Kun Rauha kuoli, hän oli minulle pitkään tärkein ihminen. Olin ensisijaisesti vain Rauhan äiti, ajattelin häntä taukoamatta ja surin. Mieleeni ei mahtunut mitään muuta. Mies pyöritti arjen toimintaa ja touhusi esikoisen kanssa. Minä vain tuijotin eteeni näkemättömin silmin ja itkin, mutta mies leikki, nauroi ja riehui esikoisen kanssa.
Kun kesä tuli, olimme esikoisen kanssa kaksi kuukautta lomalla päiväkodista ja töistä. Mies teki pitkiä työpäiviä ja ajattelin, että esikoinen saa nyt vähän äitiä takaisin. Kuitenkin olin koko ajan väsynyt ja surullinen, olihan Rauhan kuolemasta vasta neljä kuukautta.
Kun arki taas kesän jälkeen jatkui, mies jatkoi esikoisen kanssa puuhastelua ja minä uppoduin kotitöihin. Laitoin ruokaa ja leivoin, enkä osallistunut muun perheen puuhiin. En osannut, enkä halunnut leikkiä. Tuudittauduin siihen, että minä en ole ihminen, joka leikkii lapsen kanssa, vaan teen muita juttuja. Ehkä en sitten lopulta tehnytkään. Hautauduin omiin hommiini ja ajtuksiini ja samalla muutuin ulkopuoliseksi omassa perheessäni.
Kuvittelin, että olen jo samanlainen kuin ennen, mutta huomasinkin, että esikoinen kääntyy ensisijiasesti miehen puoleen. Esikoinen ei ilahtunut, kun hain häntä päiväkodista, vaan rupesi itkemään ja juoksi karkuun. Kun yritin leikkiä, esikoinen ei halunnut, että tuöen mukaan. Hän ei halunnut, että minä luen iltasatua. Hän halusi isin. Ihan kuin olisimme taas olleet samassa tilanteessa, kun Rauha kuoli.
Minua on lohdutettu sillä, että ainakin lapsi saa kokemuksen minulta siitä, millaista on olla syvästi surullinen ja nousta surusta. Ainakin hän oppii, että erilaisia tunteita on. En minä olisi halunnut ensisijaisesti sellaista oppia lapselleni antaa. Olisin halunnut, että hänellä on naurava ja iloinen äiti. Olisin halunnut, että hänellä on huoleton lapsuus. En olisi halunnut tuntea, että ajoittain en kuulu perheeseeni, vaan kuulun yhteen vain kuolleen tyttäreni kanssa.
sunnuntai 28. toukokuuta 2017
torstai 18. toukokuuta 2017
Veroilmoitus
Miten yllättävässä paikassa tulitkaan tervetimään minua arjessani! Veroilmoituksessani luki alaikäisten lasten lukumäärä 2. Tulin siitä niin onnelliseksi. Minulla on hyvin pienen hetken ollut kaksi alaikäistä lasta huollettavana ja siitä on jäänyt merkintä noinkin jähmeään koneistoon kuin verotietoihin.
On niin uskomattoman ihanaa, kun tuollaisissa yllättävissä yhteyksissä kohtaan sinut pikkuiseni. Vaikka veroilmoituksen mukaan minulle tuli maksettavaksi mätkyjä huikea summa, se ei haitannut niin paljon, kun sinäkin olit mainittuna siellä.
Kun lapsi kuolee, hänestä puhutaan harvemmin. Varsinkin, jos kyseessä on vauva, joka ei ole ehtinyt konkretisoitumaan perheen ulkopuolisille jäsenille, lapsesta puhutaan todella vähän. Vaikkei minulla enää ole niin pakottavaa puhumisen tarvetta, minulle on tärkeää pitää Rauha osana meidän perheemme arkea aktiivisesti. Kun lapsi mainitaan, etenkin yllättävissä yhteyksissä, minussa läikähtää lämpö. Olet ollut olemassa muillekin. Muutkin muistavat.
On niin uskomattoman ihanaa, kun tuollaisissa yllättävissä yhteyksissä kohtaan sinut pikkuiseni. Vaikka veroilmoituksen mukaan minulle tuli maksettavaksi mätkyjä huikea summa, se ei haitannut niin paljon, kun sinäkin olit mainittuna siellä.
Kun lapsi kuolee, hänestä puhutaan harvemmin. Varsinkin, jos kyseessä on vauva, joka ei ole ehtinyt konkretisoitumaan perheen ulkopuolisille jäsenille, lapsesta puhutaan todella vähän. Vaikkei minulla enää ole niin pakottavaa puhumisen tarvetta, minulle on tärkeää pitää Rauha osana meidän perheemme arkea aktiivisesti. Kun lapsi mainitaan, etenkin yllättävissä yhteyksissä, minussa läikähtää lämpö. Olet ollut olemassa muillekin. Muutkin muistavat.
perjantai 12. toukokuuta 2017
Äitienpäivä
Äitienpäivä on minulle ja varmasti monelle muullekin lapsensa menettäneelle äidille ristiriitainen päivä. Toki itse olen siinä mielessä onnekas, että olen saanut viettää kolme äitienpäivää ennen Rauhan kuolemaa esikoisen syntymän jälkeen. Kolme äitienpäivä, jolloin ei käyty haudalla, eikä eletty tätä todellisuutta, jossa meidän lapsemme on kuollut.
Vaikka juhlittavaa on, olenhan saanut kaksi lasta, tuntuu äitienpäivä silti Rauhan kuoleman jälkeen ontolta. Onneksi saan toteuttaa vanhemmuutta muuallakin kuin hautausmaalla, mutta kiitollisuus siitä ei poista surua, jonka Rauhan kuolema minuun on jättänyt. Kaikki jäi kesken.
Vaikka liput liehuvat äitien kunniaksi, muista silti sitä lasta, jota en voi halata, lohduttaa ja suukottaa pipiä pois. Vaikka esikoinen on kotona, tuntuu se, että en voi toteuttaa vanhemmuutta Rauhallae niinkuin haluan, todella kipeältä. Minusta tuntuu, että Rauhasta päinvastoin on tullut minun lohduttajani. Kun elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta tai ihmiset eivät ymmärrä, menen usein haudalle. Rauha ei tuomitse. Haudalla on hiljaisuus ja siellä minä riitän. Riitän Rauhalle.
Vaikka juhlittavaa on, olenhan saanut kaksi lasta, tuntuu äitienpäivä silti Rauhan kuoleman jälkeen ontolta. Onneksi saan toteuttaa vanhemmuutta muuallakin kuin hautausmaalla, mutta kiitollisuus siitä ei poista surua, jonka Rauhan kuolema minuun on jättänyt. Kaikki jäi kesken.
Vaikka liput liehuvat äitien kunniaksi, muista silti sitä lasta, jota en voi halata, lohduttaa ja suukottaa pipiä pois. Vaikka esikoinen on kotona, tuntuu se, että en voi toteuttaa vanhemmuutta Rauhallae niinkuin haluan, todella kipeältä. Minusta tuntuu, että Rauhasta päinvastoin on tullut minun lohduttajani. Kun elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta tai ihmiset eivät ymmärrä, menen usein haudalle. Rauha ei tuomitse. Haudalla on hiljaisuus ja siellä minä riitän. Riitän Rauhalle.
perjantai 5. toukokuuta 2017
Suremisen vuosi
Kun Rauha kuoli, meille sanottiin, että ensimmäinen vuosi on vaikein. Ja että täytyy käydä läpi kaikki vuodenajat, että suru rupeaa helpottamaan. Minusta noista lausahduksista saa valheellisesti sellaisen käsityksen, että suru on vuoden jälkeen ohi. Tai ainakin minulle nuo lauseet ovat aiheuttaneet paineita, että muun maailman silmissä, minun täytyisi olla jo ennallaan ensimmäisen vuoden jälkeen.
Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta jollain tavalla päästä käsiksi surun käsittelyyn. Ensimmäinen vuosi kului lähinnä toipuessa shokista. Ensimmäisenä vuonna jokainen päivä ja jokainen vuodenaika ja jokainen juhlapyhä piti kohdata ensimmäistä kertaa ilman rakasta lasta ja kuolleen lapsen äidin identiteetillä. Ensinnäkin inhoan termiä "edistynyt surussa", koska siinä alati aaltoileva suru pyritään pusertamaan mitattavaan muotoon ja laittamaan kaikki ihmiset samaan suremisen karsinaan, jossa yksilölliset suremisen tavat ja yksilön elämän historia unohtuu. Mutta niin, kyllä ensimmäisen vuoden aikanakin syvin suru on helpottanut ja surua on saanut työstettyä hallittavampaan muotoon. Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta todella alkaa käsittelemään surua. Lisäksi vuoden jälkeen voin yrittää opetella luopumaan Rauhan kuoleman vastustamisesta ja aloittaa pitkän ja piinallisen hyväksymisprosessin.
Ei ensimmäinen suruvuosi tarkoita, että suremisen pitää olla "paketissa". Vasta vuoden jälkeen tapahtumiin saa vähän perspektiiviä, ja voi tarkastella itseään vuoden takaiseen minään verrattuna. Mutta ei se suru lopu. Enkä minä ole valmis lopettamaan suremista, vaikka syvimmästä surusta olenkin jo rämpinyt eteenpäin. Suru saa seurata mukana kaipauksen kanssa läpi elämän, mutta ei sen aina tarvitse hallita.
Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta jollain tavalla päästä käsiksi surun käsittelyyn. Ensimmäinen vuosi kului lähinnä toipuessa shokista. Ensimmäisenä vuonna jokainen päivä ja jokainen vuodenaika ja jokainen juhlapyhä piti kohdata ensimmäistä kertaa ilman rakasta lasta ja kuolleen lapsen äidin identiteetillä. Ensinnäkin inhoan termiä "edistynyt surussa", koska siinä alati aaltoileva suru pyritään pusertamaan mitattavaan muotoon ja laittamaan kaikki ihmiset samaan suremisen karsinaan, jossa yksilölliset suremisen tavat ja yksilön elämän historia unohtuu. Mutta niin, kyllä ensimmäisen vuoden aikanakin syvin suru on helpottanut ja surua on saanut työstettyä hallittavampaan muotoon. Nyt, kun reilu vuosi on kulunut, minusta tuntuu, että voin vasta todella alkaa käsittelemään surua. Lisäksi vuoden jälkeen voin yrittää opetella luopumaan Rauhan kuoleman vastustamisesta ja aloittaa pitkän ja piinallisen hyväksymisprosessin.
Ei ensimmäinen suruvuosi tarkoita, että suremisen pitää olla "paketissa". Vasta vuoden jälkeen tapahtumiin saa vähän perspektiiviä, ja voi tarkastella itseään vuoden takaiseen minään verrattuna. Mutta ei se suru lopu. Enkä minä ole valmis lopettamaan suremista, vaikka syvimmästä surusta olenkin jo rämpinyt eteenpäin. Suru saa seurata mukana kaipauksen kanssa läpi elämän, mutta ei sen aina tarvitse hallita.
maanantai 1. toukokuuta 2017
kohtaaminen hiekkalaatikolla
Kun Rauhan kuolemasta oli kulunut muutama kuukausi, olin esikoisen ja hänen kaverinsa ja kaverin äidin kanssa leikkipuistossa. Puistoon tuli isä isomman pojan ja pienten tyttöjen kanssa. Esikoinen oli kaverinsa kanssa hiekkalaatikolla ja isä oli näiden tyttöjen kanssa siinä myös jumissa, sillä työt eivät osanneet kävellä. Isä jutteli esikoiselle, että nämä ova tuon pojan pikkusiskot. Esikoinen sanoi isälle, että hänen pikkusiskonsa on kuollut. Isä ei reagoinut mitenkään. Silloin esikoisen kaveri tuli apuun ja meni aivan miehen kasvojen eteen ja sanoi, että minun kaverin pikkusisko on kuollut. Miehen kasvot olivat hämmentyneet ja hän vain mutisi jotain surullisesta tapahtumasta.
Esikoinen kertoi miehelle, että ensin se sisko oli sairaalassa, sitten se oli arkussa ja sitten se arkku laitettiin maahan. Esikoinen sanoi, että ei sisko enää ole siellä haudassa, vaan taivaassa enkelinä. Sitten hän vielä sanoi, että siellä hautajaisissa laulettiin näin ja alkoi laulamaan Jumalan kämmenellä. Mies ei sanonut mitään, mutisi vain.
Tilanne kesti vain noin minuutin, enkä itse ehtinyt esikoisen tueksi. Olen ollut ylpeä siitä, kuinka jäsentyneen tarinan esikoinen kertoi. Olemme varmaan jotain osanneet hänelle kertoa, sillä hän kertoi tarinan ulkopuoliselle. Jäin miettimään kohtaamisessa sitä, että miksi lapsen suruun ja menetykseen ei oikein kommentoida mitään. En siis tarkoita, että juuri tämän isän olisi tarvinnut sanoa mitään, mutta luulen, että päiväkodissakin on muutamia esikoisen mainintoja pikkusiskosta ohitettu. Esikoinen on myös menettänyt läheisen ja suree. Samoin hän ei ole mikään pelkkä minun ja miehen lohduttaja, vaikka lohtua meille tuokin. Vaan sureva lapsi. Luulen, että pikkusiskon kuolemaa käsitellään esikoisen jokaisessa kehitysvaiheessa jollain lailla ja toivon, että osaan auttaa häntä mahdollisimman hyvin.
Esikoinen kertoi miehelle, että ensin se sisko oli sairaalassa, sitten se oli arkussa ja sitten se arkku laitettiin maahan. Esikoinen sanoi, että ei sisko enää ole siellä haudassa, vaan taivaassa enkelinä. Sitten hän vielä sanoi, että siellä hautajaisissa laulettiin näin ja alkoi laulamaan Jumalan kämmenellä. Mies ei sanonut mitään, mutisi vain.
Tilanne kesti vain noin minuutin, enkä itse ehtinyt esikoisen tueksi. Olen ollut ylpeä siitä, kuinka jäsentyneen tarinan esikoinen kertoi. Olemme varmaan jotain osanneet hänelle kertoa, sillä hän kertoi tarinan ulkopuoliselle. Jäin miettimään kohtaamisessa sitä, että miksi lapsen suruun ja menetykseen ei oikein kommentoida mitään. En siis tarkoita, että juuri tämän isän olisi tarvinnut sanoa mitään, mutta luulen, että päiväkodissakin on muutamia esikoisen mainintoja pikkusiskosta ohitettu. Esikoinen on myös menettänyt läheisen ja suree. Samoin hän ei ole mikään pelkkä minun ja miehen lohduttaja, vaikka lohtua meille tuokin. Vaan sureva lapsi. Luulen, että pikkusiskon kuolemaa käsitellään esikoisen jokaisessa kehitysvaiheessa jollain lailla ja toivon, että osaan auttaa häntä mahdollisimman hyvin.
keskiviikko 26. huhtikuuta 2017
Äidin ja isän suru
Olisipa joku kertonut minulle heti Rauhan kuoltua, että äidit ja isät surevat yleensä erilailla. Koimme mieheni kanssa todella tiiviin yhteenhioutumisen kauden ensimmäisten viikkojen aikana ja minulle jäi siitä oletus, että yhteys ja tiivis keskustelu jatkuisi samalla tavalla.
Minä halusin puhua Rauhasta, tapahtumista ennen ja jälkeen kuoleman sekä tunteistani koko ajan. Päivällä yritin tsempata esikoisen vuoksi, etten puhuisi ja romahtelisi koko ajan. Odotin iltaa, että pääsisin puhumaan miehen kanssa. Näin jatkui jonkin aikaa. Mutta sitten mies ei enää halunnut puhua. Olin pöyristynyt. Eikö hän sure lastamme, kun hän ei halua puhua Rauhasta? Haluaako hän vain unohtaa koko asian ja vain jatkaa elämää? Eihän suru voi olla ohi noin nopeasti?
Mies uupui. Hän uupui siihen, että esikoinen tarvitsi häntä joka asiaan, kun minä en jaksanut tai kelvannut. Mies halusi päivän päätteeksi laittaa kaikki ajatukset sivuun ja rentoutua. Mutta minä halusin silloin puhua. Jälkeenpäin tajusin, että yhdistelmä oli miehen kannalta kestämätön. Mutta silloin minä olin vihainen. Halusin säilyttää sen yhteyden. Halusin, että Rauha on keskustelussamme. Halusin käsitellä suruani puhumalla. Miten muuten voisin surra?
Mies teki töitä. Uusia projekteja pihalla. Pitkiä päiviä palkkatöissä. Paljon suunnitelmia. Ei hän kadonnut kotoa, vastuullinen mies kun on. Yhtälailla, kun minä ja esikoinen tarvitsimme häntä, hän tarvitsi meitä. Vaikka mies teki paljon töitä ja käsitteli varmaan osittain surua niin, ja minä puhuin, perheemme säilyi koko ajan vahvana. Teimme, ja teemme yhä, yhdessä asioita enemmän kuin koskaan. Tilanne alkoi helpottaa, kun sain itselleni keskustelukontaktin ja sain puhua muidenkin kuin miehen kanssa.
En luullut, että kuolleesta lapsesta voisi riidellä. Mutta kyllä me riitelimme, kun emme ymmärtäneet toistemme tarpeita ja erilaisia surun tapoja. Tajusin vasta kuukausien päästä Rauhan kuolemasta, että mies ei ole hullu ja sekaisin, jos hän ei halua puhua taukoamatta. Hän suree silti omalla tavallaan, vaikkei hän ota aktiivisesti Rauhaa puheeksi. Minun suruni on näkyvämpää. Me molemmat suremme, erilailla, mutta yhdessä.
Minä halusin puhua Rauhasta, tapahtumista ennen ja jälkeen kuoleman sekä tunteistani koko ajan. Päivällä yritin tsempata esikoisen vuoksi, etten puhuisi ja romahtelisi koko ajan. Odotin iltaa, että pääsisin puhumaan miehen kanssa. Näin jatkui jonkin aikaa. Mutta sitten mies ei enää halunnut puhua. Olin pöyristynyt. Eikö hän sure lastamme, kun hän ei halua puhua Rauhasta? Haluaako hän vain unohtaa koko asian ja vain jatkaa elämää? Eihän suru voi olla ohi noin nopeasti?
