimaan Rauhan vuosipäivöä jo jouluna, kuten viime vuonna. Oloni on silti ollut ontto. Olen kaivannut Rauhaa. Olen itkenyt tavallista enemmän.

Toisaalta on tuntunut epötodelliselta. Arkeni on niin erilaista nyt kuin vuosi sitten. Vauvan täyteisiä päiviä, hymyä ja onnea. Myös menettämisen pelkoa. Saanko olla onnellinen? Saanko kiintyä? Pitäisikö minun vielä piilotella hymyä ja onnea, eihän Rauhan kuolemasta tule vasta kuin kaksi vuotta?

Moni on sanonut, että toinen vuosipäivä on vaikeampi kuin ensimmäinen. Tänä vuonna en pelkää Rauhan syntymäpäivää, kuten viime vuonna. Olen kohdannut sen jo kerran ja aion pystypäin juhlia pienen tyttöni syntymäpäivää. Kyynel silmässä, mutta elossa edelleen .

Kuulumisia

Blogi on ollut hiljainen pienimmän siskon synnyttyä. Ei siksi, etteikö minulla olisi kirjoitettava. En vain jotenkin osaa aloittaa. Tämä teksti on sekava sepustus kaikkea lähiaikoina tapahtunutta ja luultavasti palaan näihin asioihin syvemmin ja lähemmin.

Tuo pieni onni, joka vieressäni tuhisee, on suuri ihme, ihme kerrassaan. Miten paljon, noin pieni ja avuton ihminen voi korjata ja parantaa. Miten paljon opettaa, sanomatta sanaakaan. Ja miten paljon saada kaipaamaan.

Vauvan myötä perheemme varmaan vasta lopulta ymmärsi, mitä menetimme Rauhan myötä. Hänen kuolemansa vei mukanaan niin paljon, ettei sitä voi edes kuvitella. Esikoinen on ruvennut puhumaan, että Rauha asuu mummolassa ja haemme hänet sieltä pois tai imetään Rauha jätti-imurilla takaisin kotiin. Mutta kyllä esikoinen pelkää myös hän kyselee viikoittain, joskus päivittäisiin, että entä jos. Entä jos uudelleen. Mitä sitten tapahtuu? Toki pelkään minäkin. Ja pelkää mieskin. Vien päässäni mantraa, että esikoinen ja vauva saavat elää pitkän ja hyvän elämän.

En ole kokonaan ehjä, tuskin koskaan olen. Mutta olen tajunnut, että olen myös omalla käyttäytymiselläni ajanut ihmisiä pois. Olen laittanut itseni erityiseen asemaan Rauhan kuoleman jälkeen ja oikeuttanut tällä asemalla itseltäni välinpitämättömän ja armottoman asenteen. Olen tehnyt juuri niin, kuin en en olisi toivonut. Olen käärinyt itseni katkeruuteen. Nyt niitä kääreitä on aika aukoa. On aika nöyrtyä. On aika käyttää Rauhalla saatua lahjaa. Lahjaa, joka on täynnä rakkautta. Lahjaa, joka riemuitsee elämästä ja arvostaa sitä. Lahjaa, joka opettaa elämään hetkessä onnellisena. Lahjaa, joka osoittaa, että nyt on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä ja muuttaa sitä toivotunlaiseksi. En olisi varmaan hetkeen ymmärtänyt näitä asioita ilman Kuopusta. Se on hänen lahjansa minulle. Ihanaa ajatella, että minun pienet tyttöni opettavat minua. Ja esikoinen antaa käytännön harjoituksia päivittäin.

Varpunen jouluaamuna

Olimme eilen perheenä samassa kappelissa kuuntelemassa kauneimpia joululauluja, jossa sinut siunattiin haudan lepoon. Esikoinen ei kauaa malttanut ja juoksi kappelin eteisessä innokkaati,jopa seiniä päin. Sattumien kautta vieressäni oli laulamassa vertaisäiti, sinun hautausmaan kaverisi äiti. Kun varpunen jouluaamuna oli lauluvuorossa, itku alkoi kuristaa kurkkua. Viimeisen säkeistön aikana, jossa lauletaan: olen pieni veljesi, tulin taivahasta, itku ei enää kuristanut, vain ryöppysi vuolaina kyynelinä. Vauva sylissä, vertaisäitiä halaten, olit kanssamme pienenä laulun varpusena.

