lisää hoitoja

Pääsin tosiaan pistämään. Pistin Menopuria ensin kuusi päivää ja sitten oli kontorilli klinikalla. Kaikki näytti hyvältä. Follikeleja oli tulossa reilusti. Toiselle puolelle 10, toiselle puolelle 12. En ole koskaan kokenut itse hoitoja kovin rankoiksi, koska olen vain halunnut, että saamme lapsen ja olen ollut valmis tekemään mitä vain sen eteen. Nyt pistokset tuntuivat vaikealta. Ikävä Rauhaa kohtaan vaivasi koko ajan ja tuntui edelleen, että eihän minun pitäisi olla tässä tilanteessa jälleen. Ensimmäistä kertaa myös pelkäsin hoitoihin liittyviä komplikaatioita. Olin ensinnäkin todella kipeä ja turvoksissa, enkä muista tällaista oloa aikaisemmista hoidoista lainkaan. Pelkäsin myös munasarjan kiertymistä.

Mikään peloistani ei onneksi käynyt toteen ja kahdentoista pistospäivän jälkeen oli puntkio. Meinasin vielä unohtaa pistää irrotupiikin ja pistin se puoli tuntia myöhässä. Onneksi se ei aiheuttanut mitään ongelmia itse punktioon. Punktio sattui aikaisempiin punktioihin verrrattuna todella paljon. Onneksi nykyisin saa hyvän kipulääkityksen. Esikoisen raskauteen johtavassa punktiossa ei saanut muistaakseni muuta kuin panadolia. Rauhan raskauteen johtanut puktio ei muistaakseni sattunut yhtään, mutta tämä puntio teki kipeää. Puntiosta saatiin 20 follikkelia. Hyperstimulaation riskeistä varoitettiin suuren follikkelimäärän vuoksi. Tuoresiirto tehtäisiin viidentenä päivänä punktiosta. Olin pari päivää puntion jälkeen edelleen todella kipeä. Join vettä ja yritin rauhoittua.

Vihdoin koitti siirtopäivä. Olin todella jännittynyt. Yritin juoda edellisenä päivänä paljon viherjuomia ja vadelmanlehtiteetä, jotta kehoni olisi vaataanottavainen ja emäksinen. Tein ennen siirtoa rentouttavaa kehomeditaatiota ja pidin lämmintä käärettä vatsan päällä.

Itse siirto sujui ongelmitta. Viiden päivän ikäinen hyvälaatuinen alkio siirettiin. Olin toivoa täynnä. Saisimmeko tästä uuden toivon ? Rauhakin sai alkunsa lyhyen kaavan tuoresiirrosta. Pakkaseenkin saimme tällä kertaa kaksi alkiota. Ehkä munasoluni olivat parempi laatuisia kaiken kikkailun ja hörhöilyn vuoksi? Kuka tietää.

Kahden viikon odotus, piinaviikot alkoivat. Täynnä toivoa.

Hoidot jatkuvat

Olin taas lapsettomuusklinikalla. Arvioimme jälleen, koska pääsisimme aloittamaan kauan odotetun ivf-hoidon. Ja jälleen lääkäri kysyy ultratessa:Niin, olitko siis sumuttanut Synarelaa molempiin sieraimiin? Ja kaksi kertaa päivässä? Kyllä. Kyllä. Kohdun limakalvo oli jälleen paksu ja johtofollikkeli näkyvissä. Purskahdin itkuun jo tutkimuspöydällä. Tämä ei voi olla totta. Lääkäri sanoi, että voisin puhua psykiatrsien sairaanhoitajan kanssa, jos hoidot käyvät minulle liian raskaaksi. Selitin, että ei nämä hoidot käy raskaaksi, vaan tämä koko tilanne. Kuollut lapsi. Jatkuva kokemus epäonnistumisesta. Miksei tämä keho voi toimia? Miksei mikään voi onnistua?

Lääkäri päätyi muuttamaan hoitosuunnitelmaa. Jostain syystä kehoni ei totellut pitkän kaavan vaatimaa hormonitoiminnan alasajoa, joten seuraavaksi hoitoihin päätettiin lähteä lyhyellä kaavalla. Kahden kuukauden sisään aloittaisin kolmannet kuukautiset Primolut valmisteella. Pelkäsin valtavasti lyhyttä kaavaa, jos sen tukoksena olisikin heikkoja alkioita. Tai jos punktio osuisi viikonlopulle. Lannistuneena menin jälleen apteekkiin ostamaan jälleen uudet hormonivalmisteet.

Näiden Primolut-kuukautisen jälkeen menin jälleen klinikalle. Minula oli vahvoja tuntemuksia siitä, että oma hormonitoiminta oisi taas sekaisin ja hoitoihin ei päästäisi. Mutta mitä ihmettä! Lääkäri sanoi, että kaikki näytti olevan hyvin ja pääsisin pistämään. Pistospäiviä tulisi 10-12,jonka jälkeen olisi punktio. Olin jälleen toivoa täynnä. Voisin olla ensi kuussa jo raskaana!