Mies uupui. Hän uupui siihen, että esikoinen tarvitsi häntä joka asiaan, kun minä en jaksanut tai kelvannut. Mies halusi päivän päätteeksi laittaa kaikki ajatukset sivuun ja rentoutua. Mutta minä halusin silloin puhua. Jälkeenpäin tajusin, että yhdistelmä oli miehen kannalta kestämätön. Mutta silloin minä olin vihainen. Halusin säilyttää sen yhteyden. Halusin, että Rauha on keskustelussamme. Halusin käsitellä suruani puhumalla. Miten muuten voisin surra?
Mies teki töitä. Uusia projekteja pihalla. Pitkiä päiviä palkkatöissä. Paljon suunnitelmia. Ei hän kadonnut kotoa, vastuullinen mies kun on. Yhtälailla, kun minä ja esikoinen tarvitsimme häntä, hän tarvitsi meitä. Vaikka mies teki paljon töitä ja käsitteli varmaan osittain surua niin, ja minä puhuin, perheemme säilyi koko ajan vahvana. Teimme, ja teemme yhä, yhdessä asioita enemmän kuin koskaan. Tilanne alkoi helpottaa, kun sain itselleni keskustelukontaktin ja sain puhua muidenkin kuin miehen kanssa.
En luullut, että kuolleesta lapsesta voisi riidellä. Mutta kyllä me riitelimme, kun emme ymmärtäneet toistemme tarpeita ja erilaisia surun tapoja. Tajusin vasta kuukausien päästä Rauhan kuolemasta, että mies ei ole hullu ja sekaisin, jos hän ei halua puhua taukoamatta. Hän suree silti omalla tavallaan, vaikkei hän ota aktiivisesti Rauhaa puheeksi. Minun suruni on näkyvämpää. Me molemmat suremme, erilailla, mutta yhdessä.
sunnuntai 23. huhtikuuta 2017
Pääsiäinen
Viime vuonna pääsiäinen oli huomattavasti aiemmin kuin tänä vuonna. Kiirastorstaina hyvästelimme Rauhan viimeisen kerran. Lähdimme viettämään pääsiäistä mökille luonnon rauhaan miehen ja esikoisen kanssa.
Menimme samalle mökille myös tänä vuonna. En muistanut reittiä mökille. En muistanut myöskään mökistä juuri mitään. En muista paljonkaan, mitä teimme tai söimme. Mutta muistan sen olotilan. Sen syvän surun. Sen riipivän epäuskon, että minun elämässäni tapahtuu jotain näin hirveää. Sen kauhun siitä, että entä jos emme selviydykään. Tuijotin vain eteeni ja itkin. Halusin olla perheeni kanssa, mutta halusin olla yksin. Halusin pois, enkä halunnut. Halusin Rauhan ja olin tulla hulluksi ikävästä.
Tänä vuonna oli hyvä palata mökille. Kun palasimme paikkaan, jossa olimme olleet vain kerran tuskaisimman ja synkimmän surun aikana, näin nyt selvästi, että olimme menneet eteenpäin. Olen ottanut askeleita pois surun syvyydestä. Mökillä ajattelin Rauhaa enemmän ja erilailla. Aivan kuin joku ympyrä olisi sulkeutunut. Ensimmäinen juhlapyhä Rauhan kuoleman jälkeen oli pääsiäinen ja tämä pääsiäinen oli tunneilmapiiriltään aivan erilainen. Edelleen kiroan kevättä, se tuntuu minusta tuskaiselta, kun maailma herää eloon ja minun elämääni kuolema liittyy vahvasti. Pääsiäinen on minulle ensimmäinen kuoleman jälkeinen juhla, muille se taitaa olla kevään ensimmäinen juhla. Edelleen olen epäuskoinen, onko minulta todella kuollut lapsi? Nyt epäuskoon liittyy myös ajatus siitä, että miten voin olla tässä, vaikka minulta on kuollut lapsi. Elämä on jatkunut kuitenkin, vaikka minulta on kuollut lapsi.
Menimme samalle mökille myös tänä vuonna. En muistanut reittiä mökille. En muistanut myöskään mökistä juuri mitään. En muista paljonkaan, mitä teimme tai söimme. Mutta muistan sen olotilan. Sen syvän surun. Sen riipivän epäuskon, että minun elämässäni tapahtuu jotain näin hirveää. Sen kauhun siitä, että entä jos emme selviydykään. Tuijotin vain eteeni ja itkin. Halusin olla perheeni kanssa, mutta halusin olla yksin. Halusin pois, enkä halunnut. Halusin Rauhan ja olin tulla hulluksi ikävästä.
Tänä vuonna oli hyvä palata mökille. Kun palasimme paikkaan, jossa olimme olleet vain kerran tuskaisimman ja synkimmän surun aikana, näin nyt selvästi, että olimme menneet eteenpäin. Olen ottanut askeleita pois surun syvyydestä. Mökillä ajattelin Rauhaa enemmän ja erilailla. Aivan kuin joku ympyrä olisi sulkeutunut. Ensimmäinen juhlapyhä Rauhan kuoleman jälkeen oli pääsiäinen ja tämä pääsiäinen oli tunneilmapiiriltään aivan erilainen. Edelleen kiroan kevättä, se tuntuu minusta tuskaiselta, kun maailma herää eloon ja minun elämääni kuolema liittyy vahvasti. Pääsiäinen on minulle ensimmäinen kuoleman jälkeinen juhla, muille se taitaa olla kevään ensimmäinen juhla. Edelleen olen epäuskoinen, onko minulta todella kuollut lapsi? Nyt epäuskoon liittyy myös ajatus siitä, että miten voin olla tässä, vaikka minulta on kuollut lapsi. Elämä on jatkunut kuitenkin, vaikka minulta on kuollut lapsi.
keskiviikko 19. huhtikuuta 2017
Oma kuolema
Olen miettinyt omaa kuolemaani paljon Rauhan kuoleman jälkeen. Alussa halusin itsekin kuolla. Ajattelin, että minun olisi ollut parempi kuolla, jos Rauha olisi saanut elää. En meinannut kestää surua ja tuskaa ja ajattelin, että minun olisi helpompi olla, jos saisin kuolla. Ajatukseni eivät olleet missään tapauksessa itsetuhoisia. Kuolema vaan tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Mukavalta pikku boonukselta.
Suurimman shokin jälkeen ymmärsin toki, että minulla on merkitystä elävälle perheelleni. Mies ja esikoinen joutuisivat kärsimään, jos kuolisin. En halunnut, että he joutuisivat kärsimään yhtään. Päätin, että minun on päästä elämään kiinni vahvasti. Heidän takiaan. Myös toive uudesta raskaudesta tuntui vetävän elämään. En voisi saada toista elävää lasta, jos kuolisin. Minun täytyy elää.
Yksi lapsensa menettänyt isä kirjoitti, ettei lapsensa kuoleman jälkeen enää pelkää omaa kuolemaa. Jos pieni poika pystyy kulkemaan kuoleman porttien läpi, kyllä se onnistuu raavaalta mieheltäkin, hän kirjoitti. En myöskään enää pelkää kuolemaa. Pieni, henkäyksen verran elämässä kiinni ollut tyttäreni joutui kuolemaan ja jätti silti niin suuren merkityksen monen elämään. Kyllä minäkin, sitten kun aikani on, voin seurata lastani selkä suorana. Sanotaan, että lapsensa menettänyt äiti kuolee hymy huulillaan. Vaikka haluan elää, enkä todellakaan ole valmis kuolemaan, ei kuolema pelota minua. Ehkä tapaan Rauhan. Ehkä ikävä häntä kohtaan sammuu. Ehkä. Ja edelleen, onneksi elän. Onneksi saan jakaa aikani miehen ja esikoisen kanssa. Onneksi saan elää elämäni ymmärtäen sen arvon. Sinä olet sen minulle opettanut, lintuseni.
Suurimman shokin jälkeen ymmärsin toki, että minulla on merkitystä elävälle perheelleni. Mies ja esikoinen joutuisivat kärsimään, jos kuolisin. En halunnut, että he joutuisivat kärsimään yhtään. Päätin, että minun on päästä elämään kiinni vahvasti. Heidän takiaan. Myös toive uudesta raskaudesta tuntui vetävän elämään. En voisi saada toista elävää lasta, jos kuolisin. Minun täytyy elää.
Yksi lapsensa menettänyt isä kirjoitti, ettei lapsensa kuoleman jälkeen enää pelkää omaa kuolemaa. Jos pieni poika pystyy kulkemaan kuoleman porttien läpi, kyllä se onnistuu raavaalta mieheltäkin, hän kirjoitti. En myöskään enää pelkää kuolemaa. Pieni, henkäyksen verran elämässä kiinni ollut tyttäreni joutui kuolemaan ja jätti silti niin suuren merkityksen monen elämään. Kyllä minäkin, sitten kun aikani on, voin seurata lastani selkä suorana. Sanotaan, että lapsensa menettänyt äiti kuolee hymy huulillaan. Vaikka haluan elää, enkä todellakaan ole valmis kuolemaan, ei kuolema pelota minua. Ehkä tapaan Rauhan. Ehkä ikävä häntä kohtaan sammuu. Ehkä. Ja edelleen, onneksi elän. Onneksi saan jakaa aikani miehen ja esikoisen kanssa. Onneksi saan elää elämäni ymmärtäen sen arvon. Sinä olet sen minulle opettanut, lintuseni.
perjantai 14. huhtikuuta 2017
Arki jatkuu
Kävin sopimassa töihin paluusta. Palaan samaan paikkaan, samaan työhön ja samaan työyhteisöön. Ainoa, mikä ei ole samaa, olen minä. Kun Rauha kuoli, ajattelin, etten voi koskaan palata työhöni. En koskaan tehdä työtä, josta pidin. En koskaan tulla nähdyksi näin epäonnistuneena ja häpeällisenä. Mutta nyt se päivä tulee. Menen töihin.