Lähin pikkusiskosi kanssa kävelemään haudallesi, isi ja isoveli menivät edellä. Viimeksi kävelin sitä pitkää kuusikujaa isin käsipuolessa, hänen selkäänsä silittäen, kun isi kantoi sinua hautaan. Miten pitkä matka olikaan. Pitkä matka ja pieni arkku.

Veimme haudallesi monta kynttilää ja rakensimme lumiukkoja. Itkin ja kerroin, kuinka sinua kaipaan. Tuntui ihanalta olla lähellä sinua koko perheenä joulua tuomassa.  En muuttunut ehjäksi, vaikka sait pikkusiskon. Suru ei loppunutkaan.  En lakkaa kaipaamasta. Yksi rakas puuttuu aina. Hyvää joulua enkeleiden maahan lintuseni. Äiti rakastaa sinua.

Hän on täällä

Raskausaika on onnellisesti ja ohi ja saimme tiistaina syliimme ihmeellisen tytön. Hän osasi tulla meille, omaksemme.

Elämä tuntuu jälleen ihmeelliseltä. Vauva tuntuu tutulta, vaikka raskaus oli pelkoa täynnä. Onneksi kaikki meni hyvin. Olen niin kiitollinen, huojentunut ja onnellinen.

Luottamus

Haluaisin kertoa teille raskaudesta ja sen etenemisestä. Haluaisin jakaa jokaisen pelkoni, jokaisen paniikkini, jokaisen kohtaamiseni terveydenhuollon kanssa, jokaisen googlettamani asian. En kuitenkaan osaa ja toisaalta, en tiedä haluanko, että tästä raskaudesta päällimäisenä muistona jää pelko, koska peloissani olen, koko ajan. Pelkään niin monta asiaa ja pelkään niitä niin paljon, etten edes uskalla niitä kirjoittaa. Puhun "tästä raskaudesta" luontevammin kuim vauvasta. Ymmärrän toki, että sisälläni kasvaa uusi ihminen, kuulen hänwn sydämen sykkeensä ja näen hänet ultrassa. Voin ajatella nimeä ja valita vaunuja. Tunnen potkut ja mieskin tuntee. Silti ajatus siitä, että meillä on pian toinen elävä lapsi, tuntuu todella kaukaiselta ja epätodelliselta.

En ole toivonut mitään muuta ja suojelen tätä lasta jokaisella teollani ja käyn tiiviisti seurannassa. Huolehdin ja toivon. Pelko vain varjostaa niin suurena, että luottamuksen rakentaminen käy vain hauraana lankana, silmukka kerrallaan. Se rakentuu hetken, kunnes pelko purkaa kudelmaa taas. 

En olisi ikinä uskonut, kuinka vaikeaa pelko on pitää aisoissa ja kuinka lamaannuttavaa se on. Teen kaikkeni, pitääkseni pelon aisoissa, mutta luottamus on näistä kilpakumppaneista usein alakynnessä. Laitoin jääkaapin oveen lapun, jossa lukee, että saamme elävän vauvan 2017. Näen sen siitä päivittäin. Teen hengitysharjoituksia, jossa sisään hengityksellä ajattelen, että raskaus sujuu.hyvin ja uloshengityksellä, että saamme elävän ja terveen vauvan. Ajattelen aktiivisesti, että olen onnellinen tästä raskaudesta ja että rakastun tähän vauvaan päätä pahkaa. Tämä hauras rakennelma yrittää pitää pelon ulkopuolella, mutta jostain raosta se aina tulee ja valtaa tilaa, mustana ja kuristavana.

Onneksi olen saanut mielettömän tiiviin ja upea tuen, jolla olen saanut pidettyä pää parkani jotenkin kasassa.

Saamme pian terveen ja elävän vauvan. Raskaus sujuu loppuun asti hyvin. Kaikki menee hyvin. Luotan siihen.  