Hoitojen alku

Lopulta tuli se aika, että olimme fyysisesti ja psyykkisesti valmiita aloittamaan lapsettomuushoidot uudelleen. Rauhan raskaudesta pakkaseen ei ollut jäänyt yhtään siirrettävää alkiota, joten ivf-hoidot täytyi aloittaa alusta.

Esikoisen raskaudessa ivf tehtiin pitkällä kaavalla, eli ensin oma hormonitoiminta ajettiin alas ja sitten munasarjoja stimuloitiin pistoksin. Tuloksena oli tuolloin useita alkioita, joista yksi siirrettiin tuoreelta ja kolme pakastettiin. Ensimmäisestä pakastealkion siirrosta alkoi esikoisen raskaus. Loput pakastetut alkiot siirrettiin myöhemmin tuloksetta.

Rauhan raskaudessa ivf-hoito tehtiin lyhyellä kaavalla, jolloin munasarjojen stimulointi ajoitettiin luonnolliseen kiertoon. Yksi alkiot siirrettiin tuoreena ja Rauhan raskaus alkoi. Loput seitsemän alkiota lopettivat kehittymisen jatkoviljelyssä.

Lapsettomuusklinikalla päädyttiin, että hoidot aloitettaan pitkällä kaavalla, sillä minun kohdallani pitkällä kaavalla saatiin laadukkaampia alkioita. Aloitin siis Synarela sumutteet hormonitoiminnan lakkauttamiseksi. Olin onnellinen, saattaisinhan olla seuraavassa kuussa raskaana. Oloni oli myös ristiriitainen. Eihän minun olisi kuulunut enää joutua tulemaan lapsettomuusklinikalle, olinhan jo saanut toisen lapsen.

Sumutin Synarelaa pari viikkoa aamuin ja illoin ja lopulta tuli se päivä, kun pääsin klinikalle kuulemaan, milloin saisin alkaa pistokset. Lääkäri katsoi ultralla ja kysyi: Oletko nyt käyttänyt Synarelaa? Aamuin illoin? Molempiin sieraimiin? Vastasin kaikkeen kyllä. Synarela ei ollut toiminut, kohdun limakalvo oli paksu ja johtofollikkeli kehittymässä. Miten tämä on mahdollista? Eihän näin voi tapahtua? Juuri, kun raskaaksi tulo olisi ollut tärkeintä, hoidot, jotka ovat ennen toimineet hyvin, eivät toimineet. Miksei mikään voinut onnistua?

Lääkäri totesi, että kohtu täytyy tyhjentää. Aloittaisin Primolut kuurin, joka käynnistäisi kuukautiset ja jatkaisin Synarelan sumuttamista koko ajan. Aloitimme hoidot taas nollasta.

Mitä olen tehnyt edistääkseni raskaaksi tuloa?

Yhdessä blogissa (http://enemmankuin9kk.blogspot.fi/2014/08/mita-olet-tehnyt-tullaksesi-raskaaksi.html?m=1) kirjoittaja oli luetellut asioita, joita oli tehnyt tullakseen raskaaksi. Viime vuoteni oli totta kai täynnä surua Rauhasta, mutta samalla myös pakkomielteistä uuden raskauden toivomista. Sektion vuoksi piti odottaa vuosi, että yritys ylipäänsä oli mahdollista. Halusin käyttää ajan niin, että ruumiillinen tomumajani olisi mahdollisimman vastaanottavainen uudelle raskaudelle. Toki Rauhan kuoleman myötä arvoni muuttuivat ja halusin myös satsata puhtaampaan ja terveellisempään elämään, mutta osa muutoksista liittyi myös raskaustoiveen toteuttamiseen. Kerron nyt asiat, joita olen tehnyt edistääkseni raskautta ja myös parantaakseni elämäntapojani.

Osa muutoksista oli pitkäaikaisia, osa vain kokeiluita
-kundaliinijooga, jotta olisin rento ja positiivinen
-meditointi, jotta en stressaisi ja enkä huolehtisi
- siirryin muovisista säilytysrasioista lasisiin, jotta kemikaalikuormani vähenisi
- siirryin luonnonkosmetiikkaan, jotta kemikaalikuormani vähenisi
- samasta syystä siirryin myös luonnollisiin pesuaineisiin
- lopetin sokerin ja gluteenin käytön, jotta munasolujeni laatu paranisi
-vähensin lihan ja maitotuotteiden käyttämistä, jotta elimistöni ei olisi hapan
- lisäsin ruokavalioon ituja ja viherjauheita, jotta elimistöni olisi emäksinen (luin, että emäksisyys, voi auttaa alkion kiinnittymistä)
- kävin vyöhyketerapiassa, akupuntiossa ja kalevalaisella jäsenkorjaajalla ja hierojalla, jotta olisin rennompi ja jotain salaisia lukkoja poistuisi
-lopetin hiusten värjäämisen (se kemikaalikuorma)
- rupesin syömään ubikinon q10, raskausmonivitamiinia, foolihappoa, sinkkiä, magnesiumia, d-vitamiinia, Royal jellyä ja omega 3 (kourallinen päivässä)
-lopetin kahvin juonnin ja siirryin yrttihaudukkeisiin, mm. Vadelmalehtiteetä litrakaupalla
- tein akupunktioon perustuvia kehollisia mielikuvaharjoituksia (EFT tapping), jotta huoleni vähenisivät
-aloin venyttelemään, jotta olisin rento
-rupesin laittamaan puhelimeni kiinni yöksi, jotta en saisi säteilyä

Siinä kai tärkeimmät. Jokunen.