Kaksi työkaveria odottivat vauvaa samaan aikaan. Miten voisin osallistua keskusteluun lapsista viime vuonna syntyneistä? Ai, teillä on korvatulehdus? Joo, meillä ei meinaa oikein palaa haudalla ne Rainbown hautakynttilät.
Tulen vastaamaan töissä useita kertoja kysymykseen, mitä kuuluu? Lapseni kuolema on muille jo old news, mutta minulle kuuluu edelleen sitä, että lapseni on kuollut. Toki muutakin, mutta kyllä se määrittää edelleen sitä kaikkea muuta. Tuskin kukaan enää edes kysyy minulta mitään Rauhaan liittyvää, en odota sitä. Tähän asti olen saanut tehdä opintoja omaan tahtiin, nyt päivät ovat muiden määrittämiä. Tuntuu, että töihin paluu erottaa minut Rauhasta. En ole enää siinä lapsen kuoleman jälkeisessä statuksessa, vaan palannut töihin. Arki jatkuu. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Kaksi työkaveria odottivat vauvaa samaan aikaan. Miten voisin osallistua keskusteluun lapsista viime vuonna syntyneistä? Ai, teillä on korvatulehdus? Joo, meillä ei meinaa oikein palaa haudalla ne Rainbown hautakynttilät.
Tulen vastaamaan töissä useita kertoja kysymykseen, mitä kuuluu? Lapseni kuolema on muille jo old news, mutta minulle kuuluu edelleen sitä, että lapseni on kuollut. Toki muutakin, mutta kyllä se määrittää edelleen sitä kaikkea muuta. Tuskin kukaan enää edes kysyy minulta mitään Rauhaan liittyvää, en odota sitä. Tähän asti olen saanut tehdä opintoja omaan tahtiin, nyt päivät ovat muiden määrittämiä. Tuntuu, että töihin paluu erottaa minut Rauhasta. En ole enää siinä lapsen kuoleman jälkeisessä statuksessa, vaan palannut töihin. Arki jatkuu. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
maanantai 10. huhtikuuta 2017
Olinko ahne?
Olimme kärsineet lapsettomuudesta jo useita vuosia. Päätin, että, jos saamme lapsen, olen saanut elämältä kaiken. Esikoisen ollessa vaille kaksi vuotias, tulin luomusti raskaaksi ja raskaus meni kesken. Olimme puhuneet toisen lapsen yrittämisestä, mutta keskenmeno sai meidät lähtemään taas hoitoihin. Ensimmäisestä ivf-hoidosta pakkaseen oli jäänyt kolme alkiota, jotka siirrettiin tuloksetta. Olin todella pettynyt ja itkin hoitojen epäonnistumisen myötä taas lapsettomuuden nostamia tunteita. Entä jos emme saa esikoiselle sisarusta? Kuulin tarinoita, että ensimmäinen raskaus oli onnistunut, mutta toista ei koskaan saatu alulle. Olin peloissani tästä mahdollisuudesta.
Aloitimme uuden ivf-hoidon, josta Rauhan raskaus alkoi. Kun Rauha kuoli, mietin, olinko ollut ahne, kun lapsettomuuden jälkeen halusin toista lasta? Miksei yksi riittänyt? Ahneuteni vuoksi asetin perheeni ja itseni hirvittävään suruun. Koko perheemme voisi hajota. Esikoinen saattaisi hajota, kun joutuu käsittelemään siskon kuolemaa noin pienenä. Suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää.
Mutta enkö saa tehdä suunnitelmia perheeni muodosta, vaikka lapseni saavat alkunsa hoidoilla? Eikö minullakin ole ollut oikeus? Ahneuteni vuoksi saimme sinut Rauha, lintuseni. En vaihtaisi sitä pois. Toki suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää, mutta sinä sait minussa muutoksen aikaan. Sain toisen lapsen. Olisin halunnut sinut kotiin, mutta kun en saanut, kunnioitan elämäsi merkitystä jokaisena päivänä, jokaisena päivänä muutat elämäni merkitystä. Se on surullisempaa, mutta syvempää.
Aloitimme uuden ivf-hoidon, josta Rauhan raskaus alkoi. Kun Rauha kuoli, mietin, olinko ollut ahne, kun lapsettomuuden jälkeen halusin toista lasta? Miksei yksi riittänyt? Ahneuteni vuoksi asetin perheeni ja itseni hirvittävään suruun. Koko perheemme voisi hajota. Esikoinen saattaisi hajota, kun joutuu käsittelemään siskon kuolemaa noin pienenä. Suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää.
Mutta enkö saa tehdä suunnitelmia perheeni muodosta, vaikka lapseni saavat alkunsa hoidoilla? Eikö minullakin ole ollut oikeus? Ahneuteni vuoksi saimme sinut Rauha, lintuseni. En vaihtaisi sitä pois. Toki suru lapsettomuudesta olisi ollut helpompi kestää, mutta sinä sait minussa muutoksen aikaan. Sain toisen lapsen. Olisin halunnut sinut kotiin, mutta kun en saanut, kunnioitan elämäsi merkitystä jokaisena päivänä, jokaisena päivänä muutat elämäni merkitystä. Se on surullisempaa, mutta syvempää.
sunnuntai 2. huhtikuuta 2017
Aprillia!
Eilen oli aprillipäivä, hautajaistesi vuosipäivä. Olisipa hautajaisesi ollu vain todella julma ja kieroutunut aprillipila. Tuntuu niin irvokkaalta, että muu maailma keski toisilleen hauskoja jekkuja ja minä pukeuduin mustaan mekkoon ja laskin sinut maahan. Halusin kaivaa sinut pois maasta, sielä kylmästä ja pimeästä. Ei sinun paikkasi ole siellä, vaan sylissäni, vieressäni, elämässäni.
Lapsen kuolema Suomessa on todella harvinaista. Noin sata lasta kuolee vuosittain alle vuoden ikäisenä. Minun huoltani synntyksestä lohdutettiin, että älä viitsi huolehtia, me ollaan Suomessa, ei täällä mitään tapahdu.
Se, että sellaisen ihmisen lapsi, joka on huolehtinut koko raskauden ja pelännyt kuolemaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsi, jolle lapsenteko on työtä ja vaivaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsen kuolema tuntuu maailmankauikkeuden suunnitelmassa vain todella sairaalta vitsiltä. Minä olen se ihminen. Elämäni mustuus, tuntuu huonolta komedialta. Mutta kukaan ei ole huutanut, aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle! Kaikki on totta, totisinta totta.
Lapsen kuolema Suomessa on todella harvinaista. Noin sata lasta kuolee vuosittain alle vuoden ikäisenä. Minun huoltani synntyksestä lohdutettiin, että älä viitsi huolehtia, me ollaan Suomessa, ei täällä mitään tapahdu.
Se, että sellaisen ihmisen lapsi, joka on huolehtinut koko raskauden ja pelännyt kuolemaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsi, jolle lapsenteko on työtä ja vaivaa, kuolee. Sellaisen ihmisen lapsen kuolema tuntuu maailmankauikkeuden suunnitelmassa vain todella sairaalta vitsiltä. Minä olen se ihminen. Elämäni mustuus, tuntuu huonolta komedialta. Mutta kukaan ei ole huutanut, aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle! Kaikki on totta, totisinta totta.
torstai 30. maaliskuuta 2017
kastemekko
Suvussamme on kastemekko, jossa on kastetu äitini sisaruksineen ja kaikki meidät serkukset. Kastemekkoon on kirjailtu siinä kastettujen nimet. Esikoinen oli ensimmäinen uutta sukupolvea, joka kastemekossa on kastettu. Olen säilyttänyt kastemekkoa kotonani, koska sitä ei ole tarvittu esikoisen syntymän jälkeen. Rauha oli määrä kastaa siinä myös.
Nyt mummoni kertoi serrkuni odottavan vauvaa ja serkku haluaisi sen kastemekon oman vauvansa ristiäisiin. En halua antaa sitä. En halua, että joku muu kastetaan siinä, kun Rauhaakaan en saanut siinä kastaa. Sain hysteerisen itkukohtauksen. Olen niin kateellinen ja katkera. Miten kukaan voi jo ennen lapsen syntymää olla niin luottavainen, että kaikki menee hyvin, että pyytää jo kastemekkoa? En enää koskaan voi olla niin luottavainen ja toiveikas. Normaali. Itselleni päälimmäisinä ovat synkät tunteet ja mielikuvat hautajaisista, kun kuulen jonkun odottavan vauvaa.