Esikoisen reaktiot

Mietimme toki paljon, miten ja missä vaiheessa kertoisimme esikoiselle, että odotamme vauvaa. Kateus ja pettymys Rauhan kuoleman jälkeen on ollut selvä myös esikoisen reaktioissa. Toivomme miehen kanssa todella paljon, että saisimme tämän vayvan kotiin esikoisenkin vuoksi, sillä esikoisella ei ole kokemusta isoveljeydestä kuin hautausmaalla.

Esikoinen aloitti samat raivo-ja tottelemattomuuskohatukset kuin Rauahan kuoltua, kun emme vielä oleeet kertoneen hänelle. Ajattelimme, että hän vaistoaa, että perheessä on jokin salaisuus, jota hänelle ei kerrota ja siksi häne reagoi niin. Kun lopulta kerroimme, esikoinen oli todella onnellinen. Hän puhui koko ajan siitä, mitä hän tekee vauvan kansssa ja mitä hän opettaa vauvalle. Yksi ensimmäisistä asioista, jonka hän aikoo opettaaa vauvalle on opettaa hänet laulamaan: mun on pakko twerkkaaa, että saisin fyrkkaa. Päiväkodissa esikoinen kertoi heti aamulla ensimmäiselle päiväkotikaverille, jonka näki, että minun äiti ja isi ovat todenneet, että äitin mahassa kasvaa vauva. Joinain iltoina esikoinen on istunut pöydän ääressä ja mittaillut käsillään eri pituuksia ja kertonut miettivänsä, minkä kokoinen se vauva on.

Ei kestänyt kauaakaan, kun esikoinen kysyi, että entä jos tämäkin vauva kuolee. Sanoin, että yleensä vauvat eivät kuole, meille on vain käynyt todella huono tuuri. Hän jatkoi kysymistä, mutta entä jos. Sanon, että olemmme sitten taas todella surullisia, mutta selviydymme kyllä yhdessä. Olen joutunut olemaaan myös muutaman kerran sairaalassa ja kerran sairaalasta tultuani, esikoinen sanoi, että toivottavasti tämä vauva ei ole niin sairas, ettei se voi elää. Selitin, että siksi äiti aina käy sairaalassa, ttä yritetään varmistaa, että vauvalla ja äidillä olisi kaikki hyvin.

Toki vauva on ollut myös uhkialun välineenä. Keran esikoinen sanoi, että jos hän ei saa sitä tai tätä, hän lyö sitä vauvaa ja toisella kertaa, etttä hän ei välitä enää siitä vauvasta, jos joku ei mene hänen mielensä mukaan.

Tässä on monenlaista mietittävää ja uusia kysymyksiä tulee koko ajan. Emme voi vain keskittyä siihen, että meille tulee vauva ja esikoisen valmistamiseen siihen. Olemmehan tehneet sen jo kerran, vaan myös kohtaamaan myös hänen pelkonsa. Onneksi hän on lapsen lailla luottavainen ja tuo valoa ja toivoa odotukseen suunnitelmillaan.

Harmittaa, kun en ole pystynyt keskittymään esikoiseen juurikaan, kaikki ajatukset ovat raskaudessa. Välillä kuitenkin yritän ihan tietoisesti keskittyä painamaan mieleeni, miltä hän näyttä ja kuu

Hoitojen tulos

En ole aiemmilla hoitokierroilla tehnyt raskaustestiä kuin vasta uskollisesti sovitus testipäivänä. Nyt en vain millään malttanut odottaa. Tein testin jo viikkoa ennen testipäivää ja testiin piirtyi haalea, vaalea viiva. Tein vielä useamman testin parin päivän välein ja viralliseen testipäivään mennessä viivat vahvistuivat. Olin raskaana.

Olen ollut raskaana nyt jo jonkin aikaa, mutta en ole halunnut aikaisemmin kertoa siitä. Blogin sisältö muuttuu enemmän raskauspainotteikseksi ja pyrin käsittelemään raskauteen liittyviä asioita teemoittain, en niinkään aikajanalla. Raskauden takia blogi on ollut hiljaisempi, kaikki henkinen kapasiteettini on vain mennyt selviytymiseen huolen kanssa. Nyt ajattelen, että ehkä tästä raskaudesta olisi hyvä jäädä jotain muistoja. Kirjoitan niitä teille, voin palata muistoihin blogin avulla.