Paras ystävä

Olen kirjoittanut ihmissuhteista jonkun verran. Yhdestä ihmissuhteista en ole, sillä se ollut niin kipeä aihe. On toki edelleen, mutta nyt asia on saatu jonkinlaiseen päätökseen.

Paras ystäväni oli raskaana, kun Rauha kuoli. En osannut, enkä halunnut kohdata hänen raskauttaan ja pidin silloin hänen yhteydenpitoaan ja tukeaan riittämättömänä.  Ystäväni lapsen syntymä ajoi meidät lopulliseen välirikkoon. En vain halunnut kohdata hänen vauvaansa. Lisäksi minulla oli sellainen kokemus, ettei hän kohdannut minua Rauhan kuoltua. Ei ollut mahdollisuutta näyttää valokuvia, emme käyneet haudalla, emme käyneet läpi tapahtumia uudelleen ja uudelleen, emme keskustelleet elämän tarkoituksesta. Ei minulla ollut voimia pyytää, eikä hän osannut tarjoutua.

Otin häneen yhteyttä nyt vuoden jälkeen ja päädyimme laittamaan ystävyytemme hyllylle. 

Olen ollut myös tästä asiasta todella surullinen. Nyt minun maailman rakkaimman Rauhan kuolemasta aiheutuneen surun rinnalle jää myös suru menetetystä ystävyydestä. Syyllisyys, etten osannut paremmin. Mutta myös suru menetetystä yhteisestä tulevaisuudesta. Esikoisella ei ole enää kummia. Minulla ei ole sitä ihmistä, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Ei ole enää sitä ainoaa ystävää, johon tukeutua täysin ja joka tuntee minut läpikotaisin. Ei ole enää sitä ihmistä, jonka kanssa  voisimme vanhoina muistella nuoruuttaamme. Menetin hänetkin. Luovun hänestäkin​.

Kuolleiden lasten kevätjuhla

Tällä viikolla oli vertaisten kesäjuhla ja ajattelin, että se on Rauhan kevätjuhla. Ei siellä suvivirttä laulettu, eikä todistuksia jaettu. Vaikka jokainen meistä vanhemmista olisi todistuksen ansainnut. Kiitettävä arvosana elämän jatkamisesta julmassa maailmassa. Kiitettävä arvosana lapsen hautaamisesta, vaikkei sellaiseen tilanteeseen pitäisi joutua. Kiitettävä arvosana hengittämisestä.


Kevätjuhlissa oli hauskaa. Toki paljon mieluummin olisi viettänyt kevätjuhlaa kanssasi päiväkodissa tai kerhossa. Mutta tässä tilanteessa, juhlasi olivat parhaat mahdolliset. Sait oman oranssin kynttilän. Sain ajatella sinua arjen kiireessä koko illan ja puhua sinusta. Mielessäni annoin itselleni kympin todistuksen. Olen elänyt ensimmäisen vuoden ilman sinua. Elän edelleen. En musertunutkaan. En  saa laulaa juhlissasi koskaan Suvivirttä, ikävä ei koskaan lopu, mutta elän. Elän sittenkin. Se riittää.




Rauha

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?


Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou’ot muut.


Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.


Eino Leino

Rauha, tuu keinumaan!

Olin esikoisen kanssa puistossa ja kuulin, jonkun kutsuvan sinua, rakkaani. Pyysi sinua keinumaan. Hätkähdin. Olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, että kuulin nimesi jollain toisella lapsella. Ethän toki vielä olisi niin iso, että voisit juoksennella puistossa ja mennä halutessasi keinumaan. Sinulle se ei ole mahdollista. Jollekin toiselle Rauhalle on.


Miten erilainen puistoreissu olisikaan ollut, jos sinä olisit ollut kanssamme? Miten erilaista elämämme olisikaan? Nyt saan siitä vain pieniä aavistuksia, kun joku muu huutaa nimeäsi. Onni läikähti minussa, kun kuulin kauniin nimesi, mutta samalla tulin hyvin surulliseksi. Minä en voi koskaan kutsua sinua. Joku toinen saa viettää päivää puistossa oman maailman rakkaimman Rauhan kanssa.

Mitä kuuluu?

Minusta tuntuu, että minulle ei kuulunut ensimmäiseen vuoteen Rauhan kuoleman jälkeen muuta kuin Rauhan kuolemaa. Toki elämässäni tapahtui muutakin, mutta kaikki tekemiset ja menemiset liittyivät jotenkin Rauhaan. Jatkoin opintoja. Koska en pystynyt olemaan töissäni sen kuormittavuuden vuoksi. Vaihdoin alaa, jota opiskelen. Koska tajusin Rauhan kuoleman myötä, että unelmia täytyy seurata. Kun minulta kysyttiin, mitä kuuluu, kerroin, miten perheemme voi ja mitkä asiat ovat olleet vaikeita Rauhan kuoleman jälkeen. Oikeastaan vuosi elämästäni hautautui pääasiassa surun alle. Kuulumiseni olivat surua ja siihen liittyvää.