Rauhan nimeä ei ole kirjailtu kastemekkoon. Haluan, että se kirjaillaan siihen, ennen kuin serkun vauva siinä kastetaan. Jos olisin elänyt samaa elämää silloin, kun vielä odotin Rauhaa, olisin ottanut kastemekon sairaalaan varmuuden vuoksi. Hätäkasetta varten. Hätäkastehan on normaalia meille. Silloin Rauha olisi kastettu siinä. Ei mekkoa olisi voinut pukea Rauhan päälle, koska hän oli kiinni elämää ylläpitävissä laitteissa, mutta mekko olisi ollut siinä hänen päällään. Jos elämä olisi ollut kohtuullinen ja Rauha olisi saanut elää, hänet olisi kastettu siinä mekossa. Rauha on viimeisin sukuun kastettu jäsen. Suku ei juhli hänen syntymäpäiviään, rippijuhliaan tai ylioppilasjuhliaan. Hänen koulukuvansa eivät ole hyllyn reunalla. Mutta aina, kun sukuun syntyy vauva, hänet muistetaan kastemekon vuoksi. Edes silloin hän on muillekin konkreettisesti ollut olemassa. Sen ansaitset, lintuseni.
Nyt mummoni kertoi serrkuni odottavan vauvaa ja serkku haluaisi sen kastemekon oman vauvansa ristiäisiin. En halua antaa sitä. En halua, että joku muu kastetaan siinä, kun Rauhaakaan en saanut siinä kastaa. Sain hysteerisen itkukohtauksen. Olen niin kateellinen ja katkera. Miten kukaan voi jo ennen lapsen syntymää olla niin luottavainen, että kaikki menee hyvin, että pyytää jo kastemekkoa? En enää koskaan voi olla niin luottavainen ja toiveikas. Normaali. Itselleni päälimmäisinä ovat synkät tunteet ja mielikuvat hautajaisista, kun kuulen jonkun odottavan vauvaa.
Rauhan nimeä ei ole kirjailtu kastemekkoon. Haluan, että se kirjaillaan siihen, ennen kuin serkun vauva siinä kastetaan. Jos olisin elänyt samaa elämää silloin, kun vielä odotin Rauhaa, olisin ottanut kastemekon sairaalaan varmuuden vuoksi. Hätäkasetta varten. Hätäkastehan on normaalia meille. Silloin Rauha olisi kastettu siinä. Ei mekkoa olisi voinut pukea Rauhan päälle, koska hän oli kiinni elämää ylläpitävissä laitteissa, mutta mekko olisi ollut siinä hänen päällään. Jos elämä olisi ollut kohtuullinen ja Rauha olisi saanut elää, hänet olisi kastettu siinä mekossa. Rauha on viimeisin sukuun kastettu jäsen. Suku ei juhli hänen syntymäpäiviään, rippijuhliaan tai ylioppilasjuhliaan. Hänen koulukuvansa eivät ole hyllyn reunalla. Mutta aina, kun sukuun syntyy vauva, hänet muistetaan kastemekon vuoksi. Edes silloin hän on muillekin konkreettisesti ollut olemassa. Sen ansaitset, lintuseni.
lauantai 25. maaliskuuta 2017
Hautausmaalla kolmevuotiaan kanssa
Mietimme paljon, miten paljon otamme esikoista Rauhan haudalle mukaan ja millaisia ne tilanteet ovat. Olisiko esikoinen mukanan vain merkkipäivinä ja jouluna? Lopulta tulimme siihen tulokseen, että esikoisen on tärkeä osalistua. Me toteutamme miehen kanssa vanhemmuutta hautausmaalla, miksei esikoinenkin voisi toteuttaa siellä isoveljeyttään?
Olen rohkaissut esikoista tuomaan haudalle omia piirrustuksia, kortteja tai jotain pikkuesineitä. Kerran veimme pihaltamme esikoisen kanssa rattailla haudalle luonnon kiviä hautakukkia reunustamaan. Kerran laitoimme ilmapallot kiinni ristiin.
Usein haudalla käynti on ollut esikoisen kanssa todella huvittavaa. Ensimmäisinä kertoina esikoinen ei oikein muistanut, missä Rauhan hauta on, ja juoksenteli pitkin hautausmaata huudellen: Missä meidän hauta on? Esikoinen on tottunut käymään minun ja ukkinsa harrastuksen vuoksi puhallinorkesterin konsterteissa. Puhallinorkesterilla on usein tummat puvut esiintymisasuina. Kerran esikoinen huusi suureen ääneen hautausmaalla: Kato äiti! Soittokunta! Muutaman rivin päässä oli hautajaiset meneillään.. Usein esikoiselle on myös tullut hautausmaalla pissahätä. Ja minkä sille voi, kun kolmevuotiaalle tulee pissahätä ja hän laittaa housut kinttuihin ja pissaa, no, siihen, missä sattuu olemaan.
Ei esikoinen käy haudalla niin usein kuin minä, eikä tarvitsekaan. Haluan yleensä niillä kerroilla,nkun hän on mukana antaa hänen valita kukat tai tuomaan haudalle kortin tai rakentamaan talvella haudalle lumiukon. Kerran hän sanoi, ettei halua lähteä haudalta pois, kun hänellä on niin ikävä siskoa. On niin surullista, kun hän ei tieedä muunlaista isoveljeyttä, kuin hautausmaaisoveljeyden. Minä saan olla äiti myös elävälle lapselle, hän veli vain kuolleelle sisarukselle. Ehkä osittain siksi haudalla on helpompi käydä yksin. Sydämeni särkyy joka kerta, kun näen hämmennyksen esikoisen kasvoilla haudalla käydessämme. Ne vakavat kasvot ja kirkkaat silmät. Miten voisin pyyhkiä surun niistä pois? Miten voisin auttaa omaa rakasta pientä poikaani ymmärtämään ja hyväksymään, kun en tee sitä itsekään?
Olen rohkaissut esikoista tuomaan haudalle omia piirrustuksia, kortteja tai jotain pikkuesineitä. Kerran veimme pihaltamme esikoisen kanssa rattailla haudalle luonnon kiviä hautakukkia reunustamaan. Kerran laitoimme ilmapallot kiinni ristiin.
Usein haudalla käynti on ollut esikoisen kanssa todella huvittavaa. Ensimmäisinä kertoina esikoinen ei oikein muistanut, missä Rauhan hauta on, ja juoksenteli pitkin hautausmaata huudellen: Missä meidän hauta on? Esikoinen on tottunut käymään minun ja ukkinsa harrastuksen vuoksi puhallinorkesterin konsterteissa. Puhallinorkesterilla on usein tummat puvut esiintymisasuina. Kerran esikoinen huusi suureen ääneen hautausmaalla: Kato äiti! Soittokunta! Muutaman rivin päässä oli hautajaiset meneillään.. Usein esikoiselle on myös tullut hautausmaalla pissahätä. Ja minkä sille voi, kun kolmevuotiaalle tulee pissahätä ja hän laittaa housut kinttuihin ja pissaa, no, siihen, missä sattuu olemaan.
Ei esikoinen käy haudalla niin usein kuin minä, eikä tarvitsekaan. Haluan yleensä niillä kerroilla,nkun hän on mukana antaa hänen valita kukat tai tuomaan haudalle kortin tai rakentamaan talvella haudalle lumiukon. Kerran hän sanoi, ettei halua lähteä haudalta pois, kun hänellä on niin ikävä siskoa. On niin surullista, kun hän ei tieedä muunlaista isoveljeyttä, kuin hautausmaaisoveljeyden. Minä saan olla äiti myös elävälle lapselle, hän veli vain kuolleelle sisarukselle. Ehkä osittain siksi haudalla on helpompi käydä yksin. Sydämeni särkyy joka kerta, kun näen hämmennyksen esikoisen kasvoilla haudalla käydessämme. Ne vakavat kasvot ja kirkkaat silmät. Miten voisin pyyhkiä surun niistä pois? Miten voisin auttaa omaa rakasta pientä poikaani ymmärtämään ja hyväksymään, kun en tee sitä itsekään?
tiistai 21. maaliskuuta 2017
sitruunaperhonen
Rauha kuoli 8.3. Kolme viikkoa hänen kuolemansa jälkeen oli ulkoilemassa metsässä. Polulla viereeni lennähti sitruunaperhonen. Se lensi vierelläni jonkun matkaa, kunnes lensi pois. Ajattelin, että se oli Rauha. Hän tuli tervehtimään maaliskuisena päivänä perhosen muodossa, lumen ollessa osittain vielä maassa.
Kerroin miehelle perhosesta. Hän osti minulle Rauhan hautajaisiin korvakorut, joissa on sitruunaperhosen värinen pisara. Hautajaisten jälkeisenä aamuna esikoinen istui aamupalalla keittiön pöydän äärellä. Hän joi kaakaota nallemukista. Yhtäkkiä esikoinen sanoi, että äiti, minä näin perhosen. Kysyin, siellä mukissako, koska muistelin mukin sisällä olevan jonkun kuvan. Esikoinen sanoi, ettei perhonen ollut mukissa, vaan täällä keittiössä. Kysyin, että missä täällä. Esikoinen sanoi, ettei perhonen enää ollut keittiössä. Kysyin, minkä värinen perhonen oli ja esikoinen kertoi perhosen olleen keltainen. Pikkusisko kävi tervehtimässä.