Lapsen kuolema ei jää blogissa sivuosaan, päin vastoin, raskaus tuo mukanaan paljon käsittelemätöntä surua Rauhan kuolemaan liittyen.

Tuntematon tyttö

Olen miettinyt lähiaikoina paljon sitä, miten raskasta Rauhan kuolemassa on se, etten tunne häntä lainkaan. En tunne lasta, jota kaipaan päivittäin valtavasi. En tunne häntä, jota rakastan paljon. En ole koskaan saanut katsoa lastani silmiin ja ihastella hänen ainutlaatuista katsettaan.

On vaikeaa, kun ei voi päättää, että tehdään tänään Rauhan lempiruokaa tai viedään haudalle Rauhan suosikkikukkia. Emme voi muistella tekemällä Rauhan lempijuttuja, koska kukaan ei tiedä, mistä Rauha olisi pitänyt. Kaikki on vain meidän mielikuviemme ja arvailujemne varassa.

Esikoinen sanoi, että hänen mielestään Rauha on keltainen ja olen samaa mieltä. Rauha on keltainen. Rauha on pieni tuntematon tyttö taivaalla, jokaisessa keltaisessa auringon säteessä ja tähden tuikkeessa. Vaikken tunne häntä eikä minulla ole hänen elämästään juurikaan muistoja, ajattelen, että hän on joka puolella ja hän saa kauttani tutustua maailmaan. Saan silti joka päivä uuden muiston hänestä, surun säikeenä ja pohjattomana rakkautena arjessani.

Hoidoista, jälleen

Verta. Siirrosta ei ehtinyt kulua kuin viikko, kun vuoto alkoi. Eikä kysymys ollut mistään pikku tiputtelusta, vaan kunnon vuodosta. Ei jäänyt epäselväksi, että siirrosta ei alkanut raskautta. Olin ollut niin toiveikas ja tehnyt kaikkeni, joten pettymys oli valtava. Miten kroppani ei voinut toimia? Odotin vielä viralliseen testipäivään ja tuloksena on puhdas negatiivinen. Viiherjuoman juominen päättyi siihen ja join perinteiset kaatokännit ja höystin paskan fiiliksen askillisella tupakkaa ja tuhdilla määrällä valkaistua sokeria eri muodoissa.

Soitin klinikalle ja kerroin testin tuloksen. Piti odottaa yksi kierto, jonka jälkeen voisimme taas yrittää alkion siirtoa. Onneksi pakkasessa oli kaksi alkiota. Kuukaudet ja päivät kuluivat madellen. Joogaan, venyttelin, join vadelmalehtiteetä ja yritin noudattaa sokeritonta ruokavaliota.

Viimein siirtokierto​ alkoi ja aloitin zumenonit kolmesti päivässä. Minulle oli yllätys, ettei oma hormonitoiminta välttämättä lopu zumenonlääkityksen aikana ja aloin pelkäämään, että niin käy taas. Kierron puolivälissä oli kontrollikäynti lapsettomuusklinikalla. Minulla oli vahvoja ovulaatiotuntemuksia ja ajattelin ettei siirtoon päästä. Yllätys oli suuri, kun lääkäri kertoi, että kaikki on kunnossa ja siirto tehdään muutaman päivän päästä.

Siirtopäivä oli kamala. Klinkalta sanottiin, että sieltä soitetaan, mikäli siirtoon ei päästä. Pelkäsin, että alkio ei selviäisi sulatuksesta. Pelkäsin, ettei se lähtisi jakautumaan. Siirtopäivänä puhelin soi, mutta se olikin ystäväni, joka kysyi, päästäänkö siirtoon ja tarjosi kyytiä sairaalalle. Kuuntelin odotusaulassa mediataatiomusiikkia ja hengittelin. Siirto oli vaikea. Katetri otti kiinni sektioarpeen eikä sitä meinattu saada tarpeeksi syvälle . Lopulta siirto onnistui ja järkyttävän piinaava kahden viikon odotus alkoi jälkeen.