Näin jälkikäteen ole huomannut sen, että myös ne ystävyyssuhteet jotka ovat jäljellä, ovat suruni sävyttämiä. Minun kuulumiseni ovat olleet ystävyyssuhteissa pääosassa ja minulla ei ole ollut ystävieni kuulumisista juurikaan käsitystä. Toki niiden ihmisten, joita näkee viikoittain, arkikuulumiset tiedän, mutta syvällisemmät kuulumiset ja voinnit ovat menneet minulta ohi. Harvemmin tapaamien ystävien eroista, sydänsuruista, syntymäpäivistä, haaveista, työstressistä ja asunnon ostoista olen ollut autuaan tietämätön.


Tajuan olleeni paska ystävä. En vain ole kyennyt muuhun. Olen hädin tuskin pystynyt olemaan puoliso miehelleni ja äiti esikoiselle. Ensisijaisesti ole ollut äiti vain Rauhalle. Ymmärrän myös, että ystäväni ovat suojelleet minua kuulumisiltaan. Eivät joko ole halunneet huolestuttaa ja kuormittaa tai ovat pitäneet omia kuulumisiaan vähäpätöisempinä minun kuulumisiini nähden. Nyt alan olemaan siinä kunnossa aidosti, että olen kiinnostunut muiden asioista. Siihen on mennyt yllättävän kauan. Ehkä jonain päivänä pystyn olemaan edes jonkinlainen ystävä.

naisen tehtävät

Jos ajatellaan ikiaikaisia ja puhtaasti biologisia naisen tehtäviä, joihin mies ei pysty, niin raskaaksi tulo ja synnyttäminen ovat sellaisia. Minun naiseuteeni on vaikuttanut todella paljon se, etten ole kyennyt tulemaan kotikonstein raskaaksi niin, että raskaus olisi edennyt loppuun asti. Erityisesti ennen esikoisen syntymää, tunsin oloni täysin hyödyttömäksi. Raskaaksi tulohan on niin yksinkertaista, se onnistuu lähes kaikilta ja se on elämän jatkumisen ehto. Miksei se onnistu minulta? Miten voin olla niin totaalisen maho, että en onnistu raskautumaan?

Sitten se synnytys. Esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla. Tämän jälkeen haaveilin luomusynnytyksestä, mutta tuloksena olikin hätäsektio ja lapsen kuolema. Miten on mahdollista, että lapsia on synnytetty saunassa ja puun alla ja autossa ja lapset jäävät henkiin? Mutta keskellä päivää, yhtenä tiistaina, täydellisessä sairaalavalmiudessa, ei onnistu taaskaan luomusynnytys, eikä hätäsektiokaan auta pitämään lasta hengissä. Miten se on mahdollista?

Ajattelin itsekin, että lopulta synnytystavalla ei ole merkitystä, kunhan saan lapsen syliini. Sektiopettymyksen kestää, kun saa lapsen. Mutta en saanut. Kaikki luonnollinen lapsen saamiseen liittyen, oli luonnotonta. Hormonuhoidot, hätäsektio ja lapsen kuolema.

Ulkopuolinen omassa perheessä

Kun Rauha kuoli, hän oli minulle pitkään tärkein ihminen. Olin ensisijaisesti vain Rauhan äiti, ajattelin häntä taukoamatta ja surin. Mieleeni ei mahtunut mitään muuta. Mies pyöritti arjen toimintaa ja touhusi esikoisen kanssa. Minä vain tuijotin eteeni näkemättömin silmin ja itkin, mutta mies leikki, nauroi ja riehui esikoisen kanssa.

Kun kesä tuli, olimme esikoisen kanssa kaksi kuukautta lomalla päiväkodista ja töistä. Mies teki pitkiä työpäiviä ja ajattelin, että esikoinen saa nyt vähän äitiä takaisin.  Kuitenkin olin koko ajan väsynyt ja surullinen, olihan Rauhan kuolemasta vasta neljä kuukautta.

Kun arki taas kesän jälkeen jatkui, mies jatkoi esikoisen kanssa puuhastelua ja minä uppoduin kotitöihin. Laitoin ruokaa ja leivoin, enkä osallistunut muun perheen puuhiin. En osannut, enkä halunnut leikkiä. Tuudittauduin siihen, että minä en ole ihminen, joka leikkii lapsen kanssa, vaan teen muita juttuja. Ehkä en sitten lopulta tehnytkään. Hautauduin omiin hommiini ja ajtuksiini ja samalla muutuin ulkopuoliseksi omassa perheessäni.