Sitruunaperhosesta on tullut perheemme symboli Rauhalle. Jos olemme jossain perheenä ja sitruunaperhonen lennähtää paikalle, ajattelen, että Rauhakin tuli paikalle. Esikoinen sanoi juuri eilen pukiessaan keltaisia housuja, että nämä ovat Rauhan väriset housut ja hänen mielestään keltainen on Rauhan väri. Niin minunkin mielestäni. Pienen sitruunaperhosen väri. Onhan se tympeää, että ei saa hoitaa vauvaa, vaan saa lohtua sitruunaperhosesta. Mutta minulle on tärkeää saada juuri siitä lohtua. Se on meidän perheemme tapa.
Kerroin miehelle perhosesta. Hän osti minulle Rauhan hautajaisiin korvakorut, joissa on sitruunaperhosen värinen pisara. Hautajaisten jälkeisenä aamuna esikoinen istui aamupalalla keittiön pöydän äärellä. Hän joi kaakaota nallemukista. Yhtäkkiä esikoinen sanoi, että äiti, minä näin perhosen. Kysyin, siellä mukissako, koska muistelin mukin sisällä olevan jonkun kuvan. Esikoinen sanoi, ettei perhonen ollut mukissa, vaan täällä keittiössä. Kysyin, että missä täällä. Esikoinen sanoi, ettei perhonen enää ollut keittiössä. Kysyin, minkä värinen perhonen oli ja esikoinen kertoi perhosen olleen keltainen. Pikkusisko kävi tervehtimässä.
Sitruunaperhosesta on tullut perheemme symboli Rauhalle. Jos olemme jossain perheenä ja sitruunaperhonen lennähtää paikalle, ajattelen, että Rauhakin tuli paikalle. Esikoinen sanoi juuri eilen pukiessaan keltaisia housuja, että nämä ovat Rauhan väriset housut ja hänen mielestään keltainen on Rauhan väri. Niin minunkin mielestäni. Pienen sitruunaperhosen väri. Onhan se tympeää, että ei saa hoitaa vauvaa, vaan saa lohtua sitruunaperhosesta. Mutta minulle on tärkeää saada juuri siitä lohtua. Se on meidän perheemme tapa.
keskiviikko 15. maaliskuuta 2017
uusia asioita
Kun Rauha kuoli, minulle tuli elämän monella eri osa-alueella tahto tehdä toisin kuin ennen. En saanut hoitaa vauvaa, en saanut sellaista muutosta perheeseemme, jota olin odottanut. Jonkun täytyi muuttua.
Suurimmat muutokset liittyivät ruokaan. Sen vuoksi osittain on myös blogin nimessä sana kokki. Halusin ryhtyä panostamaan laadukkaaseen ruokaan. Rupesin ostamaan lähi-ja luomuruuan tuottajila mahdollisimman paljon kuluttamastamme ruuasta. Rupesin panostamaan kasvisruokaan. Opettelin tekemään leipää itse. Vaaleaa leipää ja ruisleipää juuresta. Leikkasin hiukseni siiliksi (se ei ollut kovin järkevää). Lopetin hiusten värjäämisen. Rupesin käyttämään luonnon kosmetiikkaa ja kemikaalittomia kodin puhdistusaineita. Aloitin joogan. Opettelin vaihtamaan polkupyörän kumin ja ketjut. Ratsastin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden.
Minusta tuntui tärkeältä panostaa asioihin, joita olin halunnut tehdä, mutten ollut koskaan saanut aikaiseksi. Halusin olla parempi ihminen. Toimia toisin. Halusin tehdä hyvää, kun meille oli tapahtunut niin kamalia asioita. Sisältä minusta tuntui ja tuntuu edelleen kamalalta, mutta ajattelin, että jos teen hyviä asioita, voi sisäinen maisemanikin muuttua. Jos ulkoinen motivaatio muuttuisi sisäiseksi motivaatioksi. Jos tekisin jotain hyvää elämssäni, vahvistaisiko se hyvää, ja oloni rupeaisi tuntumaan paremmalta? Halusin tuoda elämääni jotain hyvää ja mielihyvää tuottavaa. Ajattelin, että Rauha ei haluaisi äidin lopettavan elämää. Ja minä haluisin näyttää Rauhalle kauttani elämää. En halunnut lamaantua joka asiassa, vaikka monessa lamaannuinkin. Halusin jatkaa elämää.
Suurimmat muutokset liittyivät ruokaan. Sen vuoksi osittain on myös blogin nimessä sana kokki. Halusin ryhtyä panostamaan laadukkaaseen ruokaan. Rupesin ostamaan lähi-ja luomuruuan tuottajila mahdollisimman paljon kuluttamastamme ruuasta. Rupesin panostamaan kasvisruokaan. Opettelin tekemään leipää itse. Vaaleaa leipää ja ruisleipää juuresta. Leikkasin hiukseni siiliksi (se ei ollut kovin järkevää). Lopetin hiusten värjäämisen. Rupesin käyttämään luonnon kosmetiikkaa ja kemikaalittomia kodin puhdistusaineita. Aloitin joogan. Opettelin vaihtamaan polkupyörän kumin ja ketjut. Ratsastin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden.
Minusta tuntui tärkeältä panostaa asioihin, joita olin halunnut tehdä, mutten ollut koskaan saanut aikaiseksi. Halusin olla parempi ihminen. Toimia toisin. Halusin tehdä hyvää, kun meille oli tapahtunut niin kamalia asioita. Sisältä minusta tuntui ja tuntuu edelleen kamalalta, mutta ajattelin, että jos teen hyviä asioita, voi sisäinen maisemanikin muuttua. Jos ulkoinen motivaatio muuttuisi sisäiseksi motivaatioksi. Jos tekisin jotain hyvää elämssäni, vahvistaisiko se hyvää, ja oloni rupeaisi tuntumaan paremmalta? Halusin tuoda elämääni jotain hyvää ja mielihyvää tuottavaa. Ajattelin, että Rauha ei haluaisi äidin lopettavan elämää. Ja minä haluisin näyttää Rauhalle kauttani elämää. En halunnut lamaantua joka asiassa, vaikka monessa lamaannuinkin. Halusin jatkaa elämää.
sunnuntai 12. maaliskuuta 2017
ensimmäinen päivä kotona
Vuosi sitten tänään kotiuduimme sairaalasta. Meillä ei ollut mukana turvakaukaloa, vaan muovipussi, jossa oli kuvat kuolleesta lapsestamme, sekä paita, joka minulla oli päälläni Rauhan syntyessä.
Koti tuntui paljon tyhjemmältä, kun Rauha ei tullut mukanamme. Vaikkei hän koskaan päässyt kotiin, hän oli mukana mahassani, selvänä merkkinä, että perheeseemme tulee uusi jäsen. Koti tuntui vieraalta ja väärältä. Olemme remontoineet kotiamme vuosia ja mies kiirehti viimeisimpiä remontteja, jotta kaikki olisi valmista vauvaa varten. Mietimme, pitäisikö meidän muuttaa. Muuttaa pois koko kotikaupungistamme. Mutta sitten olisimme eri paikkakunnalla haudan kanssa ja se tuntui vielä haikeammalta ajatukselta, kuin totutella uudelleen kotiimme. Ristiriita tutun ja kotoisan sekä sen hetkisen olotilan välillä tutussa kodissa oli valtava. Olin täynnä häpeää. Miten voisin ikinä jatkas elämääni entisessä ympäristössäni?
Rauhan sänky oli valmiina pedattuna huoneessamme. Olimme pedanneet sen esikoisen kanssa jo aikoja sitten. Kun menimme sairaalaan, sanoin miehelle, että ajattele, että seuraavan kerran, kun käymme kotona nukkumaan, meillä on vauva vieressä. Meillä olikin vain tyhjä sänky ja tyhjä koti ja tyhjä syli. Miten ihminen, joka ei koskaan kotona käynytkään, saa kodin tuntumaan niin tyhjältä ja vieraalta? Siksi kuvasi on esillä. Olet aina täällä, vaikka joudumme elämään ilman sinua.
Koti tuntui paljon tyhjemmältä, kun Rauha ei tullut mukanamme. Vaikkei hän koskaan päässyt kotiin, hän oli mukana mahassani, selvänä merkkinä, että perheeseemme tulee uusi jäsen. Koti tuntui vieraalta ja väärältä. Olemme remontoineet kotiamme vuosia ja mies kiirehti viimeisimpiä remontteja, jotta kaikki olisi valmista vauvaa varten. Mietimme, pitäisikö meidän muuttaa. Muuttaa pois koko kotikaupungistamme. Mutta sitten olisimme eri paikkakunnalla haudan kanssa ja se tuntui vielä haikeammalta ajatukselta, kuin totutella uudelleen kotiimme. Ristiriita tutun ja kotoisan sekä sen hetkisen olotilan välillä tutussa kodissa oli valtava. Olin täynnä häpeää. Miten voisin ikinä jatkas elämääni entisessä ympäristössäni?