Kuvittelin, että olen jo samanlainen kuin ennen, mutta huomasinkin, että esikoinen kääntyy ensisijiasesti miehen puoleen. Esikoinen ei ilahtunut, kun hain häntä päiväkodista, vaan rupesi itkemään ja juoksi karkuun. Kun yritin leikkiä, esikoinen ei halunnut, että tuöen mukaan. Hän ei halunnut, että minä luen iltasatua. Hän halusi isin. Ihan kuin olisimme taas olleet samassa tilanteessa, kun Rauha kuoli.

Minua on lohdutettu sillä, että ainakin lapsi saa kokemuksen minulta siitä, millaista on olla syvästi surullinen ja nousta surusta. Ainakin hän oppii, että erilaisia tunteita on. En minä olisi halunnut ensisijaisesti sellaista oppia lapselleni antaa. Olisin halunnut, että hänellä on naurava ja iloinen äiti. Olisin halunnut, että hänellä on huoleton lapsuus. En olisi halunnut tuntea, että ajoittain en kuulu perheeseeni, vaan kuulun yhteen vain  kuolleen tyttäreni kanssa.

Veroilmoitus

Miten yllättävässä paikassa tulitkaan tervetimään minua arjessani! Veroilmoituksessani luki alaikäisten lasten lukumäärä 2. Tulin siitä niin onnelliseksi. Minulla on hyvin pienen hetken ollut kaksi alaikäistä lasta huollettavana ja siitä on jäänyt merkintä noinkin jähmeään koneistoon kuin verotietoihin.

On niin uskomattoman ihanaa, kun tuollaisissa yllättävissä yhteyksissä kohtaan sinut pikkuiseni. Vaikka veroilmoituksen mukaan minulle tuli maksettavaksi mätkyjä huikea summa, se ei haitannut niin paljon, kun sinäkin olit mainittuna siellä.

Kun lapsi kuolee, hänestä puhutaan harvemmin. Varsinkin, jos kyseessä on vauva, joka ei ole ehtinyt konkretisoitumaan perheen ulkopuolisille jäsenille, lapsesta puhutaan todella vähän. Vaikkei minulla enää ole niin pakottavaa puhumisen tarvetta, minulle on tärkeää pitää Rauha osana meidän perheemme arkea aktiivisesti. Kun lapsi mainitaan, etenkin yllättävissä yhteyksissä, minussa läikähtää lämpö. Olet ollut olemassa muillekin. Muutkin muistavat.

Äitienpäivä

Äitienpäivä on minulle ja varmasti monelle muullekin lapsensa menettäneelle äidille ristiriitainen päivä. Toki itse olen siinä mielessä onnekas, että olen saanut viettää kolme äitienpäivää ennen Rauhan kuolemaa esikoisen syntymän jälkeen. Kolme äitienpäivä, jolloin ei käyty haudalla, eikä eletty tätä todellisuutta, jossa meidän lapsemme on kuollut.

Vaikka juhlittavaa on, olenhan saanut kaksi lasta, tuntuu äitienpäivä silti Rauhan kuoleman jälkeen ontolta. Onneksi saan toteuttaa vanhemmuutta muuallakin kuin hautausmaalla, mutta kiitollisuus siitä ei poista surua, jonka Rauhan kuolema minuun on jättänyt. Kaikki jäi kesken.

Vaikka liput liehuvat äitien kunniaksi, muista silti sitä lasta, jota en voi halata, lohduttaa ja suukottaa pipiä pois. Vaikka esikoinen on kotona, tuntuu se, että en voi toteuttaa vanhemmuutta Rauhallae niinkuin haluan, todella kipeältä. Minusta tuntuu, että Rauhasta päinvastoin on tullut minun lohduttajani. Kun elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta tai ihmiset eivät ymmärrä, menen usein haudalle. Rauha ei tuomitse. Haudalla on hiljaisuus ja siellä minä riitän. Riitän Rauhalle.

Suremisen vuosi

Kun Rauha kuoli, meille sanottiin, että ensimmäinen vuosi on vaikein. Ja että täytyy käydä läpi kaikki vuodenajat, että suru rupeaa helpottamaan. Minusta noista lausahduksista saa valheellisesti sellaisen käsityksen, että suru on vuoden jälkeen ohi. Tai ainakin minulle nuo lauseet ovat aiheuttaneet paineita, että muun maailman silmissä, minun täytyisi olla jo ennallaan ensimmäisen vuoden jälkeen.

Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta jollain tavalla päästä käsiksi surun käsittelyyn. Ensimmäinen vuosi kului lähinnä toipuessa shokista. Ensimmäisenä vuonna jokainen päivä ja jokainen vuodenaika ja jokainen juhlapyhä piti kohdata ensimmäistä kertaa ilman rakasta lasta ja kuolleen lapsen äidin identiteetillä. Ensinnäkin inhoan termiä "edistynyt surussa", koska siinä alati aaltoileva suru pyritään pusertamaan mitattavaan muotoon ja laittamaan kaikki ihmiset samaan suremisen karsinaan, jossa yksilölliset suremisen tavat ja yksilön elämän historia unohtuu. Mutta niin, kyllä ensimmäisen vuoden aikanakin syvin suru on helpottanut ja surua on saanut työstettyä hallittavampaan muotoon. Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta todella alkaa käsittelemään surua. Lisäksi vuoden jälkeen voin yrittää opetella luopumaan Rauhan kuoleman vastustamisesta ja aloittaa pitkän ja piinallisen hyväksymisprosessin.

Ei ensimmäinen suruvuosi tarkoita, että suremisen pitää olla "paketissa". Vasta vuoden jälkeen tapahtumiin saa vähän perspektiiviä, ja voi tarkastella itseään vuoden takaiseen minään verrattuna. Mutta ei se suru lopu. Enkä minä ole valmis lopettamaan suremista, vaikka syvimmästä surusta olenkin jo rämpinyt eteenpäin. Suru saa seurata mukana kaipauksen kanssa läpi elämän, mutta ei sen aina tarvitse hallita.

kohtaaminen hiekkalaatikolla

Kun Rauhan kuolemasta oli kulunut muutama kuukausi, olin esikoisen ja hänen kaverinsa ja kaverin äidin kanssa leikkipuistossa. Puistoon tuli isä isomman pojan ja pienten tyttöjen kanssa. Esikoinen oli kaverinsa kanssa hiekkalaatikolla ja isä oli näiden tyttöjen kanssa siinä myös jumissa, sillä työt eivät osanneet kävellä. Isä jutteli esikoiselle, että nämä ova tuon pojan pikkusiskot. Esikoinen sanoi isälle, että hänen pikkusiskonsa on kuollut. Isä ei reagoinut mitenkään. Silloin esikoisen kaveri tuli apuun ja meni aivan miehen kasvojen eteen ja sanoi, että minun kaverin pikkusisko on kuollut. Miehen kasvot olivat hämmentyneet ja hän vain mutisi jotain surullisesta tapahtumasta.

Esikoinen kertoi miehelle, että ensin se sisko oli sairaalassa, sitten se oli arkussa ja sitten se arkku laitettiin maahan. Esikoinen sanoi, että ei sisko enää ole siellä haudassa, vaan taivaassa enkelinä. Sitten hän vielä sanoi, että siellä hautajaisissa laulettiin näin ja alkoi laulamaan Jumalan kämmenellä. Mies ei sanonut mitään, mutisi vain.

Tilanne kesti vain noin minuutin, enkä itse ehtinyt esikoisen tueksi. Olen ollut ylpeä siitä, kuinka jäsentyneen tarinan esikoinen kertoi. Olemme varmaan jotain osanneet hänelle kertoa, sillä hän kertoi tarinan ulkopuoliselle. Jäin miettimään kohtaamisessa sitä, että miksi lapsen suruun ja menetykseen ei oikein kommentoida mitään. En siis tarkoita, että juuri tämän isän olisi tarvinnut sanoa mitään, mutta luulen, että päiväkodissakin on muutamia esikoisen mainintoja pikkusiskosta ohitettu. Esikoinen on myös menettänyt läheisen ja suree. Samoin hän ei ole mikään pelkkä minun ja miehen lohduttaja, vaikka lohtua meille tuokin. Vaan sureva lapsi. Luulen, että pikkusiskon kuolemaa käsitellään esikoisen jokaisessa kehitysvaiheessa jollain lailla ja toivon, että osaan auttaa häntä mahdollisimman hyvin.

Äidin ja isän suru

Olisipa joku kertonut minulle heti Rauhan kuoltua, että äidit ja isät surevat yleensä erilailla. Koimme mieheni kanssa todella tiiviin yhteenhioutumisen kauden ensimmäisten viikkojen aikana ja minulle jäi siitä oletus, että yhteys ja tiivis keskustelu jatkuisi samalla tavalla.

Minä halusin puhua Rauhasta, tapahtumista ennen ja jälkeen kuoleman sekä tunteistani koko ajan. Päivällä yritin tsempata esikoisen vuoksi, etten puhuisi ja romahtelisi koko ajan. Odotin iltaa, että pääsisin puhumaan miehen kanssa. Näin jatkui jonkin aikaa. Mutta sitten mies ei enää halunnut puhua. Olin pöyristynyt. Eikö hän sure lastamme, kun hän ei halua puhua Rauhasta? Haluaako hän vain unohtaa koko asian ja vain jatkaa elämää? Eihän suru voi olla ohi noin nopeasti?

Mies uupui. Hän uupui siihen, että esikoinen tarvitsi häntä joka asiaan, kun minä en jaksanut tai kelvannut. Mies halusi päivän päätteeksi laittaa kaikki ajatukset sivuun ja rentoutua. Mutta minä halusin silloin puhua. Jälkeenpäin tajusin, että yhdistelmä oli miehen kannalta kestämätön. Mutta silloin minä olin vihainen. Halusin säilyttää sen yhteyden. Halusin, että Rauha on keskustelussamme. Halusin käsitellä suruani puhumalla. Miten muuten voisin surra?