Rauhan sänky oli valmiina pedattuna huoneessamme. Olimme pedanneet sen esikoisen kanssa jo aikoja sitten. Kun menimme sairaalaan, sanoin miehelle, että ajattele, että seuraavan kerran, kun käymme kotona nukkumaan, meillä on vauva vieressä. Meillä olikin vain tyhjä sänky ja tyhjä koti ja tyhjä syli. Miten ihminen, joka ei koskaan kotona käynytkään, saa kodin tuntumaan niin tyhjältä ja vieraalta? Siksi kuvasi on esillä. Olet aina täällä, vaikka joudumme elämään ilman sinua.
torstai 9. maaliskuuta 2017
Vuosi sitten
Vuosi sitten oli uuden ajanlaskuni ensimmäinen aamu. Eilisiltana olimme jättäneet sinut teho-osaston kappeliin laatikkoon ja menneet itse osastolle. Silloin sanottiin, että ensimmäinen vuosi on vaikein ja vuoden päästä on jo helpompaa.
Nyt se vuosi on kulunut. Vietimme eilen ensimmäistä sytymäpäivääsi. Emme menneet arkisiin menoihimme, töihin, kouluun tai päiväkotiin. Rauhoitimme päivän sinulle. Emme voineet antaa sinulle lahjaa, joten annoimme isoveljellesi lahjan isoveljeksi tulon kunniaksi. Teimme sinulle kortin, johon isoveljesi piirsi sinut ja sinulle siivet. Enkelisisko. Veimme haudallesi uuden lyhdyn ja kukkia ja paljon kynttilöitä. Lauloimme sinulle paljon onnea vaan. Toivottavasti kuulit. Teimme sinulle kakun ja puhalsimme yhden kynttilän.
Itkin koko päivän, aamusta iltaan. Olen niin pohjattoman surullinen, että jouduimme viettämään syntymäpäivääsi ilman sinua. Sinun lyhyt, kokonainen elämäsi on koskettanut niin monia ja muuttanut meitä kaikkia. Kaikki, mitä tähän vuoteen on mahtunut, on jollain lailla liittynyt sinuun. Kaikki teot, muistot ja ajatukset ovat liittyneet sinuun tai sinun kaipuuseesi tai siihen, millainen olisit. Ei vuoteeni ole muuta mahtunut. Onko nyt helpompaa? Ei. Suru on edelleen yhtä suurta, ei se varmaan pienene koskaan. Toimintakykyni se on antanut takaisin, mutta suru on läsnä edelleen yhtä suurena. On vaikeaa ymmärtää, että tämä ei ollut viimeinen vuosi ilman sinua, vaan ensimmäinen. Ja puutut myös kaikkina tulevina vuosina.
Mukanasi menetimme haaveemme ja toiveemme elämästämme, jossa sinä olisit ollut. Vaikket ole kanssamme, puutut joka asiasta. Sinä olet tärkeä perheemme jäsen, vaikket koskaan saanut elää kanssamme. Kasvatat meitä joka päivä, vaikka me emme saaneet kasvattaa sinua. Äiti rakastaa sinua ihan hirveästi.
Nyt se vuosi on kulunut. Vietimme eilen ensimmäistä sytymäpäivääsi. Emme menneet arkisiin menoihimme, töihin, kouluun tai päiväkotiin. Rauhoitimme päivän sinulle. Emme voineet antaa sinulle lahjaa, joten annoimme isoveljellesi lahjan isoveljeksi tulon kunniaksi. Teimme sinulle kortin, johon isoveljesi piirsi sinut ja sinulle siivet. Enkelisisko. Veimme haudallesi uuden lyhdyn ja kukkia ja paljon kynttilöitä. Lauloimme sinulle paljon onnea vaan. Toivottavasti kuulit. Teimme sinulle kakun ja puhalsimme yhden kynttilän.
Itkin koko päivän, aamusta iltaan. Olen niin pohjattoman surullinen, että jouduimme viettämään syntymäpäivääsi ilman sinua. Sinun lyhyt, kokonainen elämäsi on koskettanut niin monia ja muuttanut meitä kaikkia. Kaikki, mitä tähän vuoteen on mahtunut, on jollain lailla liittynyt sinuun. Kaikki teot, muistot ja ajatukset ovat liittyneet sinuun tai sinun kaipuuseesi tai siihen, millainen olisit. Ei vuoteeni ole muuta mahtunut. Onko nyt helpompaa? Ei. Suru on edelleen yhtä suurta, ei se varmaan pienene koskaan. Toimintakykyni se on antanut takaisin, mutta suru on läsnä edelleen yhtä suurena. On vaikeaa ymmärtää, että tämä ei ollut viimeinen vuosi ilman sinua, vaan ensimmäinen. Ja puutut myös kaikkina tulevina vuosina.
Mukanasi menetimme haaveemme ja toiveemme elämästämme, jossa sinä olisit ollut. Vaikket ole kanssamme, puutut joka asiasta. Sinä olet tärkeä perheemme jäsen, vaikket koskaan saanut elää kanssamme. Kasvatat meitä joka päivä, vaikka me emme saaneet kasvattaa sinua. Äiti rakastaa sinua ihan hirveästi.
tiistai 28. helmikuuta 2017
Haudalla käynti
Rauhan hautajaisten jälkeen, en halunnut käydä haudalla. Minusta tuntui vastenmieliseltä, että meillä on hauta, jota pitää hoitaa. Haudalla käynti tuntui kamalalta. En ollut koskaan ollut kyseisellä hautausmaalla, ennen Rauhan hautajaisjärjestelyitä. Paikka ei ollut tuttu, eikä kotoisa. En kokenut saavani mitään yhteyttä Rauhaan siellä, koska en ollut käynyt siellä hänen eläessään raskausaikana. Meillä ei ollut hänen kanssaan sieltä muistoja. Ennen hautajaisia. Luonnollisesti podin huonoa omaatuntoa siitä, kun en halunnut käydä haudalla. Luin, että toiset kävivät haudalla päivittäin ja monta kertaa päivässä ja minusta tuntui, että olen huono äiti, kun en käy. Hauta oli mielestäni kamala asia. En halunnut, että eläämäni kuuluu lapseni haudala käynti ja tuttu hautausmaa. Pastori sanoi hautajaisissa, että hautausmaasta tulee meille tärkeä paikka. En uskonut häntä. Inhosin hautausmaata.
Kevään tullessa, rupesin tottumaan haudalla käyntiin. Menin sinne arkaillen, mutta menin. Halusin, että Rauhan hauta on kaunis. Halusin hoitaa hautaa. En edelleenkään käynyt siellä kuin muutaman viikon välein. Istutin osaamattomana kukkia. Yritin muistaa kastella niitä. Istutin kesäkukat. Istutin syyskukat. Kun pimeä vuodenaika alkoi, istutin talvikukat ja halusin, että haudalla palaa kynttilät mahdollisimman usein. Kynttilöitä pitää olla paljon ja niiden pitää olla värikkäitä. Nyt olen tottunut käymään haudalla ja haluan käydä siellä. Haluan, ettei haudalla ole pimeää.
En oikein vieläkään tiedä, mitä haudalla kuuuu tehdä. Jutellako? Vai laulaa? Vai sytyttää kynttilä ja lähteä? En osaa vain seisoskella siellä, mutta en osaa lähteä poiskaan. Lapsen kanssa sai niin vähän aikaa, että haudalta ei malttaisi lähteä pois. Olen suunnitellut, että veisin kesällä haudalle tuolin, ottaisin termospulloon teetä ja jäisin haudalle lukemaan kirjaa. Viettäisin aikaa lapseni vieressä. Rauha eli kohdussa elämänsä sydämeni alla. Kohdun ulkopuolella olin hänen kahdeksan tunnin elämänsä hänen vieressään. Miksen kuoleman jälkeenkin viettäisi aikaa hänen vierellään? Kaipaaan sinua niin.
Olin ajatellut
että levottomin
viiltävin
epätoivoisin
on ikävä
kun pari mannerta välillä.
Ja paljon merta.
Mutta kun koin
kun elin todeksi
mitä on ikävä
kun vain pari askelta välillä
ja sylillinen multaa
ruusuin ruohoin
peiteltynä
ja matka mahdoton kulkea
Voittamaton.
Vasta sitten tiesin
mitä on ikävä
ylitsekäymätön
-Maaria Leinonen
Kevään tullessa, rupesin tottumaan haudalla käyntiin. Menin sinne arkaillen, mutta menin. Halusin, että Rauhan hauta on kaunis. Halusin hoitaa hautaa. En edelleenkään käynyt siellä kuin muutaman viikon välein. Istutin osaamattomana kukkia. Yritin muistaa kastella niitä. Istutin kesäkukat. Istutin syyskukat. Kun pimeä vuodenaika alkoi, istutin talvikukat ja halusin, että haudalla palaa kynttilät mahdollisimman usein. Kynttilöitä pitää olla paljon ja niiden pitää olla värikkäitä. Nyt olen tottunut käymään haudalla ja haluan käydä siellä. Haluan, ettei haudalla ole pimeää.
En oikein vieläkään tiedä, mitä haudalla kuuuu tehdä. Jutellako? Vai laulaa? Vai sytyttää kynttilä ja lähteä? En osaa vain seisoskella siellä, mutta en osaa lähteä poiskaan. Lapsen kanssa sai niin vähän aikaa, että haudalta ei malttaisi lähteä pois. Olen suunnitellut, että veisin kesällä haudalle tuolin, ottaisin termospulloon teetä ja jäisin haudalle lukemaan kirjaa. Viettäisin aikaa lapseni vieressä. Rauha eli kohdussa elämänsä sydämeni alla. Kohdun ulkopuolella olin hänen kahdeksan tunnin elämänsä hänen vieressään. Miksen kuoleman jälkeenkin viettäisi aikaa hänen vierellään? Kaipaaan sinua niin.