Mies teki töitä. Uusia projekteja pihalla. Pitkiä päiviä palkkatöissä. Paljon suunnitelmia. Ei hän kadonnut kotoa, vastuullinen mies kun on. Yhtälailla, kun minä ja esikoinen tarvitsimme häntä, hän tarvitsi meitä. Vaikka mies teki paljon töitä ja käsitteli varmaan osittain surua niin, ja minä puhuin, perheemme säilyi koko ajan vahvana. Teimme, ja teemme yhä,  yhdessä asioita enemmän kuin koskaan. Tilanne alkoi helpottaa, kun sain itselleni keskustelukontaktin ja sain puhua muidenkin kuin miehen kanssa.

En luullut, että kuolleesta lapsesta voisi riidellä. Mutta kyllä me riitelimme, kun emme ymmärtäneet toistemme tarpeita ja erilaisia surun tapoja. Tajusin vasta kuukausien päästä Rauhan kuolemasta, että mies ei ole hullu ja sekaisin, jos hän ei halua puhua taukoamatta. Hän suree silti omalla tavallaan, vaikkei hän ota aktiivisesti Rauhaa puheeksi. Minun suruni on näkyvämpää. Me molemmat suremme, erilailla, mutta yhdessä.

Pääsiäinen

Viime vuonna pääsiäinen oli huomattavasti aiemmin kuin tänä vuonna. Kiirastorstaina hyvästelimme Rauhan viimeisen kerran. Lähdimme viettämään pääsiäistä mökille luonnon rauhaan miehen ja esikoisen kanssa.

Menimme samalle mökille myös tänä vuonna. En muistanut reittiä mökille. En muistanut myöskään mökistä juuri mitään. En muista paljonkaan, mitä teimme tai söimme. Mutta muistan sen olotilan. Sen syvän surun. Sen riipivän epäuskon, että minun elämässäni tapahtuu jotain näin hirveää. Sen kauhun siitä, että entä jos emme selviydykään. Tuijotin vain eteeni ja itkin. Halusin olla perheeni kanssa, mutta halusin olla yksin. Halusin pois, enkä halunnut. Halusin Rauhan ja olin tulla hulluksi ikävästä.

Tänä vuonna oli hyvä palata mökille. Kun palasimme paikkaan, jossa olimme olleet vain kerran tuskaisimman ja synkimmän surun aikana, näin nyt selvästi, että olimme menneet eteenpäin. Olen ottanut askeleita pois surun syvyydestä. Mökillä ajattelin Rauhaa enemmän ja erilailla. Aivan kuin joku ympyrä olisi sulkeutunut. Ensimmäinen juhlapyhä Rauhan kuoleman jälkeen oli pääsiäinen ja tämä pääsiäinen oli tunneilmapiiriltään aivan erilainen. Edelleen kiroan kevättä, se tuntuu minusta tuskaiselta, kun maailma herää eloon ja minun elämääni kuolema liittyy vahvasti. Pääsiäinen on minulle ensimmäinen kuoleman jälkeinen juhla, muille se taitaa olla kevään ensimmäinen juhla. Edelleen olen epäuskoinen, onko minulta todella kuollut lapsi? Nyt epäuskoon liittyy myös ajatus siitä, että miten voin olla tässä, vaikka minulta on kuollut lapsi. Elämä on jatkunut kuitenkin, vaikka minulta on kuollut lapsi.

Oma kuolema

Olen miettinyt omaa kuolemaani paljon Rauhan kuoleman jälkeen. Alussa halusin itsekin kuolla. Ajattelin, että minun olisi ollut parempi kuolla, jos Rauha olisi saanut elää. En meinannut kestää surua ja tuskaa ja ajattelin, että minun olisi helpompi olla, jos saisin kuolla. Ajatukseni eivät olleet missään tapauksessa itsetuhoisia. Kuolema  vaan tuntui  hyvältä vaihtoehdolta.  Mukavalta pikku boonukselta.

Suurimman shokin jälkeen ymmärsin toki, että minulla on merkitystä elävälle perheelleni. Mies ja esikoinen joutuisivat kärsimään, jos kuolisin. En halunnut, että he joutuisivat kärsimään yhtään. Päätin, että minun on päästä elämään kiinni vahvasti. Heidän takiaan. Myös toive uudesta raskaudesta tuntui vetävän elämään. En voisi saada toista elävää lasta, jos kuolisin. Minun täytyy elää.

Yksi lapsensa menettänyt isä kirjoitti, ettei lapsensa kuoleman jälkeen enää pelkää omaa kuolemaa. Jos pieni poika pystyy kulkemaan kuoleman porttien läpi, kyllä se onnistuu raavaalta mieheltäkin, hän kirjoitti. En myöskään enää pelkää kuolemaa. Pieni, henkäyksen verran elämässä kiinni ollut tyttäreni joutui kuolemaan ja jätti silti niin suuren merkityksen monen elämään. Kyllä minäkin, sitten kun aikani on, voin seurata lastani selkä suorana. Sanotaan, että lapsensa menettänyt äiti kuolee hymy huulillaan. Vaikka haluan elää, enkä todellakaan ole valmis kuolemaan, ei kuolema pelota minua. Ehkä tapaan Rauhan. Ehkä ikävä häntä kohtaan sammuu. Ehkä. Ja edelleen, onneksi elän. Onneksi saan jakaa aikani miehen ja esikoisen kanssa. Onneksi saan elää elämäni ymmärtäen sen arvon. Sinä olet sen minulle opettanut, lintuseni.