Olin ajatellut
että levottomin
viiltävin
epätoivoisin
on ikävä
kun pari mannerta välillä.
Ja paljon merta.
Mutta kun koin
kun elin todeksi
mitä on ikävä
kun vain pari askelta välillä
ja sylillinen multaa
ruusuin ruohoin
peiteltynä
ja matka mahdoton kulkea
Voittamaton.
Vasta sitten tiesin
mitä on ikävä
ylitsekäymätön
-Maaria Leinonen
sunnuntai 26. helmikuuta 2017
uusi raskaus
Kun Rauha kuoli, ajattelin melkein heti, että tämä ei voi jäädä tähän. Uudelleen äidiksitulokokemukseni ei voi päättyä lapsen kuolemaan. Minun täytyy saada elävä vauva. Mies ollut sitä mieltä, että hänelle riittäisi kaksi lasta, esikoinen ja Rauha. Mutta kyllä hänkin on ruvennut haaveilemaan elävästä vauvasta, kun aikaa on kulunut.
Ajattelin, että olen huono äiti ja koin syyllisyyttä siitä, että ajattelin heti uutta raskautta, vaikka Rauhaa ei oltu vielä edes haudattu. Häpesin ajatusta. Miten voin orientoitua jo tulevaan, niin pian lapsen menettämisen jälkeen? Onneksi kuitenkin tukihenkilöni sanoi, että toive on kuuluu asiaan ja että hän ei tuntenut yhtään vauvan menettänyttä, joka ei olisi toivonut uutta raskautta mahdollisimman pian. Vauvanhoitokaipuu on fyysinen. Koko keho odottaa vauvaa. Tarve tuntuu aivan alkukantaiselta. Järki sanoo, että kannattaako altistaa itseään raskaudelle ja pelolle. Päällimmäisenä tunteena on pohjaton suru ja kaipuu menetettyä lasta kohtaan. Mutta uusi raskaus näyttäytyy toivoa tuovalta asialta ja tuo jonkun ajatuksen tulevaisuudesta.
Me emme ole voineet edes ajatella uutta raskautta ensimmäiseen vuoteen sektiohaavan vuoksi. Nyt kun vuosi rupeaa olemaan täynnä, toive raskaudesta ei ole enää niin painostava, pakkomielteinen ja alkukantainen. Rinnalle on noussut pieni sopeutuminen siihen, että lapseni on kuollut ja tällainen perheeni on nyt. Totuttelu kuolleen lapsen äitinä olemiselle. Voimakkaana on noussut myös pelko. Tietenkin kohdallamme lapsettomuustausta mietityttää, miten tulemme onnistumaan? Nyt kun fysiikan puolelta uusi raskaus voisi olla mahdollinen, henkinen puoli alkaa jarruttaa.
Miten kaiken voi jaksaa uudelleen? Kaiken alusta asti? Kun kerran on jo päässyt tässä kamppailussa maaliin ja palkinto on viety väkisin käsistäni. Miten kamppailuun voi jaksaa lähteä uudelleen?
Ajattelin, että olen huono äiti ja koin syyllisyyttä siitä, että ajattelin heti uutta raskautta, vaikka Rauhaa ei oltu vielä edes haudattu. Häpesin ajatusta. Miten voin orientoitua jo tulevaan, niin pian lapsen menettämisen jälkeen? Onneksi kuitenkin tukihenkilöni sanoi, että toive on kuuluu asiaan ja että hän ei tuntenut yhtään vauvan menettänyttä, joka ei olisi toivonut uutta raskautta mahdollisimman pian. Vauvanhoitokaipuu on fyysinen. Koko keho odottaa vauvaa. Tarve tuntuu aivan alkukantaiselta. Järki sanoo, että kannattaako altistaa itseään raskaudelle ja pelolle. Päällimmäisenä tunteena on pohjaton suru ja kaipuu menetettyä lasta kohtaan. Mutta uusi raskaus näyttäytyy toivoa tuovalta asialta ja tuo jonkun ajatuksen tulevaisuudesta.
Me emme ole voineet edes ajatella uutta raskautta ensimmäiseen vuoteen sektiohaavan vuoksi. Nyt kun vuosi rupeaa olemaan täynnä, toive raskaudesta ei ole enää niin painostava, pakkomielteinen ja alkukantainen. Rinnalle on noussut pieni sopeutuminen siihen, että lapseni on kuollut ja tällainen perheeni on nyt. Totuttelu kuolleen lapsen äitinä olemiselle. Voimakkaana on noussut myös pelko. Tietenkin kohdallamme lapsettomuustausta mietityttää, miten tulemme onnistumaan? Nyt kun fysiikan puolelta uusi raskaus voisi olla mahdollinen, henkinen puoli alkaa jarruttaa.
Miten kaiken voi jaksaa uudelleen? Kaiken alusta asti? Kun kerran on jo päässyt tässä kamppailussa maaliin ja palkinto on viety väkisin käsistäni. Miten kamppailuun voi jaksaa lähteä uudelleen?
torstai 23. helmikuuta 2017
Muisti
Rauhan kuoleman jälkeen olen kärsinyt pahoista muistivaikeuksista. En ole ennen tarvinnut käyttää kalenteria, jotta muistaisin henkilökohtaiset menoni ja töissäkin olen muistanut suurin piirtein viikon työt ja asiakkaat kerrallaan. Olen muistanut, missä tavarat ovat. Olen muistanut ihmisten nimet ja lisäksi minullakin ollut todella hyvä kasvomuisti.
Rauhan kuoleman jälkeen en ole muistanut minulle varattuja psykologi, lääkäri tms. aikoja, vaan ne ovat sähköpostimuistutuksena, kalentrimuistutuksena ja jos on ollut mahdollista saada tekstiviestimuistuts, olen ottanut senkin. Silti on käynyt niin, että minulla on mennyt aikoja ohi. Puhelin hälyttää, että on psykologiaika, mutta en ole älynnyt sen koskevan tätä päivää. Olen nähnyt kaupassa minulle tutun ihmisen, mutta en ole tunnistanut häntä. Kun minulta kysytään, mitä teitte viikonloppuna tai viime viikolla, en muista. Joudun käyttämään vastaamiseen energiaa ihan erilailla. Pienen töissäoloni aikana nimet eivät jääneet mieleeni, vaan jouduin tarkistamaan ne useita kertoja. Opiskeluiden alussa en muistanut päivän ohjelmaa, vaikka olin illalla sen tarkastanut. Varsinkin alussa kaupassa en muisttanut, mitä menin ostamaan. En löytänyt haluamiani tuotteita. Vaikka kauppalista oli mukana, osa tavaroista jäi ostamatta. Nämä asiat ovat hiukan helpottaneet, mutta edellenkään en meinaa löytää autoa parkkipaikalta.
Minusta tuntuu, että koska lapsen kuolema on niin kokonaisvaltainen, ettei päähän mahdu juuri mitään muuta. Päässä hakkaa vain ajatus, että minun lapseni kuollut. Päivät ovat suoriutumista surun kanssa. Tuntuu, kun mieli ei haluaisi ottaa vastaan mitään muuta tietoa. Lapsen kuolema on niin luonnotonta, että tarvitaan koko aivokapaisteetti käsittämään, mitä on tapahtunut. Muulle ei jää tilaa.
Rauhan kuoleman jälkeen en ole muistanut minulle varattuja psykologi, lääkäri tms. aikoja, vaan ne ovat sähköpostimuistutuksena, kalentrimuistutuksena ja jos on ollut mahdollista saada tekstiviestimuistuts, olen ottanut senkin. Silti on käynyt niin, että minulla on mennyt aikoja ohi. Puhelin hälyttää, että on psykologiaika, mutta en ole älynnyt sen koskevan tätä päivää. Olen nähnyt kaupassa minulle tutun ihmisen, mutta en ole tunnistanut häntä. Kun minulta kysytään, mitä teitte viikonloppuna tai viime viikolla, en muista. Joudun käyttämään vastaamiseen energiaa ihan erilailla. Pienen töissäoloni aikana nimet eivät jääneet mieleeni, vaan jouduin tarkistamaan ne useita kertoja. Opiskeluiden alussa en muistanut päivän ohjelmaa, vaikka olin illalla sen tarkastanut. Varsinkin alussa kaupassa en muisttanut, mitä menin ostamaan. En löytänyt haluamiani tuotteita. Vaikka kauppalista oli mukana, osa tavaroista jäi ostamatta. Nämä asiat ovat hiukan helpottaneet, mutta edellenkään en meinaa löytää autoa parkkipaikalta.
Minusta tuntuu, että koska lapsen kuolema on niin kokonaisvaltainen, ettei päähän mahdu juuri mitään muuta. Päässä hakkaa vain ajatus, että minun lapseni kuollut. Päivät ovat suoriutumista surun kanssa. Tuntuu, kun mieli ei haluaisi ottaa vastaan mitään muuta tietoa. Lapsen kuolema on niin luonnotonta, että tarvitaan koko aivokapaisteetti käsittämään, mitä on tapahtunut. Muulle ei jää tilaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)