Arki jatkuu

Kävin sopimassa töihin paluusta. Palaan samaan paikkaan, samaan työhön ja samaan työyhteisöön. Ainoa, mikä ei ole samaa, olen minä. Kun Rauha kuoli, ajattelin, etten voi koskaan palata työhöni. En koskaan tehdä työtä, josta pidin. En koskaan tulla nähdyksi näin epäonnistuneena ja häpeällisenä. Mutta nyt se päivä tulee. Menen töihin.

Kaksi työkaveria odottivat vauvaa samaan aikaan. Miten voisin osallistua keskusteluun lapsista viime vuonna syntyneistä? Ai, teillä on korvatulehdus? Joo, meillä ei meinaa oikein palaa haudalla ne Rainbown hautakynttilät.

Tulen vastaamaan töissä useita kertoja kysymykseen, mitä kuuluu? Lapseni kuolema on muille jo old news, mutta minulle kuuluu edelleen sitä, että lapseni on kuollut. Toki muutakin, mutta kyllä se määrittää edelleen sitä kaikkea muuta. Tuskin kukaan enää edes kysyy minulta mitään Rauhaan liittyvää, en odota sitä. Tähän asti olen saanut tehdä opintoja omaan tahtiin, nyt päivät ovat muiden määrittämiä. Tuntuu, että töihin paluu erottaa minut Rauhasta. En ole enää siinä lapsen kuoleman jälkeisessä statuksessa, vaan palannut töihin. Arki jatkuu. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Olinko ahne?

Olimme kärsineet lapsettomuudesta jo useita vuosia. Päätin, että, jos saamme lapsen, olen saanut elämältä kaiken. Esikoisen ollessa vaille kaksi vuotias, tulin luomusti raskaaksi ja raskaus meni kesken. Olimme puhuneet toisen lapsen yrittämisestä, mutta keskenmeno sai meidät lähtemään taas hoitoihin. Ensimmäisestä ivf-hoidosta pakkaseen oli jäänyt kolme alkiota, jotka siirrettiin tuloksetta. Olin todella pettynyt ja itkin hoitojen epäonnistumisen myötä taas lapsettomuuden nostamia tunteita. Entä jos emme saa esikoiselle sisarusta? Kuulin tarinoita, että ensimmäinen raskaus oli onnistunut, mutta toista ei koskaan saatu alulle. Olin peloissani tästä mahdollisuudesta.

Aloitimme uuden ivf-hoidon, josta Rauhan raskaus alkoi. Kun Rauha kuoli, mietin, olinko ollut ahne, kun lapsettomuuden jälkeen halusin toista lasta? Miksei yksi riittänyt? Ahneuteni vuoksi asetin perheeni ja itseni hirvittävään suruun. Koko perheemme voisi hajota. Esikoinen saattaisi hajota, kun joutuu käsittelemään siskon kuolemaa noin pienenä. Suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää.

Mutta enkö saa tehdä suunnitelmia perheeni muodosta, vaikka lapseni saavat alkunsa hoidoilla? Eikö minullakin ole ollut oikeus? Ahneuteni vuoksi saimme sinut Rauha, lintuseni. En vaihtaisi sitä pois. Toki suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää, mutta sinä sait minussa muutoksen aikaan. Sain toisen lapsen. Olisin halunnut sinut kotiin, mutta kun en saanut, kunnioitan elämäsi merkitystä jokaisena päivänä, jokaisena päivänä muutat elämäni merkitystä. Se on surullisempaa, mutta syvempää.

Aprillia!

Eilen oli aprillipäivä, hautajaistesi vuosipäivä. Olisipa hautajaisesi ollu vain todella julma ja kieroutunut aprillipila. Tuntuu niin irvokkaalta, että muu maailma keski toisilleen hauskoja jekkuja ja minä pukeuduin mustaan mekkoon ja laskin sinut maahan. Halusin kaivaa sinut pois maasta, sielä kylmästä ja pimeästä. Ei sinun paikkasi ole siellä, vaan sylissäni, vieressäni, elämässäni.

Lapsen kuolema Suomessa on todella harvinaista. Noin sata lasta kuolee vuosittain alle vuoden ikäisenä. Minun huoltani synntyksestä lohdutettiin, että älä viitsi huolehtia, me ollaan Suomessa, ei täällä mitään tapahdu.

Se, että sellaisen ihmisen lapsi, joka on huolehtinut koko raskauden ja pelännyt kuolemaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsi, jolle lapsenteko on työtä ja vaivaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsen kuolema tuntuu maailmankauikkeuden suunnitelmassa vain todella sairaalta vitsiltä. Minä olen se ihminen. Elämäni mustuus, tuntuu huonolta komedialta. Mutta kukaan ei ole huutanut, aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle! Kaikki on totta, totisinta totta.